Pentti Linkola ja natsismi

PETTERI HILLEBRAND

–

Kirjoissaan Pentti Linkola viittaa natseihin 49 kertaa. Lukuun sisältyy myös jokin viittaus fasismiin: Linkola ei tee selvää eroa natsismin ja fasismin välillä.

Olen jakanut viittaukset neljään ryhmään. Natsimyönteisiä on ehkä 10, natsikielteisiä 23, sekä–että-tyyppisiä 6 ja neutraaleja 10.

Tämän jakauman valossa Linkola ei näytä ainakaan puhdasoppiselta natsilta. Tilastoni ei kuitenkaan kerro koko totuutta.

Tilastostani ei näy miten tulkinnanvaraisia viittaukset ovat. Muutaman voi perustellusti lukea ja luokitella toisellakin tavalla.

Tilastostani ei myöskään näy miten viittausten laajuus vaihtelee. On nopeita heittoja ja monisivuisia pohdintoja.

Lisäksi natsimyönteiset viittaukset ovat monestakin syystä merkittävämpiä kuin niiden lukumäärästä (tai laajuudesta) voisi päätellä. Ensinnäkin ne rikkovat tabua ja herättävät siten huomiota ja tunnekuohua. Toiseksi vaikuttaa siltä, että Linkolan natsimyönteisyys on lisääntynyt ja muuttunut pysyväksi: sitä esiintyy aika ajoin aina 70-luvulta lähtien, kun taas täysin kielteisiä viittauksia natsismiin on eniten hänen varhaisimmissa kirjoissaan. Kolmanneksi Linkolan natsisympatiat liittyvät hänen ajattelunsa ydinalueisiin: hänen ihmiskäsitykseensä ja eloonjäämisoppiinsa.

Koska Linkolan natsimyönteiset viittaukset näyttävät tärkeiltä, aloitan hänen natsikäsitystensä selvittelyn niistä. Tässä selvitystyössä en enää rajoitu pelkästään Linkolan kirjoihin vaan etsin apua myös hänen haastatteluistaan ja muista teksteistään.

–

Esimerkillistä toimintaa

–

Linkola vaatii ihmiskunnalta suunnanmuutosta. On käännettävä väkiluku laskuun. On leikattava tuotantoa, kulutusta ja kuormitusta. On tingittävä aineellisesta elintasosta.

Linkolan mukaan ihmiset eivät muuta suuntaa omaehtoisesti, eivät ainakaan siinä määrin että se pelastaisi ympäristön. Meitä täytyy siis ohjata tai suorastaan pakottaa.

Pystyvätkö elämänsuojelijat ottamaan ohjat? Linkola pitää heitä aivan liian pehmeinä. Hän kehottaa katsomaan mallia natseista. Natsit olivat reippaita jo siinä vaiheessa kun pyrkivät valtaan. He hyödynsivät sanan mahtia ja nyrkin voimaa niin taitavasti ja tehokkaasti, että saivat suuren kannatuksen.

Linkola hyväksyy myös natsien diktatuurin. Hänen näkemyksensä mukaan diktatuuri on aina parempi kuin demokratia. Geenit ja joukkotyhmyys saavat kansan tekemään epäekologisia valintoja: kahmimaan rahaa ja tavaraa yli todellisen tarpeen. Diktaattori voi olla sellainen poikkeusyksilö, joka ohjaa oikeaan. Mutta huonompikin diktaattori hillitsee kansaa. Diktatuurissa kansa tekee vähemmän tuhoa kuin demokratiassa jo siitä syystä, että työmotivaatio on huonompi: ihminen ei työskentele sortajan hyväksi yhtä innokkaasti kuin omaksi hyväkseen. Lisäksi diktatuurissa käytetään aikaa ja energiaa muuhunkin kuin kansalaisten aineellisen elintason nostamiseen. Siellä ei palvota mammonaa vaan suuria johtajia ja heidän muistomerkkejään. Siellä kehitetään sotalaitosta ennemmin kuin elinkeinoelämää.

Hyväksyykö Linkola myös holokaustin ja toisen maailmansodan ihmisuhrit? Vuonna 1972 hän ihmettelee Erno Paasilinnan ihmisrakkautta ja ehdottaa tälle asioiden uudelleenarviointia. Yhtenä esimerkkinä on fasismi. Linkolan mielestä he kaksi voisivat tunnustaa sen palveluksen, jonka fasismi teki, kun se vapautti maapallon kymmenien miljoonien eurooppalaisten kuormituksesta. Ja vieläpä niin, että kuusi miljoonaa lähti ”lähes ihanteellisen kivuttomalla, elinympäristöä haittaamattomalla tavalla” (Toisinajattelijan päiväkirjasta, s. 133).

Vuonna 2011 Linkola palaa holokaustin ympäristövaikutuksiin. Hän vertailee natsien kaasukammioita, Stalinin vainoja ja sitä tuhoa, jonka Britannia ja Yhdysvallat aiheuttivat pommittamalla Saksan kaupunkeja. Hän arvioi – lähteenään muun muassa Auschwitzin komendantin muistelmateos –, että natsien suoritus oli paras, ekologisin ja inhimillisin. Uhrien taloja ja tavaroita ei tuhottu. Rautatiekuljetukset olivat ekotehokkaita. Uhreja rauhoiteltiin. Kaasu tappoi nopeasti. ”Ekotaseen kannalta ihanteellista oli vielä ruumiiden hyötykäyttö, hiuksia myöten.” (Tieteessä tapahtuu 4–5/2011, s. 56.)

–

Loistava filosofia

–

Linkola on ensi sijassa kiinnostunut diktaattorien teoista ja tekojen ympäristövaikutuksista. Diktaattorien aatteita ja ihanteita hän pitää vähemmän tärkeinä.

Linkola on kuitenkin puhunut ja kirjoittanut myös natsien aatemaailmasta. Ja välillä hän kehuu sitä kovastikin.

Linkola katsoo, että ihmiskunnan suuntaa ei voi kääntää, jos pitää kynsin hampain kiinni ihmisten tasa-arvoisuudesta, ihmisoikeuksista ja yksilönvapaudesta. Hän kiittelee natseja siitä, että he lakaisivat nämä humanistiset ihanteet maton alle.

Mistä natsien antihumanismi kumpusi? Linkola näyttäisi liittävän sen darvinismiin. Hän toteaa, että natsismilla ja biologialla – hänen omalla lähtökohdallaan – on darvinismi yhteisenä kulmakivenä. Valitettavasti hän ei selvittele tarkemmin, mitä darvinismi merkitsi natseille ja mitä se on merkinnyt eri aikojen biologeille. Mutta ilmeisesti sekä Linkola että natsit ymmärtävät asian niin, että tasa-arvoisuuden ideassa on jotain luonnonvastaista: yksilöiden laatu vaikuttaa siihen, miten ne menestyvät darvinistisessa olemassaolotaistelussa.

Linkolaa ja natseja yhdistää siis se, että he eivät usko tasa-arvoon. Tasa-arvon asemasta he korostavat laatua ja elinkelpoisuutta. Linkolan mielestä fasismi on hieno filosofia ainakin siinä suhteessa, että sen mukaan ihmisen täytyy olla fyysisesti ja henkisesti laadukas. Noin Linkola radio-ohjelmassa Vanhat parrat 8. helmikuuta 2004.

Jonkinlaisen biologian pohjalta Linkola ymmärtää myös natsien kansalliskiihkoa ja rasismia. Hänen mukaansa ne ovat voimakkaasti biologispohjaisia aatteita. On luonnollista, että ihminen puolustaa omaa reviiriään muita rotuja vastaan, Linkola totesi tuossa samassa radiokeskustelussa.

Kuvaillessaan Hitlerin ihanteita Linkola kiinnittääkin huomiota juuri oman kansan merkitykseen, sen rotuun, kuntoon ja kulttuuriin:

Hitlerin unelma oli villin romanttinen ja esteettinen, hän hurmaantui germaanien uljaasta sankaritarustosta, hän uneksi terveistä, voimakkaista, itsetietoisista, kauniista ja sinisilmäisistä, ikuisesti nuorista ihmisistä, jotka ahkeran työnteon lomassa kulkivat valkeat kutrit liehuen kansallispuvuissa pitkin kesäisiä kyläteitä laulaen ja haitaria soittaen tahi kokoontuivat jäntevinä muodostelmina urheilujuhliin Wagnerin musiikin pauhatessa. (Johdatus 1990-luvun ajatteluun, s. 220.)

Linkolan selostuksessa on kyllä ironiaa, mutta se on rakastavaa ironiaa. Hitlerin visio vetoaa Linkolaan. Tästä todistaa sekin, kuinka Linkola vuosia myöhemmin palaa samaan kuvastoon:

Hitler-Jugendin nuorissa, jotka kansallispuvuissa vaelsivat vuorilla vaalea arjalainen tukka hulmuten ja haitarin soidessa, tiivistyy se, mitä pidän natsismissa loistavana. (Aviisi 5/2006, s. 3. Lehti siteeraa Linkolan julkaisematonta tekstiä.)

Onko Hitlerin visio niin lumoava, että Linkola alkaa uskoa siihen? Kerran tai kahdesti Linkola antaa ymmärtää, että hänen mielestään nämä kuvat eivät olleet vain unta ja unelmaa. Esimerkiksi 2003 Linkola arvioi, että natseilla oli ”vähän katettakin” sille käsitykselleen, että he olivat yli-ihmisiä (Voisiko elämä voittaa, s. 368).

–

Toisaalta ja toisaalta

–

Linkola on kääntänyt kelkkansa. Nuorena pasifistina hän ei puhunut mitään natsismin loistavuudesta. Päinvastoin.

Kun Linkola pasifistisissa kirjoituksissaan 1960 käsittelee yksilön vastuuta ja asevelvollisuuden turmelevaa vaikutusta, hän vetoaa Rudolf Hössin omaelämäkertaan Auschwitzin komendantti aivan eri sävyssä kuin selostaessaan myöhemmin natsismin ympäristövaikutuksia. Armeija opettaa tottelemaan esimiehen käskyjä. Auschwitzin komendantti havainnollistaa, millaisiin karmeuksiin käskyjen totteleminen ja vastuun siirtäminen voivat johtaa.

Hössin keskitysleirikuvaus järkytti nuorta Linkolaa. Eikä tuo järkytys ole unohtunut. Vuonna 2005 Linkola muisteli televisio-ohjelmassa Suuret lukijat, kuinka Auschwitzin komendantti sai pelkäämään pimeää ja synnytti tunteen, että joku kulki selän takana.

60-luvun taitteessa toinenkin keskitysleirikuvaus järkytti Linkolaa. Hän viittaa siihen muistellessaan avioitumistaan. Jo kihlausaikana ilmeni, että emäntä oli tunne-elämältään tasaisempi kuin Linkola:

Minua arvelutti kovasti muuan elokuvailta kihlausaikana, filmi kuvasi saksalaisia keskitysleirejä ja siinä näytettiin kauhakuormaajia jotka vyöryttivät ruumiskasoja, minä menin aika lailla pois tolaltani mutta morsian suhtautui sillä tavalla että mitäs noista. (Parnasso 7/1985, s. 414. – Tuontapainen kohta on ainakin Alain Resnais’n elokuvassa Yö ja usva.)

70-luvulla Linkolakin kovettaa mielensä. Tai ainakin hänen puheensa kovenevat. 1972 hän kiinnittää huomiota holokaustin hyviin puoliin. Ja 1974 hän esittää televisio-ohjelmassa Ollaanko tuhon tiellä? että natsien menetelmiä voidaan tarvita myös tulevaisuudessa. Haluammeko pitempää jatkoa kuin sukupolven tai kaksi? Haluammeko että edes jotain säilyy, että edes vähemmistöjä säilyy? Siinä tapauksessa ”toimenpiteet tulee olemaan aivan tuommoisia joita on toistaiseksi kokeiltu jossain natsi-Saksassa”.

Mutta siinä sivussa Linkola myös moittii natseja. 1974 hän toteaa, että natsit liittivät darvinistiseen oivallukseen rotumystiikkaa ja monia muitakin ”hourupäisyyksiä”. Tässä yhteydessä tulee myös murskaava kokonaisarvio: natsismi oli, darvinismistaan huolimatta, ”täyttä roskaa”. (Toisinajattelijan päiväkirjasta, s. 187.)

Samaan tapaan Linkola puhuu 80-luvulla. Hän ihastelee sitä, miten tehokkaasti natsit ottivat vallan, mutta arvostelee heidän ideologiaansa: ”sääli että se sisälsi inhimillistä hybristä, suuruudenhulluutta ja mystiikkaa” (Johdatus 1990-luvun ajatteluun, s. 82).

Linkolan ajattelun ja natsi-ideologian syvällisin ero liittyy nimenomaan tuohon inhimilliseen hybrikseen. Linkolan ajattelu on luontokeskeistä. Natsismi on hänestä liian inhimillistä ja ihmiskeskeistä. Hän kehuu kyllä sitä, kuinka Hitler näki ihmisyksilöiden yli ja ymmärsi ihmisen väestöinä, ”miljoonina ja satoina miljoonina” (mts. 220). Mutta Linkolan kaipaamat elämänsuojelijat näkevät vielä paljon kauemmas kuin Hitler. He eivät ajattele vain omaa lajiansa, maatansa ja kansaansa. He pitävät silmällä koko planeettaa ja koko elonkehää.

–

Linkolan eksymyksiä

–

Linkola ei siis ihaile natseja kritiikittömästi. Mutta ihmeen innokkaasti kuitenkin. Mainitsen vain pari pulmakohtaa.

Jos natsit olivat niin loistavia ja kunnokkaita kuin Linkola toisinaan esittää, miksei heidän valtakuntansa kestänyt?

Entä natsidiktatuurin ekologisuus? Linkolan mukaan diktatuureissa ei ole niin tehokasta elinkeinoelämää eikä niin suuria ympäristötuhoja kuin demokratioissa. Mutta kuten Jaakko Anhava on huomauttanut (Tieteessä tapahtuu 2/2011), natsidiktatuurissa oli tehokkaampi talous ja suurempi tuotanto kuin Weimarin tasavallan demokratiassa.

Nythän Kiinankin kehitys näyttäisi osoittavan, että talous voi kasvaa ja ympäristö tuhoutua myös ilman demokratiaa. Linkola tietysti sanoo, että jos Kiina olisi demokratia, se tuottaisi ja tuhoaisi vielä enemmän. Joka tapauksessa on hyvä huomata, että talouskasvu ja ympäristötuhot riippuvat muustakin kuin hallitusjärjestelmästä.

Linkolan puheet holokaustin kivuttomuudesta kannattaisi varmaan jättää omaan arvoonsa tai arvottomuuteensa. Yritän kuitenkin miettiä, mihin hänen käsityksensä voi perustua.

Kysymys on ainakin siitä, että Linkola nojaa liikaa Rudolf Hössin selostukseen Auschwitzin toimintatavasta.

Kun ajattelemme holokaustia, ajattelemme usein juuri Auschwitzia. Historiantutkija Timothy Snyder muistuttaa teoksessaan Tappotanner (suom. 2014), että Auschwitz oli vain yksi holokaustin tapahtumapaikoista – ja siellä käytetty syaanivety vain yksi murha-aseista.

Hössin sodanjälkeiset kirjoitukset eivät muutenkaan ole mikään luotettava lähde. Niiden toimittaja kuvaa esipuheessaan ja huomautuksissaan tiettyä kaksijakoisuutta. Höss vaikuttaa tunnontarkalta kirjanpitäjältä, mutta kyllä hän myös kaunistelee tekojaan. Linkola sivuuttaa tämän epäluotettavuuden sekä vuoden 1960 että vuoden 2011 Höss-viittauksissaan.

Linkolan arviot natsidiktatuurin saavutuksista ovat siis ongelmallisia. Sama koskee hänen käsitystään, että natsismin aatesisällössä on – muun ohella – jotain loistavaa. Ihmettelen esimerkiksi sitä, miten hän puhuu natsien darvinistisesta oivalluksesta ja rasismin luonnollisuudesta. Mikä nyt lopultakin on luonnollista? Ja miten biologian totuuksista voi johtaa yhteiskunnallisia arvoja?

–

Kyseenalaista kaikki

–

Linkolan natsisympatioita on helppo arvostella. Vaikeampi – ja kiinnostavampi – on tutkia hänen motiivejaan.

Kuten edellä on käynyt ilmi, Linkola löytää natsismista monenlaista hyvää: hirmuhallinto, joukkotuhonta, kansallispuvut, haitarinsoitto, vaeltaminen, kurinalaisuus, reippaus ja ryhdikkyys. Nähtävästi hän ajattelee, että nuo hyvät puolet ovat ainakin jossain yhteydessä tärkeämpiä kuin ideologian heikkoudet ja ”hourupäisyydet”. Mutta miksi hän hakee noita arvokkaita asioita nimenomaan natsismista? Eihän natseilla ole niihin mitään yksinoikeutta. Ja jos jollekin ajattelu- tai toimintatavalle haluaa suosiota, sen mahdollista natsiyhteyttä kannattaa tuskin korostaa.

Linkola tietää varmasti, ettei saa lukijoitaan natsismin kannalle. Hänellä täytyy olla jokin toinen tavoite. Ymmärtääkseni hän haluaa natsisympatioillaan horjuttaa vallitsevia käsityksiä hyvin laaja-alaisesti. Kun Linkola kyseenalaistaa käsityksemme natsismista, hän kyseenalaistaa samalla monta muutakin yleisesti hyväksyttyä totuutta – ja viime kädessä koko länsimaisen elämänmuodon.

Joidenkin natsiviittaustensa yhteydessä Linkola ilmoittaa aivan avoimesti, että nyt hän haluaa herättää kysymyksiä ja keskustelua. Esimerkiksi Tampereen yliopiston Aikalainen-lehden haastattelussa syystalvella 2005:

Koululaiset täytyisi opettaa kyseenalaistamaan demokratia, tai ainakin keskustelemaan sitä [sic]. Toisaalta on sitten tämä ajatus, että natsismi on paha. Kukaan ei halua keskustella siitä, kuinka loistava filosofia se oikeasti oli. Oliko siinä muutakin pahaa kuin se, että se hävisi toisen maailmansodan? […] Pitäisi kyseenalaistaa oikeastaan kaikki. (Aikalainen 20/2005, s. 16.)

Tulkintani mukaan kyseenalaistaminen ja keskusteleminen ovat keskeisiä tavoitteita myös silloin, kun Linkola ”pelkästään” ylistää natseja ja kehottaa ottamaan oppia heidän toimintatavoistaan. Silloinkin Linkola härnää pohtimaan perusasioita. Jos käsityksemme natsismin pahuudesta on ongelmallinen, historiankäsityksemme ja arvomaailmamme ovat ehkä ongelmallisia laajemminkin. Mihin ne oikeastaan perustuvat? Mikä saa meidät arvostamaan demokratiaa ja talouskasvua? Olemmeko oman aikamme propagandakoneistojen armoilla? Tietämättömiä? Ajattelemattomia? Mikä saisi meidät muuttamaan mielemme?

–

Muuttuvat laulut

–

Miksi Linkola haluaa ravistella meitä juuri natsismin kautta? Miksi käsityksemme natsismista on niin houkutteleva maalitaulu?

Linkolan kirjoituksista voi löytää montakin selittävää tekijää. Ensinnäkin natsit elävät yhä mielessämme, heidät muistetaan, tiedetään ja tunnetaan. Toiseksi vallitseva käsitys natsismista on hyvin selkeä ja suoraviivainen: natsismi edustaa äärimmäistä pahaa ja äärimmäistä vastakohtaa länsimaisille ihanteille: ihmisoikeuksille, tasa-arvolle ja demokratialle. Kolmanneksi suhtautumisessa natsismiin näkyy se, miten nopeasti maailma muuttuu ja takit kääntyvät.

1930-luvulla enemmistö saksalaisista kannatti natseja, vuonna 1945 oli toinen ääni kellossa. Ja tapahtuihan vastaava käänne meilläkin. Linkola on muistellut, miten naisten muodostama kotirintama oli jatkosodassa varauksettoman uskollista saksalaisille aseveljille. Linkolakin sisäisti tuon suhtautumistavan. Hän itki katkerasti, kun Suomi petti aseveljensä ja irtautui sodasta.

Merkitseekö käsitysten muuttuminen edistystä? Ymmärretäänkö nykyään paremmin, mistä natsismissa oli kyse?

Linkola pitää nykyistäkin käsitystä yksipuolisena. Hänen mukaansa yksipuolisuuteen on kaksi syytä.

Ensinnäkin historiankirjoitus on aina voittajien käsialaa. Voittajat selittävät omat erehdyksensä ja hirmutekonsa parhain päin. Ja häviäjät? Heidän pahuutensa muistetaan ja ansionsa unohdetaan.

Toiseksi käsitysten yksipuolisuudessa näkyy se, että kansa ei osaa ajatella, keskustella eikä kyseenalaistaa. Kansa pitää kulloistakin järjestelmää ainoana oikeana. Nyt se kannattaa demokratiaa ja tuomitsee natsismin. Mutta jos tämän päivän muotiliberaali enemmistöläinen olisi elänyt 30-luvun Saksassa, hän olisi ollut natsi, Linkola arvelee.

–

Vaarallisilla vesillä

–

Vallitseva käsitys natsismista ei kuitenkaan ole niin ongelmallinen kuin Linkola väittää. Ajattelen esimerkiksi lukion oppikirjoja. Ne esittelevät natsismia ja sen historiallisia yhteyksiä kohtuullisen monipuolisesti. Ja onhan myös merkittävää tutkimusta. Viittaan vain lähimpään, Tarmo Kunnaksen järkäleeseen Fasismin lumous (2013).

Linkola on toki oikeassa siinä, että natseihin on suhtauduttu vaihtelevasti. Ei kuitenkaan voi yleistää niin, että länsimainen elämänmuoto ja arvomaailma olisivat kauttaaltaan samanlaisella, yhtä heikolla tai vahvalla tai vaihtuvalla pohjalla kuin käsitykset natsismista.

Suuri kysymys on myös se, missä määrin Linkolan taktiikka toimii. Natsismin ylistys ei nähdäkseni ole herättänyt aitoa keskustelua vaan pelkkää tuohtumusta ja torjuntaa. Kuvaava esimerkki on sosiologi Matti Hyvärisen tunteikas reaktio Aikalaisen Linkola-haastatteluun. ”Olen suuttunut, pettynyt ja ahdistunut”, Hyvärinen kirjoitti (Helsingin Sanomat 10.12.2005, s. C1).

Ehkä Linkola toivookin – huomion ohella – juuri sitä, että hänen ajatuksensa torjutaan ja maailma tuhoutuu. Jos epäonnistuminen on vuorenvarmaa, ei tarvitse enää toivoa, pelätä ja pettyä.

Toisaalta Linkolan taktiikassa on se vaara, että joku saattaa innostua hänen natsisympatioistaan aivan väärällä tavalla. Esimerkiksi siten, että alkaa ampua koulutovereitaan.

Vaara voi vaania myös pinnan alla. Omat havaintoni ja tulkintani koskevat niitä kohtia, joissa Linkola mainitsee natsismin nimeltä. Ehkä natsismilla ja fasismilla on hänen tuotannossaan suurempi rooli kuin päältä katsoen näyttää.

Linkolaa on usein kutsuttu ekofasistiksi. Nimittelijät tarkoittavat, että Linkolan kaavailemassa eloonjäämisen yhteiskunnassa vallitsisi yhtä kova komento kuin Mussolinin Italiassa ja Hitlerin Saksassa.

Itse näen tilanteen niin, että Linkolan natsiviittausten kirjavuus purkaa hänen ”ekofasismiaan”. Näkemykseni vahvistuu, kun katson Linkolan koko tuotantoa. Pidän sitä epäyhtenäisenä, moniäänisenä, avoimena ja keskustelevana – eli kaikkea muuta kuin fasistisena.

–

Natsit joukossamme

–

Entä ne kohdat, joissa Linkola herjaa nykyihmisiä vertaamalla meitä natseihin? Jakaessani hänen natsiviittauksiaan myönteisiin ja kielteisiin olen pitänyt näitä viittauksia natsikielteisinä. Nehän nojaavat siihen yleiseen käsitykseen, että natsismi on paha. Toisaalta nämäkin viittaukset horjuttavat vallitsevaa käsitystä tai tuovat siihen uusia sävyjä. Emme voikaan katsoa natseja ylhäältä päin. Olemme yhtä pahoja kuin he. Syyllistymme koko ajan samanlaisiin hirveyksiin kuin he.

Linkolan näkemyksen mukaan länsimainen kulttuuri ja elinkeinoelämä käyvät sotaa luontoa vastaan. Tätä sotaa hän vertaa kolmannen valtakunnan maailmanvalloitukseen. Hän huomauttaa kyllä siitä, että historialliset rinnastukset ovat ongelmallisia. Hän on kuitenkin havaitsevinaan hyvinkin tarkkoja vastaavuuksia. Metsäntutkimuslaitoksen Kullervo Kuusela olisi ”ilmiselvä” Heinrich Himmler. Metsäteollisuuden puheet metsänhoitotoimista, metsän siistimisestä, hakkuusäästöistä ja Suomen puuvarojen kasvusta ovat göbbelsmäistä huijausta ja propagandaa. Vihreä liike taas vastaa kaikkine hapuiluineen natsi-Saksan oppositiomiehiä.

Linkola havaitsee vastaavuutta myös ihmisten sotainnossa. Saksan kansa uskoi asiaansa ja seurasi Hitleriä vihoviimeiseen loppuun asti. Nyt kansa uskoo teollisuuteen ja aineelliseen hyvinvointiin. Eikä sen usko horju, vaikka ekokatastrofit vyöryvät.

Linkola arvelee, että osa ihmisistä ei todellakaan näe maailman tilaa. Myös tälle joukolle löytyy historiallinen vastine. Linkolan mukaan Esa Saarinen on verrannut tämän päivän sokeita ja tietämättömiä niihin ihmisiin, jotka asuivat kuolemanleirien kyljessä – ja elivät elämäänsä ihan niin kuin ennenkin, häiriintymättä. Hekään eivät nähneet, mitä heidän ympärillään tapahtui.

Entä vastuu? Vapauttaako tietämättömyys vastuusta? Miten vastuu jakautui natsi-Saksassa, ja miten se jakautuu nyt?

Linkola toteaa, että yleisen käsityksen mukaan vallanpitäjät ovat vastuussa siitä, mihin he kansakuntaa johtavat. Nürnbergin tuomioistuimessakin syytettiin Saksan johtajia, ei sitä kansaa joka oli heidät valinnut. Vastaavasti meillä valtakunnanoikeuteen pitäisi haastaa valtiovallan ja talouselämän pääjehut.

Oma arvioni on, että ainakin vastuukysymyksen kohdalla Linkolan historiallinen analogia ontuu. Mielestäni nykykansaa täytyy syyttää ja syyllistää kovemmin kuin natsi-Saksan kansalaisia. Onhan meillä nyt enemmän tietoa ja vaikutusmahdollisuuksia.

–

 

–

 

.