SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Messiasta odotellessa

TIMO HÄNNIKÄINEN

Satiirin perinne on suomalaisessa kirjallisuudessa pitkä mutta vähän huomioitu. Satiirisia tekstejä on kirjoitettu suomeksi 1800-luvun alkupuolelta saakka, ja lajin klassikoita ovat Eino Leinon pakinat ja Joel Lehtosen romaani Henkien taistelu (1933). Harva kirjailija kuitenkin muistetaan satiirikkona. Toisen tasavallan kirjailijoista sellaisiksi profiloituivat vain Veikko Huovinen ja Erno Paasilinna. Paasilinnan satiirituotantoa voi pitää jonkinlaisena suomalaisena erikoisuutena: se ei juurikaan iloittele, vaan sen sävy on lajin kehyksissä poikkeuksellisen kitkerä, jopa apea.

Yleisempään käyttöön satiirin keinovarat ovat tulleet vasta niin sanotun postmodernin käänteen myötä. Samalla satiiri on irtaantunut Paasilinnalle ominaisesta selvästä moraalisesta sanomasta ja epäkohtien osoittelusta. Siitä on tullut mielipuolisen todellisuuden provokatiivinen kuvastaja, realistista kirjallisuutta aikana jolloin kaikki näyttää oman itsensä irvikuvalta. Uuden asennoitumisen edelläkävijöitä olivat Jouko Turkka ja Matti Pulkkinen, jonka mielestä maailmaa saattoi kuvata vain kauhukertomuksen ja parodian keinoin.

Nykyään satiirin aineksia on melkein joka romaanissa, ja oikeasti harvinaiseksi on käynyt kirkasotsaisuus. Kokonaisvaltaisesti satiiriset teokset kuitenkin yleensä jäävät kirjallisuuden muiden trendien alle, eivätkä kulttuuritoimittajat vaikuta erityisen kiinnostuneilta tekemään kotimaisesta satiirista ilmiötä. Suoraviivaisista satiireista yleisempää kiinnostusta on herättänyt oikeastaan vain Jari Tervon Koljatti (2009). Vähälle huomiolle ovat jääneet sellaiset asenteeltaan rajummat teokset kuten Teppo Paulaston Vastapaavi (2016) tai Jarmo Teinilän Puhallintehdas (2018), joista edellinen on puhdasverinen satiiri ja jälkimmäinen väkevästi satiirissa marinoitu vakava romaani.

Historioitsija, pappi ja tv-juontaja Arto Luukkasen kolmas romaani Todellinen Sorsa asettuu ongelmitta nykyaikaisen satiiriromaanin raameihin. Tyylilaji on välittömästi tunnistettavissa, joten kirjailijan alkusanat, joissa hän painottaa romaanin fiktiivisyyttä, ovat selvästi irvailua nekin. Luukkanen ei yritäkään luoda selkeälinjaista moraliteettia; Todellinen Sorsa on eräänlainen kaleidoskooppi, jonka läpi katsoessa historian ja politiikan ilmiöt irtoavat ehdollistetuista tarkastelukulmista ja muuttavat muotoaan arvaamattomasti.

Romaanin päähenkilö on kunnianhimossaan turhautunut kirjailija, jonka SDP:n eliitti palkkaa kirjoittamaan Kalevi Sorsan elämäkerran. Kirjoitusprosessi mullistuu, kun Sorsan haamu ilmestyy kirjailijalle ja alkaa sanella tälle muistelmiaan. Sorsan haamu osoittautuu todelliseksi kiusankappaleeksi: hän on pompöösi, omahyväinen, kaunainen ja vallanhimoinen luonne, joka ei osaa päästää irti menneestä suuruudestaan. Pakkomielle palata vallankahvaan saa haamun aineellistumaan ja lähtemään mukaan demarien presidenttiehdokaskilpaan. Reinkarnoitunut Sorsa ottaa uudeksi nimekseen Usko Sotamies, saman pseudonyymin jolla Otto Wille Kuusinen aikoinaan määritteli Suomen radikaalivasemmiston poliittisen linjan, ja saakin aikaan uuden joukkoheräämisen henkitoreissaan olevassa puolueessa.

Perusjuonen rinnalle Luukkanen kirjoittaa useita muita tarinalinjoja, jotka risteävät romaanin lopussa. Kokonaisuuteen sekoitetaan Ukrainan sota, ihmiskauppa, Kekkosen ajan poliitikkojen yhteydet ulkomaisiin tiedustelupalveluihin, Demlavipo-yhdistyksen (Demokraattiset lakimiehet, virkanaiset ja poliisit) rentoutumiskurssit, rundstadiolainen herätysliike ja sen hallitsema hämäräperäinen Maalaisvoi-konserni sekä paljon muuta. Todellinen ja keksitty, historia ja mielikuvitus elävät rinta rinnan kuten nykysatiirissa on tapana. Venäläisestä satiiriperinteestä (Gogol, Bulgakov) on omaksuttu hullunkuriset henkilöhahmojen nimet: Todellisessa Sorsassa seikkailevat muiden muassa keskustapoliitikko Emeraldu von Kvisling, vankilapsykiatri Porkka Guba, toimittaja Rasmus Svinälskare ja Sorsan muistosäätiötä edustava Relkku Muntola.

Romaanina Todellinen Sorsa on sekavuuteen saakka polveileva ja pysyy vaivoin koossa. Kovaotteisen dekkarin ainekset muutenkin runsaassa tilkkutäkissä tuntuvat pakotetuilta, ja lyöntivirheiden suuri määrä saa toivomaan, että käsikirjoitusta olisi kustannustoimitettu huolellisemmin. Mutta pääasiassa eli groteskissa poliittisessa ilveilyssä Luukkanen onnistuu usein hykerryttävästi. Mafiamaisia otteita käyttävä salainen demariorganisaatio ja Kekkosta palvova kultti, jonka rituaaleja johtaa egyptiläisen papin kaapuun pukeutunut mies, jäävät lähtemättömästi mieleen, samoin suuren kustantamon bakkanaalimaisia juhlia kuvaava pitkä jakso, jossa suomalainen kustannuskapitalismi ja sen ympärillä häärivä sekalainen kulttuuriammattilaisten joukko saavat ruoskaniskunsa:

On myös ihan oikeita kirjailijoita. Nämä melkein nobelistit ja lopullisen vaiheen kirjailijat yleensä talutetaan juhliin ja kannetaan sieltä pois. Heitä palvelee yksityistoimittajien palvelevien taidekuhnureiden joukko, joka raahaa menestyskirjailijan raskasta ruhoa isossa kantokassissa pitkin Helsingin ravintoloita.

Kaikkea tätä sirkusta ympäröi massa perditionis – kadotettujen joukko. Tavikset.

Sana kadotettu on ehkä väärä? He ovat hyviä tyyppejä. Tätä luusereiden joukkoa tarvitaan kustannusbileissä; he ovat se elatusaine, jossa suuri taide lepää. He ovat itse asiassa kaikkein tärkein osa tässä ilveilyssä; he ovat maan selkäranka ja suola. Tämä väki ei kuole koskaan. Tämä korkeintaan 1000 kappaleen painosten kirjoittaja-armeija keskustelee ahkerasti ja jopa lukee muiden kirjailijoiden tekstejä. He ovat tästä joukosta kaikkein kunniallisimpia.

Erityisesti kustannusjuhlat ovat heidän hetkensä; heitä varten kustantamo suoltaa massiivisia lautasia koktail-palasia ja halpaa valkoviiniä. Heitä siedetään mutta kadotetuille ei hymyillä.

Luukkanen esittää suomalaisen politiikan ja kulttuurielämän kassakaappisopimusten, piilokorruption ja sisäpiiriverkostojen vyyhtinä, jossa kaverin etua tärkeämpi on vain oma etu. Taloudellis-poliittisen kiipimisen välikappaleeksi kelpaa uskontokin. Riemastuttavasti kuvatun rundstadiolaisen liikkeen opillinen perusta on yhdistelmä herätysliikkeiden oppeja, menestyksen teologiaa ja islamia. Se on räätälöity rahan tekemiseen, johtajanpalvontaan ja oman sisäpiirin suosimiseen kaikkien muiden kustannuksella. Pilkan kohteena on tietenkin keskustapuolueen lestadiolainen siipi, ja Keskusta onkin SDP:n ohella ahkerimmin irvailtu kohde romaanissa.

Todellista Sorsaa on luonnehdittu perussuomalaiseksi satiiriksi vanhojen puolueiden vallanhimosta, ja Perussuomalaiset onkin ainoa puolue, joka välttyy naurunalaiseksi joutumiselta. Puolue mainitaankin vain sivulauseissa ja oikeaoppisten kommentaattoreiden halveksivissa sitaateissa. Romaani ehti ilmeisesti olennaisilta osin valmistua ennen vuoden 2017 puoluekokousta ja perussuomalaisten jakaantumista. Olisi kiinnostavaa tietää, millainen siitä olisi tullut, jos hajoamisprosessin likapyykki olisi saatu mahdutettua mukaan. Puoluekokouksen tapahtumat viimeistään osoittivat, etteivät perussuomalaisetkaan ole immuuneja korkeiden virkojen houkutuksille ja hyvä veli -verkostoitumiselle.

Romaanissa kaikkia intressiryhmiä yhdistää karismaattisen johtajan, suunnannäyttäjän, pelastajan kaipaus. Messiasta odotetaan niin rundstadiolaisten ”herräystilaisuuksissa” kuin sosiaalidemokraattien puoluekokouksessa. Erityisen ajankohtaiseksi tämän tekee SDP:n kannatuksen nousu mielipidemittauksissa. Forssan ohjelman toteuduttua viimeistä piirtoa myöten puolue on jäänyt vaille tehtävää ja julistettu useampaan kertaan menneisyyden jäänteeksi, mutta nyt perussuomalaisten kriisit ovat saaneet osan vanhasta äänestäjäkunnasta valumaan takaisin riveihin. Uutta suosiota ei näytä häiritsevän se, että demarien alustavat vaalipuheet lupailevat kuristusotetta pienyrittäjistä ja tuhoisinta tähänastista maahanmuuttopolitiikkaa.

Luukkasen satiirin perimmäinen kohde onkin tavallisten ihmisten mekanisoitunut opportunismi, kansalaisyhteiskuntaa rapauttavista voimista vaarallisin. Siinä missä poliitikot juopuvat vallasta, äänestäjät juopuvat vallanpitäjistä. Vaalikarja odottaa jotakuta panemaan asiat kuntoon heidän puolestaan, alati kyvyttömänä ottamaan vastuuta omasta elämästään. Katkerinta on, että tässä odotuksessa voi vain pettyä. Viime vaaleissa pelastajaa odotettiin perussuomalaisista, ensi vuonna ehkä demareista, seuraavaksi taas joistakuista muista.

Arto Luukkanen: Todellinen Sorsa (Nordbooks, 2017)

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat muistelmateos ”Lihamylly” (2017) ja esseekokoelma ”Medusan kasvot”. Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

 

Tietoja

This entry was posted on heinäkuu 31, 2018 by in Kulttuuri and tagged , , , , , , , , .
%d bloggers like this: