SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Mikä kustannusalaa vaivaa?

paino 1TENHO KIISKINEN

Pöytälaatikkokirjailijoilla on tapana syyttää kustantamoja kyvyttömyydestä ottaa riskejä. Kuoroon liittyy moni julkaissutkin kirjailija – ainakin jos kustannusalan käytännöistä tihkuviin blogeihin, huhuihin ja lehtitietoihin on uskomista. Kirjailijat maksavat promootiokiertueet omasta taskustaan, ja toisinaan joku vanhemman polven kustannustoimittaja avaa suunsa väärässä paikassa: parhaat käsikirjoitukset on pakko hylätä, koska johtoporras ei halua julkisuutta (!).

Uhrimentaliteetin lisäksi kynäilijöitä yhdistää horjumaton usko keskinkertaisuuden tyranniaan. Poliittinen korrektius ja lukijaa mielistelevä psykologinen mukavuudenhalu ovat mädättäneet kaunokirjallisuuden, tietokirjallisuudenkin perikato on enää ajan kysymys. Nykyisin kaikki politisoidaan. Kaiken takana on välinpitämättömyyden arkinen pahuus.

Tässä puheenvuorossa ei pyritä kumoamaan näitä näkemyksiä, jotka ovat osoittautuneet valitettavan perustelluiksi useiden kirjoittajien kokemusten vuoksi. Väitän kuitenkin, että keskinkertaisuuden tyranniaa tulisi tarkastella osana ilmiötä, josta toimittaja Aarno Loka Laitinen on puhunut lukemattomia kertoja sivistysporvariston kuolemana.

Kyse ei nimittäin ole siitä, että avautujat ovat yleisellä tasolla oikeassa. Kyse on siitä, että ainoastaan sivistysporvariston kuolema voi selittää kaikkein ilmeisimmän muutoksen. Kustannusala on mennyt sekaisin. Muutos on ollut nopea ja yhteiskunnalliseen ilmapiiriin nähden ymmärrettävä. Kustannusalan kriisin ydin on siinä, että sillä ei ole tarkoitusta. Mitään ei olla saavutettu kaupallisesti tai kulttuurisesti. Tämä puheenvuoro yrittää vastata kalvavimpaan kysymykseen: miksi? Kirjallisuudella viitataan erityisesti siihen kaunokirjallisuuteen, jota on totuttu kutsumaan yhteiskunnalliseksi, olkoonkin että akateemisesti ajatellen kaikki kaunokirjallisuus on yhteiskunnallista. Tämä rajanveto on kuitenkin tärkeä, sillä puheenvuoro ei puhu lähtökohtaisesti viihdekirjallisuudesta.

Mitä voimme oppia Matti Pulkkisesta?

Nykyisyyden arvioiminen edellyttää menneisyyden tuntemista. Hyvää ja huonoa kirjallisuutta on tietenkin aina ollut, kirjailijoiden kaupalliset ja taiteelliset motiivit ovat pysyneet samanlaisina. Mistä siis aloittaa 2010-luvun aikalaisanalyysi, joka ei sortuisi historiikinomaiseksi yritykseksi kierrellä itse nykyhetkeä. Yksi mielekäs toisen maailmansodan jälkeinen aloituspiste saattaisi olla edesmenneen Matti Pulkkisen nouseminen kotimaisen kaunokirjallisuuden ilmiöksi esikoisromaanillaan Ja pesäpuu itki vuonna 1977. Käsitys alkupisteestä on vaivattomasti riitautettavissa, mutta päätetään uskoa siihen tämän puheenvuoron ajan.

Yksikään suuri kustantamo (mediasta puhumattakaan) ei enää 2010-luvulla hyväksyisi Pulkkisen kaltaista kirjailijaa. Siitä todistavat jo ne vaistomaiset inhonväristykset, joita pelkkä Pulkkisen nimen mainitseminen useissa nykylukijoissa herättää. Miksi hän siis jäi yhteiskunnallisen kaunokirjallisuuden viimeiseksi dinosaurukseksi?

messutEnsinnäkin on ymmärrettävä, että hänen esikoisromaaninsa on nykymittapuulla aivan liian hyvä. Elokuvaohjaaja Jari Halonen tiivisti suurten kustantamoiden ajattelutavan laukovalla tyylillään luennoidessaan Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella syyskuussa 2013: Kun te menette kirjamessuille ja valitsette sieltä sattumanvaraisesti uuden suomalaisen romaanin, niin kaava on selvä. Siellä on kaksi tai kolme lausetta, joissa on asiaa ja loput on höpönlöpöä. Halosen kommentti nostatti yllättävän määrätietoiset aplodit.

Toiseksi on katsottava siihen, mitä Pulkkinen edusti. Hän lähti leikkiin täysin ulkopuolisena, pystymetsän kummajaisena; maalaisille liian kaupunkilaisena ja kaupunkilaisille liian maalaisena. Nykyisin sanotaan, että ihminen ei ole mediaseksikäs. Nyt etsitään hyvää tyyppiä. Mahdollisuudet kirjailijana ovat sitä heikommat, mitä suuremmat ovat kirjalliset ansiot ja mitä vähemmän ihminen muistuttaa Helsingin Sanomien kolumnistia. Löydämme itsemme kulttuurista, jossa yksilö ei voi vaikuttaa uraansa työnsä laadulla.

Matti Pulkkisen täytyi jäädä viimeiseksi omilla ansioillaan tähdeksi nousseeksi suureksi kirjailijaksi, koska sivistysporvariston luonnollinen poistuma muutti pelikentän täydellisesti viimeistään 2000-luvun alkuvuosina. Peter von Baghin Sininen laulu -dokumenttisarjassa esiintyneet sivistysporvarit ovat joko manan majoilla tai elävät vanhuutensa raihnaisinta vaihetta. Kustantamoissa ja lehtitaloissa heidän elämäntyötään jatkavat pääosin uraohjukset, jotka sekoittavat rehellisyyden pahuuteen. Provosoivasti voisi todeta, että heidän ylin hyveensä on laiskurimaisessa kyynisyydessä, joka ei voi käsittää kirjallisuutta muuna kuin statuskamppailuna ja propagandana. Sukupolvenvaihdos on kuitenkin vain osa totuutta. Sivistymättömyyden voittokulku ei olisi ollut mahdollinen tässä mittakaavassa ilman samanaikaista kulttuurivirtausta, johon tulemme seuraavaksi.

Rappio ei olisi mahdollinen ilman jumalaksi nostettua identiteettipolitiikkaa

Lukija voi pysähtyä hetkeksi miettimään sitä, miksi Hyvät ja huonot uutiset -ohjelman TV-mainokset tuntuvat niin luotaantyöntäviltä. Johtuuko etovuus ainoastaan väkivaltaisesta hohotuksesta, jonka alkuperä on itserakkaudessa? Vai nouseeko ärsyyntymisemme pohjimmiltaan jostakin muusta? Väitän, että kiukkumme syy ei ole ainakaan kateudessa tai mutkattomassa huonon maun vihaamisessa vaan siinä, että esiintyjät viestivät meille koko olemuksellaan kuulumisestaan virallisesti hyviin ihmisiin.

Juha Seppälä onnistuu tavoittamaan tähän liittyen jotakin hyvin olennaista romaanissaan Routavuosi (2004, s. 31-33):

Sosiaalidemokratia ei ollut varsinainen poliittinen aate, se oli elämäntapa, jolla vesitettiin ihmisen perimmäinen luonne, intohimot, kivut ja puutteet. Sillä kuohittiin inhimilliset pyyteet ja viat, leikattiin suurimmalta riemulta siivet ja kiskottiin hampaat raatelevimmalta tuskalta, kaikki sammutettiin, himmennettiin ja selitettiin parhain päin Demarius sitoi heitä yhteen kuin salattu rikos Tärkeintä oli, että pää keikkui korkealla kuin lippu, jota kansalaisten olisi pitänyt seurata etteivät ne olisi huomanneet minne heitä todellisuudessa oltiin kuljettamassa.

Hyvät ihmiset, demarius ja poroporvarillisuus ovat yhtä ja samaa salattua rikosta. Kustannusalan todellinen rikos 2000-luvulla on se, että se on toiminnallaan häpäissyt oman perintönsä. Kuten edellä viittasin, sivistysporvaria ei ole korvannut etevämpiään kunnioittava esteetikko. Sivistysporvarin on korvannut ajatuspoliisi, joka hellii identiteettiään muita parempana ihmisenä ruokkimalla neuroottista inhoaan kaikkia niitä kohtaan, jotka eivät selviydy läpipolitisoinnin Cooper-testistä puhtain paperein. Sukupolvenvaihdoksen myötä tästä edesvastuuttomasta ylpistelystä on tullut täysin pidäkkeetöntä ulossulkemisen kustannuspolitiikkaa, sillä aidosti sivistyneet ja siksi oikeutetut moraalinvartijat ovat poissa.

polcorEikö tämä ole pahemman luokan liioittelua, saattaa lukija kysyä. Vastaus on kuitenkin valitettavan selvä: katsokaa ensiksi myydyimpien kirjojen listoja ja vilkaiskaa sitten Suomalaisen Kirjakaupan mainostelineitä. Tarjolla on pääasiallisesti egotrippailua, poliittisesti korrektia ajattelua herättävää valkoiselle duunarimiehelle kuittailua sekä dekkarikirjallisuutta, jonka hahmojen paperisuus saa haikailemaan Ankkalinnan sivuroolihahmojen syvyyttä. Merkitykset katoavat, koska sisällöllisesti välinpitämätön sosiaalinen tilaus on korvannut ajattelun, eikä fraasin kuluneisuus poista tätä tosiasiaa.

Kaiken pahan alku ja juuri on (sivistysporvariston kuoleman rinnalla) kaikille elämänalueille tunkeutuneessa identiteettipolitiikassa, jota voi pitää yhtenä aikamme epäjumalista. Alitajuinen ajatus kulttuurin ja taiteen kuulumisesta vain hyvien ihmisten etuoikeudeksi on kuitenkin nykymuodossaan hyvin tuore. Se ei olisi voinut syntyä ilman sivistysporvariston kuolemaa. Ihmisinä vääränlaisten kirjailijoiden kaunalla on syynsä, joita kukaan omantuntonsa säilyttänyt ei voi moralisoida. Hyvänä tyyppinä eli tässä tapauksessa apurahoja, julkisuutta ja ilostuttavia myyntilukuja nauttivana kirjailijana oleminen edellyttää vainoharhaisuuden sisäistämistä koko elämää ohjaavaksi voimaksi. Itseään sensuroiva hyvä ihminen ei kirjoita ainoatakaan lausetta pohtimatta sen vaikutuksia viiteryhmässään.

Pyrrhoksen voiton hinta on aina äärimmäinen

Vainoharhaisuuden sisäistämistä voi havainnollistaa rajulla ajatusleikillä Paholaisen kirkon vihkitilaisuudesta. Tässä painajaismaisessa näyssä demoniset häävieraat kiusaavat hääparia kourimalla morsianta alttarilla ja ivaamalla sulhasta julmilla henkilökohtaisuuksilla. Hääpari yrittää suostutella vieraita lopettamaan sikamaisuudet, mutta lopulta he ymmärtävät kohtalonsa sokean kauhun hetkellä: sulhanen pahoinpidellään henkihieveriin ja hänet pakotetaan katselemaan morsiamensa häpäisyä vieras kerrallaan. Pahin on kuitenkin vasta edessä. Ennen kuolemaansa sulhanen kuvittelee näkevänsä puolisonsa katseessa rietasta ivaa ja morsian aisankannattajan hurmiota: oliko kaikki alusta alkaen valhetta?

Painajainen on mitä kammottavin, mutta nykykirjailijat eivät alistu yhtään vähäisemmälle nöyryytykselle. He joutuvat suostuttelevan hääparin tavoin lakkaamatta arvioimaan kaikkea tekemäänsä sillä perusteella, mitä muut mahtavat sanoa. Kontrasti Pentti Saarikosken ja Hannu Salaman hulivilivuosiin on lähes käsittämätön. Sosiaalinen kanssakäyminen ja siten kirjoittaminen muuttuu skitsofreniasta muistuttavaksi toimitukseksi. Tätä on vainoharhaisuuden sisäistäminen ja tätä on itsekorostuksen tasapaino.

paranoia (1)On oltava hyvä, mutta ei kuitenkaan liian hyvä. On oltava kriittinen, mutta ei kuitenkaan rehellinen. On uskallettava sanoa kaikki, mutta ei kuitenkaan aivan kaikkea. Itsekorostuksen tasapainoilu on jatkuvaa itsensä epäilyä ja reaktioiden pelkoa. Ovatko näkemykseni varmasti oikeanlaisia? Sillä ei ole mitään tekemistä terveen itsensä ja ajattelunsa kyseenalaistamisen kanssa. Masokistinen leikki kyllä kelpaa kustannusalan portinvartijoille, jotka lopulta päättävät kaikesta häävieraiden tapaan. Kustannussopimuksen hinta on taito lukea ajatuksia.

Tosielämässä on kuitenkin vain häviäjiä. Antti Hurskainen niputtaa kokemuksiaan kirjakaupan myyjänä esseessä Välipitämättömyys (2015, s. 45):

Jos keskimääräistä Reijo Mäen tai Eve Hietamiehen lentokenttäostajaa olisi ravistellut hartioista ja tivannut teon motiivia, tämä ei olisi osannut vastata. Pitäähän sitä jotain olla! Näköalattomuuden keskellä huvittelin suunnittelemalla hulluusdiplomin”… Jos matkaaja olisi tarttunut satunnaiseen Riikka Pulkkisen tai Seppo Jokisen teokseen, olisin onnitellut häntä ja ojentanut todistuksen vaikeaksi edenneestä mielisairaudestaan.

Näiden sanojen todellinen opetus on aiheemme kannalta rivien välissä. Myös lentokenttäostajat tarttuisivat hyviin kirjoihin (joiden julkaisemista ei ole vielä täysin lopetettu), mikäli niitä tarjottaisiin. Väite siitä, että passiivinen enemmistö ei kuitenkaan ymmärtäisi laadun päälle, on monilta osin väärä. Kyllä enimmäkseen ymmärtäisivät ja kyllä lukisivat. Toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa rasvanahkaiset työmiehetkin lukivat tuntemattoman sotilaansa ja kivenpyörittäjän kylänsä. Menneisyyttä ei tule glorifioida, mutta muutosta ei voi vähätellä.

Eräs hiljattain edesmennyt sukulaiseni tiivisti nykyisen kirjallisen ilmapiirin tympeyden osuvalla vertauksella: Vielä 70-luvulla tavalliset opettajatkin ylenkatsoivat Mika Waltarin historiallisia romaaneja viihteenä. Nyt 2010-luvulla Waltaria pidetään elitistisenä. Niinpä niin, meillä on syytä huoleen. Todellinen Pyrrhoksen voitto on ollut kustannusalan ja median pakkomielteessä nostaa huipulle (enää) vain sellaisia ihmisiä, joiden mielestä perussuomalaisia morkkaavat pilakuvat ovat uskaliaita.

Bulkkikirjallisuudelle on aina tilauksensa, mutta yleisön järjestelmällisellä aliarvioimisella ei olla saavutettu mitään edes kaupallisesti. Uutuuskirjan ei aina tarvitsisi muistuttaa sukkapakettia. Ei ole sattumaa, että paras kaunokirjallisuus lepää edelleen vanhojen tekijöiden harteilla, muiden mahdollisuudet rajataan karvalakkihuumoriin. Onneksi meillä on jäljellä jotakin, mihin uskoa.

Valoa tunnelin päässä – pienet näyttävät kaapin paikan

Näyttää ilmeiseltä, että kustannuspoliittinen ja laajemmin kulttuurinen polarisoituminen tulee vain kiihtymään. Suurten kustantamoiden oman oksan sahaamisen filosofia saattaa hyvinkin johtaa mitä eriskummallisimpien kirjallisten ilmiöiden syntymiseen – tai paremminkin pakkosynnytyksiin. Tuntuu pelottavan luontevalta kuvitella lähitulevaisuus, jossa Sofi Oksasen seuraajaksi valitaan juuri ja juuri täysi-ikäinen lukiolaistyttö, tai että seuraava korokkeelle nostettu mieskirjailija olisi muistisairas tai kehitysvammainen (tämä ei ole missään nimessä pilkantekoa muistisairaita tai kehitysvammaisia kohtaan). Kirjallisuus on pidettävä turvallisena, joten rohkeuden esittämiseen kelpaa mikä tahansa absurditeetti.

Vastavoima löytyy pienkustantamoista, joiden mahdollisuuksia sosiaalinen media ja verkkokauppa kasvattavat (pienkustantamoiden joukkoon voidaan laskea myös useat vakiintuneet keskisuuret kustantamot). Monet pienkustantamot ovat ymmärtäneet olennaisen: Suomessa ei pitäisi julkaista enää ainoatakaan hyvää ja ammattitaidolla tehtyä kirjaa. Julkaista pitäisi vain sellaisia kirjoja, jotka tuovat kentälle selvää lisäarvoa. Tämä ei tarkoita sitä, että pienkustantamot ryhtyisivät tai olisivat ryhtyneet metsästämään täydellisiä käsikirjoituksia, vaan pyrkimystä siihen, että niiden julkaisut olisivat vaatimattomasti vain kymmenen tai kaksikymmentä kertaa laadukkaampia kuin suurten kustantamoiden. Se on ainakin tähän mennessä vaatinut naurettavan vähän.

Saattaisivatko suuret kustantamot oppia jotakin siitä, että pienemmät ovat valtaamassa alaa? Kukapa ei haluaisi uskoa myöntävään vastaukseen, mutta muutos näyttää hyvin epätodennäköiseltä. Todellinen peiliin katsominen nimittäin edellyttäisi johtoportaiden avointa sotatilaa kustantamoiden ja valtamedian lehtitalojen välillä, joiden omistussuhteet ovat mafiamaisen päällekkäiset. Julkisuuteen kelpaavat siis lähtökohtaisesti vain valtamedian hyväksymät tekijät. Näin ollen voimme jatkossakin odotella Finlandia-palkinnon ehdokaslistoja hymähdellen. Spekuloidaan kuitenkin lopuksi kysymyksellä siitä, millaiselta todellisuus näyttäisi tämän kuvitteellisen sotatilan käännyttyä muutoshaluisen kustannuspolitiikan eduksi.

Vähemmän on enemmän, eli mitä pitäisi tehdä?

Voisiko toivonkipinöitä sinkoilla muualtakin kuin pienkustantamoista? Edellä käsitellyt rakenteelliset ongelmat tuntuvat yksiselitteisen musertavilta: pitäisi vaihtaa sekä aikakautta että päättäviä ihmisiä. Nykyisyys ja lähitulevaisuus näyttävät olevan peruuttamattomasti menetettyjä ei niinkään yleiselle tyhmentymisen hyväksynnälle vaan sen palvomiselle. Mutta mitä tapahtuisi, jos suurten kustantamoiden ja lehtitalojen eliitti havahtuisi omantunnonvaivoihin tavastaan nostaa rintamerkkejä käyttäviä elämäkertureita intellektuelleiksi?

rovio 1Katumusharjoituksen ensimmäisessä vaihteessa olisi järkevintä katkaista julkaisuvirrat keskitien kulkijoilta, jotka eivät edusta puhtaasti varsinaista kaunokirjallisuutta eivätkä viihdettä. Kuten tiedämme, niin sanotut menestyjät ovat jo kauan olleet kasvava ja toisiaan identtisesti muistuttava joukko urataitelijoita. Kaikkea ylituotetaan, kaikkea on liikaa. Tämä ryhmä tulisi uskaltaa ajaa ansaitsemaansa marginaaliin. Kustantamot eivät menettäisi toimenpiteellä mitään taloudellisesti, sillä se merkitsisi käytännössä vain resurssien uudelleenohjausta. Myyntiluvut eivät laskisi, todennäköisesti ne nousisivat. Ja vielä puhutaan ironian inflaatiosta!

Aseet voitaisiin ladata niitä kirjoittajia varten, jotka ovat laukausten arvoisia, kun tosiasiallinen viihde, höpönlöpö, pidettäisiin määrätietoisesti omassa karsinassaan. Pelistä tippuisivat ne, joilla ei olisi alun perinkään pitänyt olla asiaa kirjamarkkinoille. Todellista poikkeavuutta alettaisiin jälleen arvostamaan, sillä vain statuskamppailun vuoksi mukana olevat tuottajat olisivat siellä, missä heidän kuuluukin olla: viihdeosastolla. Samalla kaunokirjallisuuden tätä nykyä syntisenä pidetty asiasisällöllisyys kokisi automaattisen renessanssin. Alkaisimme jälleen nähdä merkkejä sivistyksestä, sillä laadukkaan poikkeavuuden arvottaminen myönteisesti eli erityisyydeksi voi tapahtua vain yhteiskunnassa, joka ei ole täysin kadottanut sivistyneisyyttään.

Toinen vaihe seuraisi luontevasti ensimmäistä: autoritaarisesta identiteettipolitiikasta luovuttaisiin kaiken mittana. Yrittäjien suuri määrä on nykyisin peittänyt alleen ne, jotka olivat aiemmin eliittiä itseoikeutetusti. Poikkeavat joutuvat kamppailemaan elintilasta kohtuuttomasti. Identiteettipolitiikasta luopuminen merkitsisi julkisuudessa ennen kaikkea todellisen moniäänisyyden kukoistusta.

Jälleen kerran: mitään ei menetettäisi. Palstoilta olisivat vain poissa raamikkaat elokuvanäyttelijät sielunkumppaneineen ja esikoisteoksineen, tilalla ei voisi olla ainakaan mitään kehnompaa. ”Hyvät tyypit” olisivat aina tervetulleita, mutta vain mikäli heillä olisi myös asiaa. Kirjallisuuden arvottaminen on tietenkin aina problemaattinen väkivallanteko, mutta ei niin mielivaltainen ja subjektiivinen asia kuin nykyiset portinvartijat antavat jokaisella haukullaan ymmärtää.

Kolmannessakin vaiheessa kaikki soljahtaisi yleisen hyvän eduksi niin kuin lantti markkinamiehen kukkaroon. Me saisimme viimeinkin nähdä asioiden, emme ihmisten riitelevän. Juuri moniäänisyydessä taitaa kuitenkin piillä ratkaisevin kompastuskivi, jonka vuoksi mitään ei haluta lopulta muuttaa, ei suurissa kustantamoissa eikä varsinkaan valtamedian piirissä.

Tekopyhillä julkilausumilla ja kauniilla puheilla vietellään lukijoita sulkemaan silmänsä pimeimmän aggression ja opinkappaleen raadollisuudelta: Suomi on parempi pitää yhden totuuden maana. Jos sen hintana on myös kirjallisuus, niin olkoon. Pallo jää siis toistaiseksi pienkustantamoille. Sanotaan, että koskaan ei pitäisi alentua vihollisensa tasolle, mutta joskus on myös muistettava vanha viisaus, joka ei aina merkitse raakalaisuuteen taantumista. Se, mitä ei saa hyvällä, täytyy ottaa väkisin.

Kirjallisuus:

Hurskainen, Antti: Välinpitämättömyys. Esseitä. 2015

Pulkkinen, Matti: Ja pesäpuu itki. 1977.

Seppälä, Juha: Routavuosi. 2004.

Tenho Kiiskinen on joensuulainen toimittaja ja akateeminen sekatyöläinen.

Tenho Kiiskinen on joensuulainen toimittaja ja akateeminen sekatyöläinen.

%d bloggers like this: