SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Hankala aihe – Nicholas Waden ”A Troublesome Inheritance”

wade 4JARNO ALANDER

Jos seuraa lainkaan englanninkielisessa maailmassa käytävää yhteiskunnallista keskustelua, on luultavasti huomannut Nicholas Waden teoksen A Troublesome Inheritance: Genes, Race and Human History aiheuttaman kohun. Wade (s. 1942) on tiedetoimittaja, joka eläköityi hiljattain amerikkalaisliberaalien pää-äänenkannattajan The New York Timesin tiedetoimituksesta. Wade on kirjoittanut useita populaareja tiedekirjoja, pääasiassa ihmisen evoluutioon ja genetiikkaan tavalla tai toisella liittyviä – esimerkkinä vuoden 2009 The Faith Instinct, jossa Wade pyrkii esittämään evoluutiopsykologisen selityksen uskonnollisille kokemuksille.

Kuten jo kirjan nimestä voi päätellä, Wade olettaa itsekin päätyvänsä vaikeuksiin A Troublesome Inheritancella. Kirjan varsinaista sanomaa on hieman hankalaa tiivistää yhteen virkkeeseen, mutta Wade esittää teoksessaan, että ihmisen evoluutio on jatkunut aivan näihin päiviin asti, ja että tämän evoluution tuloksena ihmislaji on mahdollista ja mielekästä jakaa erilaisiin alaryhmiin. Toisin sanoen Wade väittää eri ihmisrotujen – ja mikä vielä pahempaa, niiden välisten erojen – olevan aivan todellisia ja geeneihin perustuvia, ei vain pelkkiä sosiaalisia kontruktioita! Tai, lainatakseni Wadea itseään (suomennos allekirjoittaneen):

Uusimmat ihmisen perimästä tehdyt analyysit ovat osoittaneet, että ihmisen evoluutio on ollut äskettäistä, runsasta ja paikallista.

Mitä teoksen synnyttämiin reaktioihin tulee, sitä voi helposti pitää viimeisenä linkkinä jatkumossa, johon kuuluvat sellaiset teokset kun Charles Murrayn ja Richard J. Herrsteinin The Bell Curve (1994), James Watsonin muistelmateos Avoid Boring People (2007) tai vaikkapa Richard Lynnin ja Tatu Vanhasen I.Q. and the Wealth of Nations (2202). Aivan kuten kaikki edellämainitut, on Waden kirja saanut hyvien ihmisten vihat niskoilleen, koska se esittää todellisuudessa olevan sellaisia piirteitä, joita siinä ei saisi olla.

Kirjasta sisällöstä on arvosteluissa väännelty mitä irvokkainpia olkiukkoja ja luonnollisesti Wade on joutunut myös armottoman henkilöön käyvän mustamaalaamisen kohteeksi. Esimerkiksi Huffington Post katsoi tarpeelliseksi julkaista peräti kolme erittäin vihaista hyökkäystä niin Waden henkilöä kuin hänen kirjoittamaansa kirjaa kohtaan, vain parin viikon sisällä.

Se, mitä Wade itse teoksessaan sanoo, onkin sitten jäänyt valtavirtamediassa paljon vähemmälle huomiolle. Myönteisiä tai neutraaleja arvioita, jotka perustuvat kirjan varsinaiseen sisältöön, on puolestaan julkaistu esim. yllämainitulta James Watsonilta, John Derbyshirelta, Fred Reediltä, Jared Taylorilta, Steve Sailerilta, New Scientist-lehdeltä jne.

Kaikki kielteiset arviot eivät ole tulleet mediakentän vasemmalta laidalta. Teoksen vastustajien joukkoihin ovat liittyneet myös lähes surrealistisessa typeryydessään aina yhtä riemastuttavat, Raamatun luomiskertomukseen kirjaimellisesti uskovat jenkkikonservatiivit. Waden nokkelimmat puolustajat ovatkin ehtineet jo ristiä evoluutioon muuten uskovat vasemmistoliberaalit, jotka kuitenkin kieltävät ihmislajin evoluution, ”uuskreationisteiksi”.

Kaiken kaikkiaan A Troublesome Inheritance on siis ennen kaikkea kulttuurinen ja mediailmiö eikä vain pelkkä populaari tietokirja, ja sellaisena sitä kannattaa lähestyäkin. Wade on tiedetoimittaja, ei tiedemies, eikä hänen teoksensakaan sisällä mitään uutta tietoa tai tutkimusta, vaan ainoastaan tulkintoja ja johtopäätöksiä jo olemassa olevasta tiedosta.

Mitä A Troublesome Inheritancessa sitten varsinaisesti sanotaan?

Kuten sanottu, varsinaista läpi koko teoksen kulkevaa punaista lankaa siitä on hieman hankalaa löytää, vaikka ihmisen Wade koko ajan tavalla tai toisella käsitteleekin ihmisen genetiikkaa ja evoluutiota. Kirjaa lukiessa toisinaan mieleen nousee ajatus, että materiaali olisi ehkä kannattanut työstää pikemminkin aihetta (tai aiherypästä) eri suunnista lähestyväksi esseekokoelmaksi.

Eräs syy teoksen hajanaisuuteen on Waden kiusallisen ilmeinen tietoisuus paskamyrskystä, jonka kirja tulisi ilmestyessään aiheuttamaan. Heti lyhyen johdantoluvun jälkeen Wade harhailee epäolennaisuuksiin: tuomisemaan kaikenlaisia genetiikan ja muun tieteen nimissä tehtyjä hirmutekoja ja harhaoppeja. Osansa saavat mm. sosiaalidarwinismi ja tietenkin natsit ja holokausti. On mielestäni Waden osalta melko hölmöä peruutella ja selitellä tällä tavalla, koska Wade rikkoo kirjassaan kuitenkin useita polittisen korrektiuden aivan keskeisiä opinkappaleita niin räikeästi, ettei mikäänlainen selittely voi häntä hyvien ihmisten oikeaoppiselta vihalta enää pelastaa. On häkellyttävää, että niinkin kokenut toimittaja kuin Wade ei tunnu ymmärtävän tätä.

Jo ennakkoon anteeksipyytelevän ”Perversion of Science” –luvun jälkeen Wade lopulta käy itse asiaan. Kolmosluku on nimeltään ”Origins of Human Social Nature”, ja siinä Wade kuvailee järjestäytyneisiin yhteiskuntiin johtanutta ihmisen evoluutiota. Juuri kykyä yhteistyöhön ja epäitsekkyyteen Wade pitää tärkeimpänä ihmistä eläimistä (jopa kaikkein lähimmistä sukulaisistamme eli simpansseista) erottavana tekijänä. Luvun perussanoma on, että ihmisen sosiaalinen, järjestäytymiseen ja yhteistyöhön taipuvainen luonne ei ole tulosta vain ja ainoastaan kulttuurista ja kasvatuksesta, vaan se on osittain myös luonnonvalinnan tulosta – vaikkakaan nimenomaisia ihmisen näihin piirteisiin vaikuttavia genejä ei vielä ole onnistuttu tunnistamaan. Ja jos ihmisen sosiaalisuus on alkuperältään osittain geneettistä, tämän on pädettävä myös eri ihmisryhmien osilta tässä piirteessä havaittaviin eroihin.

Sosiaalisuus” on oikeastaan rypäs erilaisia ihmisissä vaihtelevissa määrin olemassaolevia ominaisuuksia. Niistä tutkituimpia ovat Waden mukaan aggressio ja taipumus (tai oikeammin kyky) luottaa tuntemattomiin. Luottamusta säätelee suuressa määrin oksitosiini-niminen hormooni, jonka on todettu edesauttavan miehissä yhteistyökykyä ja keskinäistä luottamusta. Toisaalta lähiryhmän ulkopuolisiin se saa miehet suhtautumaan vihamielisesti (on luultavaa, että oksitosiinin vaikutukset naisiin ovat samankaltaiset, mutta naisilla vaikutusta ei ole tutkittu yhtä paljon, koska naisilla korkea oksitosiinitaso aiheuttaa keskenmenoja).

Wade jatkaa, että koska ihmisen käyttäytyminen on osittain geenien ohjailemaa, se on myös siltä osin osittain luonnonvalinnan alaista, ja myös sama evoluutio joka on muokannut ihmiset erilaisiin ryhmiin muokkaa myös kokonaisia yhteiskuntia.

Kulttuurin ja genetiikan välinen syy-seuraussuhde voi kuitenkin kulkea myös vastakkaiseen suuntaan: suuret muutoksen kulttuureissa saattavat johtaa siihen, että jotkin geneettiset piirteet nousevat suosituimmuusasemaan. Esimerkkinä Wade esittää siirtymän metsästys-keräilykulttuureista järjestäytyneisiin, maanviljelykseen perustuviin yhteiskuntiin. Näin syntyi tilanne, jossa kyky luottamukseen ja yhteistyöhön muidenkin kuin vain oman aivan välittömän lähipiirin kanssa oli välttämätöntä.

Tältä ajalta ihmiskunnan kehityksessä ovat peräisin myös erikoistuminen eri ammatteihin, ajatus siitä, että ihminen voi omistaa muutakin kuin vain sen, mitä hän kantaa mukanaan (ja tietenkin myös tarve suojella omaisuutta, maita ja viljelmiä), erilaiset sosiaaliset hierarkiat ja lait sekä niiden rikkomisesta etukäteen määritellyt sanktiot.

Ajatus, että ihmisen sosiaalisella käytöksellä saattaa olla osittain geneettinen perusta, on tietenkin kauhistutava kaikille, jotka haluavat nähdä ihmismielen paljaana tauluna, jonka yhteiskunta muokkaa mieleisekseen. Se nimittäin romuttaa lopullisesti ns. ihmissielun insinöörien fantasian siitä, että kaikki ikävä saadaan katoamaan vain julistamalla se laittomaksi.

wadeKirjan kymmenestä luvusta keskeisimmät ovat mielestäni numerot neljä ja viisi, ”The Human Experiment” ja ”The Genetics of Race”. Niissä Wade käy läpi ihmistä koskevan koskevan geeni- ja evoluutiotutkimuksen nykytilan, toistuvasti painottaen, että hänen esittämiään faktoja ei yksikään vakavasti otettava tieteilijä kiistä. Koska faktoja ei voi saada katoamaan, ainoa jäljelle jäävä taktiikka onkin sitten kieltää ketään vetämästä niistä johtopäätöksiä.

Kolmannessa luvussa läpikäyty esitys geenien ja kulttuurien suhteesta toimii astinlautana Waden kuvaukselle siitä, miksi eri ihmisrotuja on olemassa ja miten ne ovat syntyneet. Ensin Wade kuitenkin tavoittelee varsin isoa ja merkittävää päänahkaa, nimittäin Craig Venterin. Vaikka Venter onkin kuuluisa ihmisen geenin kartoitukseen suuresti vaikuttanut biologi, Wade kuittaa Vanterin väitteen siitä, ”ettei roduidta puhumisella ole geneettista tai tieteellistä perustaa” toteamalla, ettei Venterilla ole populaatiogenetiikan asiantuntemusta – joka on rotujen käsitteen kannalta relevantti ala.

Wade huomauttaa, että fyysisen antropologian asiantuntijat voivat määrittää ihmisen pääkallosta 80% tarkkuudella, mihin kolmesta päärodusta (negridinen, kaukaasialainen, itä-aasialainen) sen omistaja oli eläessään kuulunut.

(Välihuomautuksena: tämä on sinänsä vakuuttavaa, mutta perusteluna eri rotujen olemassaololle tässä väitteellä on hieman kehämäisyyttä – nimittäin onhan niin, että suurin piirtein kuka tahansa osaa, ilman minkäänlaista tieteellista koulutusta, päätellä elävästä ihmisestä lähestulkoon 100% tarkkuudella, mihin näistä kolmestä päärodusta hän kuuluu.)

Wade kuvailee rotuja eräänlaiseksi evoluution välietapiksi. Riittävän eriytyneinä ne muuttuvat lopulta kokonaan eri lajeiksi, tai vaihtoehtoisesti ns. selektiivisen paineen poistuessa sulautuvat takaisin yleiseen geenipooliin. Waden arvioiden mukaan nykyiset ihmisrodut ovat olleet olemassa n. 50 000 vuotta, ja jos ne olisivat riittävän eristyksissä toisistaan, toinen mokoma riittäisi ajamaan ne geneettisesti riittävän etäälle toisistaan, että voitaisiin puhua eri lajeista. Näinhän ei tietenkään ole nyt tapahtumassa, vaan ihmiskunnan tämänhetkinen kehitys on päinvastainen.

Waden mukaan erot eri ihmisrotujen välillä ovat kaikesta huolimatta lopulta varsin pieniä. Kaikilla homo sapiens –yksilöillä on (ainakin nykytiedon mukaan) samat geenit, yksilöiden välisten erojen johtuessa vaihtelusta geenien eri muotojen eli alleelien välillä. On myös olemassa varsin vähän vain yhdelle rodulle ominaisia alleeleja – rotuerojen tärkein syy on eri alleelien populaatioittain vaihteleva esiintymistiheys eli frekvenssi. Wade korostaa, että roduissa on kysymys aste-eroista, ei mustavalkoisista toinen toisensa pois sulkevista vaihtoehdoista – hän mukailee yhdysvaltalaista historioitsijaa Wintrop Jordania, joka vastusti rasismia periaatteellisesti mutta tiedosti kuitenkin rotujen olemassaolon (siis sama näkemys kuin Wadella itselläänkin), ja jonka mukaan rotuja ei kannata tarkastella liikkumattomana tauluna vaan prosessina.

Geenien uudet alleelit syntyvät mutaatioiden kautta. Kuitenkin koska jokainen ihminen on sekoitus kahden eri yksilön DNA:ta, yksittäisen alleelin esiintymistiheys populaatiossa saattaa vaihdella suurestikin sukupolvesta toiseen. Tämä on kuitenkin väliaikaista, koska ajan myötä jokainen alleeli päätyy joko 100% tai 0 % esiintymistiheyteen. Alleelifrekvenssien muuttumista sukupolvesta toiseen ohjaavaa mekanismia kutsutaan geneettiseksi ajautumiseksi. Waden mukaan neljä ihmisrotujen evoluutiota ohjaavaa tekijää ovat siis mutaatiot, luonnonvalinta, geneettinen ajatuminen ja viimeisenä migraatiot.

Näiden tekijöiden seurauksena ovat siis syntyneet kolme päärotua. Ensimmäinen jakaantuminen tapahtui ensimmäisten ihmisten vaeltaessa pois Afrikasta Euraasiaan. Esihistoriallisena aikana on tapahtunu myös useita paluuvaelluksia Afrikkaan, mutta ne eivät kuitenkaan ole jättäneet merkittävää jälkeä afrikkalaisten geeniperimään. Myöhemmin Euraasian väestö jakaantui vielä kahtia, jolloin tuloksena olivat ns. kaukaasialainen ja itäaasialaisen päärotu.

Nk. ”valkoiset”, eurooppalaiset ihmiset kehittyivät vasta viimeisen jääkauden tuloksena, kun pohjois-Euraasian asukkaat vaelsivat etelään pakoon leviävää jääpeitettä ja joko karkoittivat asuttamiensa alueiden edelliset asukkaat kauemmaksi etelään, sulauttivat ne itseensä tai hävittivät ne – tai usemmiten kaikkia näitä samalla kertaa.

Mitä ihonväriin tulee, eurooppalaisilla tunnetaan 30 erilaista ihonväriä määrittävää alleelia. Myös aasialaisilla esiintyy useita ihonväriin vaikuttavia alleeleja. Afrikkalaisilla taas on lähes jokaisella yksi ainoa ”mustaihoisuuden” alleeli. Paitsi ihonväriä, Wade tarkastelee tässä luvussa myös hiusten paksuutta, kallon ja hampaiden muotoa ja (evoluution kannalta yllättävän tärkeää) korvakäytävään kerääntyvän vahan koostumusta sääteleviä alleeleja.

Luvun lopussa Wade kumoaa argumentin, jonka mukaan pitäisi olla mahdollista päästä yksimielisyyteen eri rotujen lukumäärästä, jos ne ovat todellisuudessa olemassa – eri yhteyksissähän rotuja sanotaan olevan mitä tahansa kolmen ja (Waden mukaan) kuudenkymmenen väliltä. Wade ilmoittaa tämän johtuvan tietenkin siitä, että roduissa on kyse aste-eroista ja erilaisten ominaisuuksien kasautumisesta populaatioiden sisällä, ja että rajoja voidaan tietenkin piirtää aivan niin tiuhaan tai harvaan kuin se milloinkin on tarkoituksenmukaista.

Allekirjoittaneen mielestä tämä vasta-argumentti rotujen olemassaololle on kylläkin yhtä hölmö kuin kreationistien joskus esittämä väite, että evoluutio ei voi olla totta, koska ei ole mahdollista osoittaa eliötä, joka kuuluu eri lajiin kuin sen välitön jälkeläinen.

Viidenessä luvussa Wade jatkaa alleelien klusteroitumisen tarkastelua. Hän esittelee kliinien eli vähittäisen ja liukuvan geneettisen vaihtelun käsitteen. Kliinien käsitettä esitetään joskus vaihtoehtona rotujen käsitteelle, mutta Wade näkee siinä puutteen: kliinien kuvaama vaihtelu ei ole tasaista, vaan alleeleissa on havaittavissa klusteroitumista. Monille alueille ja niiden populaatioille ominainen geenimerkistö tunnetaan jo hyvin tarkasti – on esimerkiksi hyvin suurella todennäköisyydellä mahdollista erottaa sardinialainen pohjois-italialaisesta tai orkneyn saarelainen englantilaisesta.

DNA:n sekvensointi mahdollistaa siinä tapahtuneiden muutosten jäljittämisen hyvin tarkasti. Wade esittää, että esimerkiksi mutaatio punasolujen tuotantoa ohjaavassa geenissä, joka mahdollista tiibetiläisten elämän ongelmitta korkealla merenpinnan yläpuolella hyvin ohuessa ilmastossa, on vain 3000 vuotta vanha – eli vähemmän kuin silmänräpäys evoluution mittakaavassa.

Kuten Wade jo neljännessä luvussa totesi, on harvinaista, että yksi alleeli olisi kaikissa yhden rodun edutajien geeneissä, mutta se puuttuisi muilta. Sellaisiakin esiintyy, mutta huomattavasti yleisempää on kaikissa roduissa esiintyvien alleelien yhteisvaikutusten kasautuminen – se kun ei vaadi uusia mutaatioita ja leviää nopeammin.

Viidennen kappaleen lopuksi Wade katsoo esittäneensä todisteet biologisten ja geneettisten ihmisrotujen olemassaolosta. Kuten neljännenkin lukunsa, hän päättää viitosluvun kaatamalla kaksi suosittua vasta-argumenttia. Ensimmäisenä vuorossa on maantieteilijä Jared Diamond, joka on keksinyt, että aivan sattumalta juuri hänen edustamansa tieteenala on lopullinen avain eri yhteiskuntien menestykseen tai tuhoon. Diamondin mukaan rotuihin uskominen on yhtä tyhmää kuin uskoisi maan olevan litteä. Hänen mukaansa ihmisrodut eivät voi olla todellisia, koska erilaiset tavat jakaa ihmiset rotuihin ovat keskenään yhteensovittamattomia. Diamondin mukaan voitaisiin esimerkiksi yhtä hyvin väittää, että italialaiset, kreikkalaiset ja nigerialaiset, joilla on geneettinen vastustskyky malariaa vastaan, ovat samaa rotua, ja taas ruotsalaiset ja eteläisen Afrikan xhosat, joilla tätä vastuskykyä ei ole, toista.

Paitsi että tämä väte on hölmö, se on Waden mukaan myös pahantahtoinen: sen ei ole tarkoitustaan johtaa suurempaan ymmärrykseen ja tietoon, vaan ainoastaan sekoittaa ja hämmentää keskustelua entisestään. Itse väitteen Wade kumoaa toteamalla (maallikollekin varsin ilmiselvästi), että eihän roduissa olekaan kyse yhdestäkään yksittäisestä ominaisuudesta, vaan niiden kasautumisesta eri ihmispopulaatioihin, mitattavalla ja ennustettavalla tavalla.

Toinen Waden viitoskappaleen lopuksi käsittelemä argumentti on Richard Lewontinin väite, jonka mukaan rodut eivät voi olla todellisia, koska vaihtelu rotujen sisällä on suurempaa kuin rotujen välinen vaihtelu, josta taas johtuu, että tarkastelemalla satunnaisen henkilön DNA:n satunnaista lokusta, mahdollisuus erehtyä hänen rodustaan on 30%.

brainTämä on argumentti, josta näkee aina toisinaan erilaisia variaatioita myös täkäläisessä propagandakoneistossa. Mielestäni se on hyvin helppo kumota jo pelkällä maalaisjärjellä, vaikkapa seuraavasti: niin miesten kuin naistenkin keskinäiset pituuserot ovat paljon suurempia kuin miesten ja naisten keskimääräinen pituusero, mutta se ei poista tosiasiaa, että miehet ovat keskimäärin pidempiä kuin naiset, eikä myöskään tee erosta merkityksetöntä. Wade kuitenkin esittää, että Lewontinin väite on puutteellinen toisellakin tavalla (tämän havaitsi jo brittiläinen geneetikko ja tilastotieteilijä A. W. F. Edwards, joka lanseerasi ns. Lewontinin virhepäätelmän käsitteen): laajentamalla tarkastelu useampaan geenilokukseen, todennäköisyys erehtyä laskee hyvin nopeasti lähelle nollaa.

Kirjan jälkimmäinen puolisko sisältää varsin spekulatiivista (Wade ei sitä muuksi väitäkään) pohdintaa ja johtopäätöksiä teoksen alkupuolen väittämistä. Kirjan jälkimmäisissä luvuissa irrallisuuden ja hajanaisuuden vaikutelma vahvistuu entisestään. Loppupuolella ylivoimaisesti kiinnostavimman oloiset ovat juutalaisten genetiikkaa ja länsimaiden nousun geneettistä perustaa koskevat luvut. Juutalaisista kirjoittaessaan Wade käy läpi asioita, jotka kaikki juutalaisuudesta tai ”juutalaiskysymyksestä” kiinnostuneet jo pääosin tietävät. Wade lähtee liikkeelle esittelemällä juutalaisten (tarkemmin sanoen itäeurooppalaisten aškenasijuutalaisten) yliedustuksen Nobel-palkittujen tieteilijöiden ja merkittävien kirjailijoiden, taiteilijoiden, säveltäjien jne. keskuudessa. Syyn Wade löytää ainoasta ammatista, jota aškenasijuutalaiset suurimman osan historiastaan olivat vapaita harjoittamaan, eli rahan lainaamisesta. Koska rahan lainaamiseen vaatii älykkyyttä ja useiden mahdollisesti tulevaisuudessa toteutuvien abstraktien riskien hahmottamista, aškenasijuutalaisiin kohdistui huomattava selektiivinen paine älykkyysosamääränsä nostamiseksi. Älykkyys periytyy hyvin, ja Wade arvioikin, että aškenasijuutalaiset saavuttivat n. 500 vuodessa sen 15 äo-pisteen eron, joka heidät keskivertoeurooppalaisesta erottaa. Tässä on siis toisin sanoen hyvä esimerkki siitä, miten ihmiskulttuurit muokkaavat ihmisen geenejä.

Luvussa ”The Rise of the West” Wade puolestaan jatkaa Jared Diamondin kirjassaan Tykit, taudit ja teräs: ihmisen yhteiskuntien kohtalot esittämän ns. ”maantieteellisen determinismin” opin tuhoamista. Toki Diamond seuraajineen ja oppeineen ei muuta ansaitsekaan kuin tuhoutua. Maantieteen sijasta Euroopan nousun syinä olivat Waden mukaan ennen kaikkea avoimet yhteiskunnat, joissa sosiaalinen liikkuvuus oli mahdollista, sekä oikeudenmukaiset taloudelliset ja juridiset instituutiot.

Mitä kirjasta sitten lopulta jää käteen? Paitsi että A Troublesome Inheritance on hieman sekavanoloinen, sitä lukiessa tulee väistämättä ajatelleeksi, että entä sitten. Wade oikeastaan esittää vain tieteellisiä perusteluja sille, miksi asiat ovat niin kuin jokainen normaalijärjellä varustettu ihminen näkee niiden muutenkin päivänselvästi olevan. Kenenkään valkoisen etnomasokistin tai ksenomaanikon päätä A Troublesome Inheritance ei tule kääntämään, useimmille muille se taas on mielenkiintoinen mutta lopulta hieman yhdentekevä sekoitus tietoa siitä, miksi asiat ovat niin kuin ovat, ja tämän pohjalta tehtyjä päätelmiä.

Teoksen pirstaleisuuden vuoksi siitä on myös varsin vaikeaa antaa yksiselitteistä ja kaikenkattavaa mielipidettä tai näkemystä. Sellainen vaatisi sen jokaisen luvun yksityiskohtaista perkaamista erikseen, johon tähän arvostelun puitteissa ei ole mahdollisuutta.

A Troublesome Inheritancen kirjoittaminen on Wadelta henkilökohtaisesti rohkea teko, mutta en usko, että se onnistuu keikauttamaan ajan henkeä mitenkään merkittävästi terveempään suuntaan. Populaarien tiedekirjojen joukossa se on toki nappisuoritus ja biologiasta, genetiikasta ja niiden lähitieteistä kiinnostuneille ohittamaton julkaisu.

Nicholas Wade: A Troublesome Inheritance (The Penguin Press, 2014)

Jarno Alander ei ole sitoutunut mihinkään, joten häntä on turha vaatia irtisanoutumaan mistään. Hän asuu Itä-Helsingissä.

Jarno Alander ei ole sitoutunut mihinkään, joten häntä on turha vaatia irtisanoutumaan mistään. Hän asuu Itä-Helsingissä.

 

 

Information

This entry was posted on elokuu 8, 2014 by in Tiede and tagged , , , , , .
%d bloggers like this: