SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Kamppailu Kiovan Rusin perinnöstä

kievan rus 1TIMO HÄNNIKÄINEN

Itä-Euroopan historian dosentti Johannes Remyn Ukrainan historian lukeminen on erityisen valaisevaa sille, joka on asunut koko elämänsä Suomen kaltaisessa etnisesti, uskonnollisesti ja kielellisesti varsin yhtenäisessä kansallisvaltiossa. Kirja kuvaa aluetta, joka on sijainnut erilaisten imperiumien puristuksessa ja jonka valtiollinen itsenäisyys ei ole tällä hetkellä kestänyt kolmeakaan vuosikymmentä. Ukrainan aluetta ovat isännöineet vuosisatojen varrella muun muassa mongolivaltakunta, Puola-Liettua, Venäjä, Itävalta-Unkari, Saksa ja Neuvostoliitto. Ristiriitaisen historian tuloksena maassa asuu lukuisia etnisiä ryhmiä, joista kaikki eivät jaa samaa käsitystä maan kulttuurisesta ja geopoliittisesta suuntautumisesta.

Remyn kirja on valaisevaa luettavaa myös nationalistisista aatteista ja kansallisista identiteeteistä kiinnostuneelle. Ukrainalaisten kansallinen liike on koko historiansa ajan toiminut vaikeissa olosuhteissa, ja käytännössä Ukraina taistelee edelleen todellisesta itsenäisyydestään. Niinpä kansallisuuskysymyksellä on kaikissa Ukrainan historian yleisesityksissä keskeinen sija vaikkapa sosiaali- ja taloushistoriaan verrattuna, ja tämä pätee myös Remyn teokseen.

Ukrainalaisella nationalismilla on historiallinen kiintopiste, johon sen ideat kansallisista juurista palaavat: Kiovan Rusin valtakunta. 880-luvulta 1100-luvun puoliväliin toimineen valtakunnan perustivat viikingit ja itäslaavit, ja sitä yhdistivät ortodoksinen uskonto ja kirkkoslaavin kirjakieli. Nykyisen Ukrainan lisäksi Kiovan Rusin alueella sijaitsivat nykyinen Valko-Venäjä ja osa nykyistä Venäjää, ja valtakuntaa pidetään kaikkien kolmen valtion edeltäjänä.

Ukrainalaisten ja venäläisten kansallismielisten näkemykset siitä, kumpi valtio on Kiovan Rusin todellinen perillinen, eroavat jyrkästi toisistaan. Tämä kiista on tavallaan maiden nykyisenkin konfliktin ytimessä. Ukrainalaisen nationalismin perinne on korostanut Ukrainan erillisyyttä Venäjästä ja sen kulttuurisia siteitä länteen. Venäjälle on tämän käsityksen mukaan leimallista mongolivalloitusten ajoilta periytyvä itsevaltaisuus, ja Ukraina taas edustaa demokraattisempaa perinnettä.

Venäläinen näkemys taas korostaa nimenomaan Venäjän uskonnollisia, kulttuurisia ja hallinnollisia siteitä Kiovan Rusiin ja vaalii käsitystä yleisvenäläisestä kansallisuudesta. Jyrkimmässä muodossaan tämä keisariajalta periytyvä näkemys tarkoittaa, että mitään Venäjästä erillistä Ukrainaa ei ole olemassakaan. Jos virallinen nyky-Venäjä ei suoraan kiistä ukrainalaista identiteettiä, se ainakin vähättelee sitä, ja jos Ukraina toimii Venäjän hallituksen tahdon vastaisesti, se tulkitaan seuraukseksi ulkopuolisten tahojen – länsimaiden – juonittelusta. Vladimir Putinin hallinto on propagoinut voimakkaasti väitettä, että Viktor Janukovytšin hallinnon kaataneet mielenosoitukset olivat CIA:n ja läntisten hallitusten masinoimia.

Näkemyksille läntisen perinteen piiriin kuuluvasta Ukrainasta on jonkin verran historiallista tukea. Ollessaan osa Puola-Liettuan valtakuntaa 1300-1500-luvuilla Ukraina oli paljon kiinteämmässä yhteydessä länsieurooppalaiseen kulttuuripiiriin kuin saman aikakauden Venäjä. Sivistyneistön pääasiallisena kielenä oli latina, hallitsijan valtaoikeudet olivat rajatut, poliittinen mielipiteenvaihto oli varsin vapaata eikä yhdelläkään kirkkokunnalla ollut ehdotonta valta-asemaa.

kasakat 1Ukrainalaista kansanvaltaista perinnettä on perusteltu Dneprin aroalueella 1400-luvulla muodostuneen kasakoiden sotilasluokan käytännöillä. Kasakkayhteisöjen päätöksentekojärjestelmä oli lainaa Puola-Liettuan aatelisdemokratiasta. Siinä korkein päätösvalta oli yhteisön yleiskokouksella eli radalla, joka teki ratkaisunsa huutoäänestyksen perusteella. Rada valitsi yhteisön johtajan, hetmaanin, joka oli periaatteessa vallassa loppuelämänsä mutta käytännössä saatettiin usein syrjäyttää. Ehdoton yksinvaltius hetmaanilla oli vain sotatoimien aikana. Varsinkin levottomina aikoina kasakaksi oli helppo päästä, ja kasakan virka sisälsi monia poliittisia oikeuksia. Toisaalta radan kokoukset, joiden osanottajat olivat aseita kantavia miehiä, rappeutuivat helposti eri ehdokkaita kannattavien joukkioiden yhteenotoiksi. Lisäksi rekisteröityjen kasakoiden määrää supistettiin järjestelmän myöhemmissä vaiheissa, jolloin talonpoikaissääty jäi entistä enemmän päätöksentekoprosessin ulkopuolelle.

Mutta aikansa venäläiseen itsevaltiuteen verrattuna kasakkajärjestelmä oli huomattavasti lähempänä kansalaisyhteiskuntaa, jollaista ei ole kunnolla kehittynyt nykyhetkenkään Venäjälle. Siinä missä venäläinen hallintoperinne on aina pyrkinyt byrokraattiseen keskittämiseen, kasakkayhteisössä korostui paikallistason autonomia, vaikkakin tiettyyn yhteiskuntaluokkaan rajoittunut sellainen. Hetmaani oli pikemminkin eurooppalaistyyppinen ruhtinas kuin venäläistyyppinen despootti.

Asiaa mutkistaa se, että myös venäläisille kasakat ovat tärkeä kansallinen symboli, ja he tulkitsevat kasakkayhteisöjen merkityksen omalla tavallaan. Vuonna 1648 puolalaisvastaisen kapinan aloittanut hetmaani Bohdan Hmelnytsky on arvossapidetty hahmo niin Venäjällä kuin Ukrainassa. Venäläiset pitävät Hmelnytskyä kansojen yhdistäjänä, joka irroitti Ukrainan Puolan vallasta ja palautti sen Venäjän yhteyteen. Ukrainalaisille hän on puolestaan ukrainalaisen valtion luoja. Koska kasakoista oli hyötyä muun muassa turkkilaisia vastaan käydyissä sodissa, Venäjä sieti Ukrainan kasakoiden itsehallintoa 1700-luvun loppupuolelle saakka, jolloin Katariina II viimein lakkautti sen.

Ukrainalainen kansallisaate syntyi 1800-luvun alkupuolella, ja sen henkinen kasvualusta oli entisen kasakka-autonomian kannatus. Se kehittyi paljolti muiden eurooppalaisten nationalistiliikkeiden tapaan kansanperinteen harrastamisesta poliittiseksi joukkoliikkeeksi. Erityisen aseman liikkeessä sai ukrainan kielen aseman puolustaminen, sillä Venäjän toimet ukrainan kielen käyttöä vastaan olivat koko keisarikunnan mittakaavassa poikkeuksellisia. Vuonna 1863 Venäjän sisäministeri Pjotr Valujev lähetti sensoreille kiertokirjeen, jossa ohjeistettiin kieltämään kaikki rahvaalle suunnattu ukrainankielinen kirjallisuus. Yleensä venäläinen sensuuri puuttui vain julkaisujen sisältöön, ei niiden kieleen. Remyn mukaan Euroopassa on harjoitettu yhtä tiukkaa politiikkaa vähemmistökieltä kohtaan vain Francisco Francon Espanjassa vuosina 1939-60, jolloin katalaaninkielinen julkaiseminen pyrittiin tukahduttamaan. Tällaiset sortotoimenpiteet radikalisoivat osaa ukrainalaisista kansallismielisistä, vaikka Ukrainan valtiollisen itsenäisyyden kannattajat pysyivätkin pitkään vähemmistössä.

1900-lukua voi pitää erityisen traagisena ja verisenä ajanjaksona Ukrainan historiassa. Venäjän vallankumous mahdollisti ensimmäistä kertaa itsenäisen Ukrainan valtion perustamisen vuonna 1918, mutta itsenäisyys jäi lyhytaikaiseksi sekavien ja brutaalien vallankumoussotien keskellä. Kiovassa isännöivät vuoroin ukrainalaiset nationalistit, bolševikit, Venäjän valkoiset ja keskusvaltojen joukot, ja yhdessä vaiheessa Ukrainan alueella toimi samanaikaisesti kaksi itsenäiseksi julistautunutta valtiota, Ukrainan kansantasavalta ja pienempi Länsi-Ukrainan kansantasavalta. Tästä kaoottisesta ajanjaksosta kiinnostuneen kannattaa lukea Remyn kirjan ohella Mihail Bulgakovin hieno romaani Valkokaarti (1925), joka kuvaa Kiovan tapahtumia venäläisen aristokraattiperheen näkökulmasta.

Vallankumoussotien aika päättyi bolševikkien voittoon ja Ukrainan valtaosan liittämiseen osaksi Neuvostoliittoa. Vastaitsenäistynyt Puola lohkaisi omaan valtioalueeseensa koko Galitsian alueen ja Volynian maakunnan, jotka olivat ennen olleet osa Venäjän hallitsemaa Ukrainaa. Itävalta-Unkarin luhistumisen vuoksi valtakunnan ukrainalaisia osia päätyi Romanian ja Tšekkoslovakian yhteyteen. Ukrainalaisten kohtalot ja ukrainalaisen kulttuurin asema vaihtelivat suuresti sen mukaan, minkä valtion alaisuudessa elettiin.

Neuvostoliitto noudatti Ukrainassa aluksi niin sanottua juurruttamispolitiikkaa, joka pyrki korostamaan ukrainalaisten kansallisia erityispiirteitä ja luomaan vahvan virallisen aseman ukrainan kielelle. Tämä sopi hyvin yhteen Ukrainan kansallismielisen älymystön perinteisten tavoitteiden kanssa. Vuonna 1923 säädetyn koululain mukaan ukraina oli opetuskieli kaikkialla, missä ukrainalaiset muodostivat enemmistön väestöstä. Ukrainankielistä kirjallisuutta ja sanomalehtiä ilmestyi enemmän kuin koskaan. Kommunistipuolueen taka-ajatuksena oli voittaa ukrainalaiset puolelleen, jolloin maaseudun valvominen kävisi sille helpommaksi.

Nälkään kuollut mies Harkovan kadulla holodomorin aikana 1932.

Nälkään kuollut mies Harkovan kadulla holodomorin aikana 1932.

Kansallisuuspolitiikan suunta muuttui 30-lukua lähestyttäessä. Ukrainalaistamisen innokkaimpia toteuttajia alettiin raivata pois tieltä, Ukrainan tiedeakatemia puhdistettiin ja Ukrainan autokefalinen ortodoksinen kirkko pakotettiin lopettamaan toimintansa. Kansallismielisten suuntausten tukahduttaminen osui samaan aikaan maatalouden pakkokollektivoinnin aiheuttaman nälänhädän eli holodomorin kanssa. Kahdesta neljään miljoonaa ukrainalaista surmannutta nälänhätää onkin usein väitetty tahallaan aiheutetuksi tukahduttamistoimenpiteeksi, jolla liiallista itsenäisyyttä osoittaneet ukrainalaiset pakotettiin ruotuun. Tahallisuudesta kiistellään historioitsijoiden keskuudessa yhä, ja tahallisen kansanmurhan teoriaa tukevat erityisesti näkemyksiltään nationalistiset historioitsijat. Varmaa kuitenkin on, että holodomoriin päättyi lopullisesti vapaamielinen kansallisuuspolitiikka ja uusi venäläistämissuuntaus vakiintui.

Puolaan maailmansotien välillä kuuluneilla alueilla ukrainalainen nationalismi sai militantteja muotoja. Puolan hallinto pyrki ukrainalaisväestön puolalaistamiseen ja jopa pakkokäännytti ortodoksisia ukrainalaisia talonpoikia roomalaiskatolisuuteen. Maareformia toteutettiin ukrainalaisalueilla siten, että maata jaettiin myös muualta muuttaneille puolalaisille viljelijöille, minkä seurauksena alueille muutti satoja tuhansia puolalaisia. Ukrainalaisten nationalistien jyrkempi siipi reagoi tällaisiin toimenpiteisiin perustamalla maanalaisen Ukrainan sotilasorganisaation UVO:n, joka poltti puolalaisten maatiloja, teki attentaatteja ja harjoitti laajaa sabotaasitoimintaa. Järjestön toimintaa jatkamaan perustettiin vuonna 1929 Ukrainalaisten nationalistien järjestö OUN, joka otti ideologiaansa vaikutteita myös autoritaarisilta nationalistiliikkeiltä kuten Italian fasisteilta ja Saksan kansallissosialisteilta.

OUN ja sen ideologina pidetty Dmytro Dontsov katsoivat, että eurooppalais-latinalaisen ja moskovalais-aasialaisen sivilisaation välillä oli sovittamaton ristiriita ja että ukrainalaiset kuuluivat eurooppalais-latinalaiselle puolelle. Itsenäisen Ukrainan valtion rakentamisen tiellä oli kuitenkin myös läntisiä vihollisia, ja OUN pitikin tavoitteenaan Puolan ja Romanian valtioiden väkivaltaista horjuttamista, kunnes ne romahtaisivat. Neuvosto-Ukrainan nälänhädästä kertovien tietojen tihkuessa länteen järjestö alkoi salamurhata myös neuvostodiplomaatteja. Puolan suurimmat ukrainalaismieliset liikkeet toimivat kuitenkin laillisesti ja järjestäytyivät puolueiksi.

OUN:n johtaja Stepan Bandera (1909-1959) on nyky-Ukrainassa kiistelty hahmo. Vuonna 2010 presidentti Viktor Juštšenko myönsi Banderalle postuumisti Ukrainan sankarin arvonimen, mutta valtaan noustuaan venäläismielinen presidentti Janukovytš peruutti sen. Maidanin mielenosoituksissa Banderan kuvat olivat näkyvästi esillä, ja varsinkin läntisen Ukrainan asukkaiden keskuudessa hän on edelleen suosittu hahmo.

Stepan Bandera -aiheinen ukrainalainen postimerkki vuodelta 2009.

Stepan Bandera -aiheinen ukrainalainen postimerkki vuodelta 2009.

Virallinen Venäjä pitää Banderaa yksiselitteisesti ”fasistina” ja hänen suosionsa on venäläisen propagandan mukaan osoitus Ukrainan nykyhallinnon kiihkomielisestä venäläisvastaisuudesta. Toisen maailmansodan aikana Bandera ja OUN toki liittoutuivat saksalaismiehittäjien kanssa, mutta liitto ei ollut koskaan ongelmaton. OUN:n tavoitteena oli itsenäinen Ukraina, mitä saksalaiset eivät missään vaiheessa hyväksyneet, ja järjestön omapäisyyden seurauksena sen johto vangittiin jo ensimmäisen miehitysvuoden aikana. Bandera vietti suurimman osan sota-ajasta Sachsenhausenin keskitysleirissä. Vuodesta 1942 lähtien OUN alkoi kanavoida toimintaansa erilliseen sotilasorganisaatioon, Ukrainan kansannousuarmeijaan eli UPA:han, joka taisteli niin Neuvostoliittoa, puolalaisia partisaaneja kuin saksalaisiakin vastaan.

Vaikka antisemitismi oli osa ukrainalaisten nationalistien ideologiaa ja vaikka OUN:n jäseniä osallistui saksalaismiehityksen alkuvaiheessa juutalaisvainoihin, Ukrainan sodanaikaista kansallista liikettä ei voi kokonaisuudessaan syyttää kansanmurhan tukemisesta. OUN:n asenne oli pikemminkin ”pragmaattinen”: se saattoi myös auttaa juutalaisia, jos katsoi siitä olevan hyötyä omalle toiminnalleen. Saksalaisten kanssa tapahtuneen välirikon jälkeen UPA:n riveissä toimi myös juutalaisia taistelijoita ja sairaanhoitajia. Ukrainan nationalistisen liikkeen suurimmaksi sodanaikaiseksi tahraksi jäänevät puolalaisten siviilien joukkomurhat, joita UPA suoritti Galitsiassa.

Toinen maailmansota oli Ukrainalle äärimmäisen tuhoisa: siellä kuoli taisteluissa ja niiden ulkopuolella vähintään seitsemän miljoonaa ihmistä. Lisäksi Ukrainassa oli sodan jälkeen 1946-47 Euroopan viimeinen suuri nälänhätä, joka 30-luvun holodomorin tapaan oli pitkälti seurausta neuvostovaltion liiallisista viljanluovutusvaatimuksista. Se vaati satoja tuhansia, kenties jopa puoli miljoonaa kuolonuhria. Toisaalta sodanjälkeiset alueliitokset Neuvosto-Ukrainaan ylittivät nationalistien hurjimmatkin odotukset. Neuvostoliiton vuonna 1939 tekemät aluelaajennukset jäivät Ukrainan osalta voimaan, ja lisäksi Ukrainaan liitettiin Transkarpatia. Sodan jälkeen tehdyt väestönsiirrot kasvattivat ukrainalaisten suhteellista osuutta väestöstä, kun Puolasta muutti itään satoja tuhansia ukrainalaisia ja Ukrainasta naapurimaihin yli miljoona puolalaista, juutalaista ja tšekkiä. Länsi-Ukrainan kaupungeissa ukrainasta tuli valtakieli, ja nykyisen itsenäisen Ukrainan valtiolliset rajat muotoutuivat pitkälti toisen maailmansodan seurauksena.

Senkään jälkeen kun Ukraina sai nykymuotoisen itsenäisyytensä, sen taival ei ole ollut helppo. Itsenäistyminen ei ollut vallankumous, vaan neuvostoaikainen valtaeliitti säilytti suurimmaksi osaksi asemansa. Vuoden 1991 jälkeen vallassa ovat vuorotelleet demokraattisemmat ja autoritaarisemmat hallitukset, joista monia on rasittanut korruptio. Poliittiset puolueet ovat olleet lyhytikäisiä ja puolueesta toiseen loikkaaminen vaalien jälkeen on muodostunut miltei maan tavaksi. Länteen suuntautumisella on ukrainalaisten enemmistön tuki, mutta tilannetta hankaloittaa laaja venäläisväestö, jonka on ollut vaikea hyväksyä asemaansa vähemmistönä ukrainalaisessa kansallisvaltiossa. Venäjä on jatkuvasti pyrkinyt puuttumaan Ukrainan sisäisiin asioihin käyttämällä kiristysvälineenä maakaasutoimituksia. Venäjän kielteistä asennetta esimerkiksi Ukrainan ja EU:n väliseen assosiaatiosopimukseen ei selitä pelkästään sopimuksen Venäjän-kauppaan mahdollisesti tuomat ongelmat, vaan Venäjä pitää sopimusta huolestuttavana merkkinä sitoutumisesta länsieurooppalaiseen kulttuuripiiriin.

maidan 2Maidanin mielenosoituksista alkanutta vuoden 2014 vallankumousta voidaankin pitää jatkona ukrainalaisen nationalismin historialliselle pyrkimykselle irtaantua Venäjän vaikutuspiiristä. Pyrkimyksen hyväksyy Ukrainan kansallinen liike kokonaisuudessaan: protesteihin osallistuivat sekä maltillisina pidetyt kansallismieliset puolueet että OUN:n perinteitä vaaliva, osin puolisotilaallisesti järjestäytynyt Oikea sektori. Valta vaihtui maan historialle tyypillisen dramaattisesti ja rajusti. Vallankumous syrjäytti laillisesti valitun presidentin, joka kuitenkin oli kumonnut omavaltaisesti vuoden 2004 perustuslain ja turvautunut laittomiin keinoihin mielenosoittajia vastaan. Kuten Remy kirjoittaa, Ukraina oli joutunut kriisiin josta ei ollut täysin laillista ulospääsyä.

Ukrainan historia on suomalaiselle lukijalle tervetullut yleisesitys maan menneisyydestä ja nykytilanteeseen johtaneista kehityskuluista. Kirja ei hyödynnä runsaita mahdollisuuksia tapahtumien elävöittämiseen, aikalaistodistusten lainaamiseen ja kompleksisuuksien läpikäyntiin, mutta sellainen ei liene kirjoittajan tarkoituskaan. Remy onnistuu vajaassa 300 sivussa antamaan hyvin jäsennellyn yleiskuvan suuren Eurooppalaisen valtion sekavuuteen saakka monipolvisista vaiheista. Oman käsittelynsä saavat myös Krimin niemimaan asema ja Länsi-Ukrainan ruteeniväestön vaiheet, joiden läpikäymiseen aika ja tila eivät tässä valitettavasti riitä. Remyn sympatiat ovat selvästikin virallisen Ukrainan länsisuuntauksen puolella, mutta muitakaan näkökulmia ei unohdeta eikä historiallisia kipupisteitä vältetä.

Ennen kaikkea kirjasta välittyy tunne, että Euroopan sydän sykkii tämän hetken Ukrainassa poikkeuksellisen voimakkaasti. Ukraina kamppailee tällä hetkellä sellaisista asioista, jotka monissa muissa Euroopan maissa ovat pitkään tuntuneet itsestäänselviltä: kansallisen itsemääräämisoikeuden, alueellisen eheyden, kulttuurisen identiteetin. Maan itäosissa käytävä sota muistuttaa siitä, että kansallisuuskysymys herättää edelleen intohimoja ja uhrivalmiutta. Nyt kun kansallisen identiteetin ja kansallisen yhtenäisyyden teemat ovat nousseet rytinällä julkiseen keskusteluun koko Euroopassa, on erityistä syytä tarkastella maata, jossa ne ovat kirjaimellisesti elämän ja kuoleman kysymyksiä.

Johannes Remy: Ukrainan historia (Gaudeamus, 2015)

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseeteos ”Hysterian maa” (2013) ja esseekokoelma "Kunnia" (2015). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseeteos ”Hysterian maa” (2013) ja esseekokoelma ”Kunnia” (2015). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Information

This entry was posted on elokuu 22, 2015 by in Historia and tagged , , , , , , , , , .
%d bloggers like this: