Kuka tappoi avioliiton?

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Yhdysvalloissa konservatiivien ja liberaalien välinen ”kulttuurisota” on perinteisesti raivonnut kiivaimmillaan aborttikysymyksen ympärillä. Vastaavanlaiset kulttuurisodat ovat hiljattain tulleet Eurooppaankin, luullakseni pysyvästi. Täällä ne kulminoituvat homoavioliittoa koskevassa kiistassa. Ranskassa sukupuolineutraalin avioliittolain voimaantulo johti viime vuonna vastustajien suurmielenosoituksiin, Suomessa valtamedia on rummuttanut tauotta vastaavanlaisen lain puolesta mutta toistaiseksi lakialoitteet on hylätty.

Kuten tällaisissa kiistoissa yleensä, vastakkaisia kantoja yhdistävät huonot argumentit. Sukupuolineutraalin avioliittolain kannattajat vaativat ”kaikille oikeutta rakastaa”, ikään kuin sellaista oikeutta ei jo olisi – yksikään vakavasti otettava taho ei ole vaatimassa homoseksuaalisuuden uudelleenkriminalisoimista. Vastustajat taas väittävät homoliittojen uhkaavan perinteistä miehen ja naisen välistä avioliittoa, vaikka todellisuudessa avioliittoinstituutiosta ei ole jäljellä mitään sellaista, mitä homoliitot voisivat vielä rapauttaa.

Molempien osapuolten jakaman harhakäsityksen mukaan niin sanottu tasa-arvoinen avioliittolaki poistaisi yhteiskunnasta ”heteronormatiivisuuden.” Tätä liberaalit toivovat ja konservatiivit pelkäävät. Mutta yhteiskunnat ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan ”heteronormatiivisia” siitä yksinkertaisesta syystä, että ihmisten enemmistö on heteroseksuaalisia. Kaikissa maissa, joissa asiaa on tutkittu, homoseksuaalien osuus jää alle kahteen prosenttiin väestöstä. Homoseksuaalisuus ei ole luonnotonta, sillä sitä esiintyy muillakin lajeilla, mutta siitä ei koskaan voi tulla yleistä käytäntöä, sillä ainoastaan heteroseksuaalinen seksi voi tuottaa jälkeläisiä. Niinpä homoseksuaalisuus pysyy biologisena anomaliana, eikä asiaa voi lainsäädännöllä muuttaa.

Homoavioliitto on oikean avioliiton irvokas parodia, mutta miten pieni vähemmistö, josta vieläpä varsin harvat edes hyödyntäisivät oikeuttaan mennä naimisiin, voisi uhata tuhansia vuosia vanhan instituution valta-asemaa? Jokainen älyllisesti rehellinen ymmärtää, ettei mitenkään. Kiistely aiheesta on hämärtänyt sen tosiseikan, että länsimaissa avioliitto on jo instituutiona raunioina. Sen heteroseksuaalinen enemmistö on saanut aikaan omin voimin.

Jokaisessa kulttuurissa ja yhteiskunnassa on jonkinlainen versio miehen ja naisen välisestä avioliitosta, ja instituution historiaa tarkastellessa voi huomata, että se on aina palvellut samoja tarkoitusperiä. Se turvaa jälkeläisten kasvuolosuhteet, toimii esteenä seksuaaliselle mustasukkaisuudelle, helpottaa omaisuuden siirtymistä, luo puitteet pariskunnan sosiaalis-taloudelliselle yhteistyölle ja vahvistaa sukupuolirooleja, jotka puolestaan helpottavat sukupuolten välistä kanssakäymistä ja yhteistyötä. Ennen kaikkea avioliitto on paljon muutakin kuin kahden ihmisen välinen yksityinen sopimus. Hääseremonia on siirtymäriitti, jossa pariskunta siirtyy yhteisössään yhdeltä tasolta toiselle, omaksuu uudet roolit ja velvollisuudet. Häävieraat symboloivat yhteisön hyväksyntää liitolle, jota he ovat kokoontuneet todistamaan. Hyväksynnän hintana on avioparin elinikäinen uskollisuus toisilleen: tätä on vahvistettu laeilla, jotka säätivät rangaistuksia aviorikoksesta ja määräsivät rahallisia korvauksia avioerotapauksissa.

Lyhyesti sanottuna avioliitto on heteroseksuaalinen sopimus, jossa sulhasen ja morsiamen lisäksi ovat osapuolina heidän sukunsa, heidän koko yhteisönsä ja sen tunnustamat jumaluudet. Sen perimmäinen tehtävä on palvella jatkuvuutta tuottamalla ja vaalimalla jälkeläisiä, jotka ajallaan hekin menevät naimisiin ja lisääntyvät. Sillä, että jotkut avioparit ovat fyysisistä syistä tai omasta tahdostaan lapsettomia, ei ole merkitystä tämän perusperiaatteen kannalta. Jatkuvuuden periaate tuo avioliittoon pyhyyden elementin, joka on yhteinen niin uskonnollisille kuin siviiliavioliitoille. Se liittää avioparin samaan ketjuun menneiden ja tulevien sukupolvien kanssa ja antaa sisältöä lupauksille elinikäisestä uskollisuudesta.

Kuten laulussa sanotaan, rakkaus ja avioliitto kuuluvat erottamattomasti yhteen. Avioliiton tarkasteleminen ulkopuolelta, sen sosiaalisen funktion kautta, ei välttämättä kerro paljonkaan siitä, miksi aviopuolisot rakastavat toisiaan ja ovat valinneet kaikista ihmisistä juuri toisensa. Mutta avioliiton merkitys instituutiona kiteytyy juuri siinä, että se sulauttaa yhteen yksityisen intohimon ja laajemmat sosiaaliset merkitykset. Koska liiton solmiva rakastaa puolisoaan, hän on valmis maksamaan yhteiskunnan vaatiman hinnan eli pysymään uskollisena ja ottamaan vastuun yhteisistä lapsista. Ajatus omasta liitosta osana sukupolvien ketjua tuntuu silloin arvokkaalta ja kauniilta.

Avioliiton rappion varsinainen aiheuttaja on jo pidemmän aikaa sitten yleisesti omaksuttu käsitys, jota nyt käytetään populistisena argumenttina homoavioliittojen puolesta. Sen mukaan avioliitossa on kyse vain rakkaudesta. Avioliitto on kahden ihmisen välinen yksityinen sopimus, heidän henkilökohtainen valintansa jossa yhteiskunnalla, perinteillä ja uskonnolla ei ole osuutta. Tämän sopimuksen tavoitteena on emotionaalinen täyttymys, ja se on helposti solmittavissa ja purettavissa.

Moderni avioliitto todellakin on ”pelkkä paperi”, valtion virkakoneiston automaattisesti hyväksymä sopimus, joka ei edellytä kerrassaan mitään. Uskottomuudesta ei rangaista, eron saa nopeasti ja eroprosessin helpottamiseksi monet puolisot tekevät ennen vihkimistä avioehtosopimuksen. Käytännössä kyse on rekisteröidystä avoliitosta. Puolisot ovat toki vapaita omistautumaan toisilleen loppuiäkseen ja pysymään uskollisina. Mutta se on perin vaikeaa, kun liiton perustana ovat pelkät yksilölliset tunteet ja halut, jotka tunnetusti muuttuvat helposti. Kiusaus eroamiseen ensimmäisen vakavan kriisin tullen on suuri, kun ero ei tuota edes sosiaalista häpeää.

Suomessa solmituista avioliitoista eroon päättyy tällä hetkellä noin puolet. Eroon päättyvän avioliiton keskimääräinen kesto on ollut jatkuvassa laskussa, ja eroavien osuuden ohella kasvaa avioerojen kokonaismäärä. Varsinkin seksuaalisesti viehätysvoimaisten keskuudessa yleisin pariutumisen muoto on sarjallinen yksiavioisuus, jossa ihminen solmii ja purkaa lukuisia liittoja elämänsä aikana. Kaikissa länsimaissa yleistyvä perhemalli on byrogamia, jossa perheen muodostavat yksinhuoltajaäiti, hänen lapsensa ja valtion sosiaalivirkailija.

Avioliiton tämänhetkisestä arvostuksesta kertoo jotakin AVA-kanavalla ensi tammikuussa alkava tosi-tv -sarja ”Ensitreffit alttarilla”. Nimensä mukaisesti sarja kuvaa pariskuntia, jotka tapaavat ensimmäistä kertaa solmiessaan avioliiton. Heidän yhteiselämäänsä seurataan viiden viikon ajan, minkä jälkeen he päättävät, haluavatko jatkaa yhdessä vai erota. Tylsistyneen televisiokansan viihdykkeeksi avioliitosta on tehty koe, jonka voi päättää viiden viikon kuluttua, jos ”rakkautta” (lue: viihtyvyyttä ja seksuaalista himoa) ei olekaan tarpeeksi.

Mitä tämä kaikki merkitsee lapsille, joiden hyvinvoinnin turvaaminen on avioliiton alkuperäisin ja tärkein tarkoitus? Virallisen näkemyksen mukaan elämme ”vaihtoehtoisten perhemallien” kulta-aikaa, eivätkä elämänmittainen avioliitto ja jähmeä ydinperhemalli ole enää ainoita ihmisille näyttäytyviä vaihtoehtoja. Mutta suurin osa vaihtoehtoperheistä, kuten yksinhuoltajaperheet ja niin sanotut uusperheet ovat syntyneet purettujen avioliittojen ja hajonneiden perheiden raunioille, eikä niissä eläminen useinkaan ole perheenjäsenten vapaa valinta, joten on lähinnä ilveilyä nimittää niitä vaihtoehtoisiksi. Mediaseksikkäillä uusperheillä on myös pimeä puolensa, kuten kolmen vuoden takainen uutinen osoittaa: sarjallista yksiavioisuutta harjoittavat vanhemmat antavat edellisestä liitosta syntyneitä lapsiaan huostaanotettaviksi, koska haluavat toteuttaa itseään uudessa perheessä ja parisuhteessa. Uutinen puhuu ”vanhemmista”, mutta kun tiedetään, että Suomessa lapset määrätään avioerotilanteissa lähes säännönmukaisesti äidille, voidaan päätellä jotakin modernin emansipoituneen naisen äidinrakkauden kestävyydestä. Myös insestitapausten tiedetään olevan yleisempiä perheissä, joissa on eri isien ja äitien lapsia.

Monien lasten kurja kohtalo tässä uljaassa uudessa maailmassa ei ole ihme. Kestävässä avioliitossa elävien vanhempien lapset löytävät yhteiskunnassa helpommin oman paikkansa, jonka vanhemmat ovat huolenpidollaan heille pedanneet ja jota sosiaaliset normit suojelevat. Kun avioliiton poistaa yhtälöstä, lapset tulevat maailmaan muukalaisina, joiden odotetaan löytävän itse paikkansa mutta joille ei ole annettu minkäänlaisia valmiuksia etsimiseen.

Avioliiton rappio on tapahtunut aikana, jolloin homoliitot olivat korkeintaan idea joidenkin radikaalien mielessä. Homoliitot eivät tapa avioliittoa, sillä se on jo kulttuurisesti kuollut. Ne ovat vain yksi uusi vaihe prosessissa, jossa avioliitto tyhjenee kokonaan varsinaisesta sisällöstään ja muuttuu omituiseksi sekoitukseksi romanttista sentimentaalisuutta ja kylmää byrokratiaa. En ole kuullut ainuttakaan hyvää selitystä sille, miten konservatiivit kuvittelevat pelastavansa avioliiton pyhyyden estämällä sukupuolineutraalin avioliittolain toteutumisen.

Jos avioliitto haluttaisiin todella elvyttää ja luoda sille tukeva yhteiskunnallinen perusta, kannattaisi aloittaa ajamalla seuraavia toimenpiteitä:

1. Aviorikoksen uudelleenkriminalisoiminen

2. Avioeron saamisen tuntuva vaikeuttaminen

3. Lapsilisien lakkauttaminen avioliiton ulkopuolella syntyviltä lapsilta

4. Adoptio-oikeuden poistaminen yksin eläviltä henkilöiltä ja naimattomilta pareilta

5. Tuntuvat verohelpotukset aviopareille ja tuntuvat verorasitukset naimattomille

Perinteisen avioliiton puolustajina esiintyvät eivät kuitenkaan ole ehdottaneet mitään tämänkaltaista. Sen sijaan he tuhlaavat aikaansa ja energiaansa tuhoon tuomittuun viivytystaisteluun homoavioliittoja vastaan. Sukupuolineutraali avioliittolaki nimittäin juntataan läpi ennemmin tai myöhemmin: se hyväksytään ennen kaikkea siksi, että se on osa kansainvälistä ”hyvän fiiliksen” politiikan trendiä, josta mallioppilas-Suomen poliittinen eliitti ei halua jättäytyä sivuun. Mutta niin typerä kuin sukupuolineutraali avioliitto ajatuksena onkin, se ei pahimmillaankaan saa aikaan mitään sellaista tuhoa, jota avioliitto ei olisi jo kärsinyt. On tietenkin raivostuttavaa seurata liberaalien omahyväistä voitonriemua kun laki viimein astuu voimaan, mutta viisainta on kuitenkin niellä kiukku ja keskittyä palauttamaan perinteinen avioliitto sille kuuluvaan asemaan. Tämä vaatii konkreettisia toimia, ei pelkkiä symbolisia vastarinnan eleitä.

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012) ja esseeteos ”Hysterian maa” (2013). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.