SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Amerikka, meillä on ongelma

 

whiteJARNO ALANDER

Tämä on ihan tyhmä kirja tyypiltä, josta kukaan ei ole koskaan kuullut.”

– Alex Pareene, Salon.com

Amerikan mustien valkoisiin kohdistama väkivaltarikollisuus on räjähtänyt käsistä, eivätkä tiedotusvälineet suostu asiasta kertomaan. Siinä pähkinänkuoressa Colin Flahertyn kirjan White Girl Bleed a Lot: The Return of Racial Violence to America and How the Media Ignore It sanoma.

Teoksensa esipuheessa Flaherty kertoo ryhtyneensä tutkimaan äärimmäisen räjähdysaltista aihettaan sattumalta, kun hän teki rutiinitutkimustyötä veljensä kanssa juontamaansa radion ajankohtaisohjelmaa varten. Hän sai vihiä tapauksesta, jossa joukko mustia oli käynyt sattumanvaraisen valkoihoisen ohikulkijan kimppuun vailla järkevää motiivia ja hakannut uhrin henkihieveriin.

Flaherty piti huolestuttavana, ettei tapausta oltu uutisoitu ja ryhtyi itse selvittämään sen taustoja. Ja silloin kuin itsestään ”yksi tapaus muuttui viideksi, viisi kahdeksikymmeneksiviideksi, kaksikymmentäviisi muuttui 125:deksi ja niin edelleen”.

Flaherty tajusi pian, että jossain vuoden 2010 tienoilla mustien rotumellakat ja mustien valkoisiin (sekä vähemmässä määrin myös juutalaisiin ja aasialaisiin) kohdistamat väkivaltaiset hyökkäykset olivat lähteneet räjähdysmäiseen kasvuun lähes kaikkialla Yhdysvalloissa.

Tapaukset noudattivat kaupungista ja osavaltiosta toiseen samaa kaavaa: kun joukko afroamerikkalaisia kokoontuu samaan paikkaan, he käyvät umpimähkään paikalle sattuneiden valkoisten kimppuun. Hyökkääjillä on poikkeuksetta kymmen-, sata- tai jossain tapauksissa jopa tuhatkertainen ylivoima. Vaikka kaikki eivät varsinaisesti pahoinpitelyihin osallistukaan, he kannustavat tekijöitä ja samalla pilkkaavat uhreja. Käytetty väkivalta on myös lähes poikkeuksetta sanoinkuvaamattoman raakaa ja sairasta. Hyökkäysten taltiointi kännykkäkameroilla ja videoiden jakaminen sosiaalisessa mediassa (erilaiset hip hop –sivustot ovat erityisen suosittuja) kuuluu myös asiaan.

Flaherty kertoo, kuinka hän videoita katsellessaan järkyttyi jopa enemmän siitä, kuinka tekijät nauravat ja iloitsevat potkiessaan ja hakatessaan tajuttomia, verilammikossa makaavia uhreja, kuin väkivallanteoista itse. Hän kertoo ajatelleensa, ettei edes psykopaateista kertovassa fiktiivisessa elokuvassa esitettäisi mitään tällaista, koska kukaan ei uskoisi sitä.

Flahertyn mukaan myös median, sosiaalityöntekijöiden, poliitikkojen ja joskus jopa poliisin reaktiot toistavat lähes kaikissa tapauksissa samaa kaavaa: kielletään että mitään on tapahtunut, ja samaan aikaan keksitään tekosyitä, miksi tapahtui niin kuin tapahtui.

blackSyitä haetaan rasismista, köyhyydestä, lämpimästä säästä, tarpeesta ”päästellä höyryjä”, Treyvon Martinista, Sarah Palinista … ilmeisesti mistä tahansa muusta kuin tekijöistä itsestään. Kaiken aikaa tietenkin samanaikaisesti kieltäen mitään ongelmaa edes olevan olemassa.

Flaherty törmää myös väitteeseen, että mustien väkivaltaisuudesta välitetään vain silloin, kun uhrit ovat valkoisia, vaikka samaa tapahtuu myös mustien keskuudessa. Tämän hän kuittaa toteamalla, että sittenhän ongelmaan on entistä enemmän syytä kiinnittää huomiota.

Flaherty kertoo tapauksista, joissa jopa uhrit itse osallistuvat totuuden peittelyoperaatioon. Eräs sellainen on Emily Guendelsberg, philadelphialainen toimittaja, joka kolumnissaan oli kovin sanoin arvostellut ihmisiä, jotka kuvailevat suurta, Twitterin ja tekstiviestien välityksellä masinoitua joukkoa nuoria mustia termillä ”flash mob”, jollaiset alkoivat yleistyä Philadelphiassa keväästä 2010. Flash mobit ryöstelivät kauppoja ja kävivät ulkopuolisten kimppuun.

Guendelsberg ei ilmeisesti ehdottanut vaihtoehtoista termiä, joten emme tiedä, miten hän kuvailisi yli tuhatpäistä joukkoa, joka hyökkäsi hänen ja kahden hänen ystävänsä kimppuun Philadelphian keskustassa kesäkuussa 2011. Guendelsberg kertoi turhaan olevansa liberaali ja vastustavansa rasismia: hänen jalkansa murrettiin kahdesta kohtaa ja hän kärsi myös huomattavia muita vammoja. Kun hän pyysi hyökkääjiä lopettamaan, hänen kerrottiin, ”ettei ole meidän vika ettet osaa tapella”. Tapauksen jälkeisinä viikkoina Guendelsbergin tärkein tavoite oli tehdä kaikille selväksi, että hyökkääjien motiivit eivät liittyneet hänen ihonväriinsä mitenkään. Hän jopa meni niin pitkälle, että kielsi itse panneensa merkille, että väkijoukon kaikki jäsenet olivat mustia. Hänen mielestään oli ”outoa ja väärin” kiinnittää asiaan huomiota.

Mellakoinnista, riehumisesta, ryöstelystä ja väkivallasta on jo tullut jokavuotinen perinne ympäri Yhdysvaltoja. Memorial Day eli Amerikan asevoimien palveluksessa kaatuneiden muistopäivä on toukokuun viimeinen maanantai, josta muodostuvan pitkän viikonlopun aikana Floridan mustat perinteisesti riehuvat ja tuhoavat Miami Beachin pastellinväristä art deco –paratiisia, ammuskellen umpimähkään autoista ja pahoinpidellen paikallisia. Kaduilta kerätään enemmän roskaa kuin muuten vuoden aikana yhteensä, ja kaupungille aiheutuvat kustannukset ovat suuremmat kuin mitä useimmat hurrikaanit saavat aikaan.

Samaan aikaan vuodesta järjestettävä mustien moottoripyöräilijöiden kokoontuminen Etelä-Carolinan Myrtle Beachin kaupungissa vastaa käytännössä yksin koko kaupungin rikostilastoista. Vuosien 2000-2005 välillä lähes kaikki paikalliset kaupat, ravintolat, baarit jne. sulkivat ovensa muistopäivän viikonlopuksi, kunnes joku keksi, että se on rasismia. Nykyään Black Bike Weekin aikana Myrtle Beachissa tapahtuu keskimäärin puoli tusinaa aseellista ryöstöä, kuten myös mellakointia, ammuskelua, umpimähkäistä vakivaltaa jne.

Mutta varsinaisesti paska lentää tuulettimeen vasta Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivänä, neljäs heinäkuuta. Twitter täyttyy viesteistä, joissa muistutetaan, että orjille Amerikan itsenäisyys ei merkinnyt mitään, ja että eiköhän lähdetä hakemaan vähän hyvitystä. Vuonna 2012 laajamittaista mellakointia raportoitiin Amerikan suurista kaupungeista ainakin Chigacossa, Clevelandissa, Los Angelesissa, Columbusissa ja lähes kaikissa Teksasin, Floridan ja Etelä-Carolinan suurissa kaupungeissa. Vuoden 2013 tilastoja Flahertylla ei vielä ollut käytettävänään, mutta hänen mukaansa mikään selittely ei poista sitä tosiasiaa, että aiempien vuosien perusteella käyrä osoittaa jyrkästi ylöspäin.

mugFlaherty ei oleta eikä analysoi, hän ei pohdi syitä eikä esitä ratkaisuja. Hän kokoaa löydöksensä kirjoihin ja kansiin, omien sanojensa mukaan ”ilman selittelyä, ilman yleistyksiä, ilman stereotypioita, ilman rasismia ja ilman anteeksipyytelyä”. Tuloksena syntynyt kirja on hieman sekava ja kollaasimainen, mutta ehdottomasti erittäin tärkeä ja ajankohtainen hätähuuto.

Se toimii suomalaiselle lukijalle oppituntuna siitä, miten äärimmäisen poliittisesti epäkorrektista asiasta kannattaa raportoida, kuin myös (ikävä kyllä) myrskyvaroituksena ongelmista, joiden kanssa tulemme luultavasti tulevaisuudessa myös täällä Pohjolan perukoilla painimaan yhä enemmän. Somalit ja muut Suomessa majailevat afrikkalaiset eivät ole Amerikan mustia, mutta heille toitotetaan samalla tavalla päivästä ja vuodeesta toiseen, miten mikään ikävä ei koskaan ole heidän omaa syytään ja miten suomalaiset jatkuvasti syrjivät ja riistävät heitä. Yhä useammalle somalille (varsinkin Suomessa syntyneille) ihanne-elämä näkyy MTV:n gangsta rap –videossa, ja rapakon takaa imuroidaan netin kautta kaikki muutkin vaikutteet ja villitykset.

White Girl Bleed a Lotia lukiessa tuli välittömästi mieleen taannoinen tapaus Suomessa, jossa joukkoraiskauksen uhria pilkattiin Facebookissa hoonolla suomella. Miten laajalle levinneitä ilmiöitä joukkoraiskaukset, umpimähkäinen suomalaisiin kohdistuva väkivalta yms. tätä nykyä Suomessa ovat, sitä ei tiedä kukaan. Paitsi ehkä Ylen kotimaan uutispäällikkö, eikä hän kerro. Oli miten oli, toivoisi ettemme tulevaisuudessa tarvitse omaa versiotamme kirjasta. Juuri nyt toive vaikuttaa tosin huomattavan optimistiselta.

White Girl Bleed a Lot vilisee ruutukodeja, jotka skannaamalla saa nähtäväkseen samat videot, joiden katseleminen vakuutti Flahertyn kirjan kirjoittamisen tarpeellisuudesta. Teoksen e-versiossa on (käsittääkseni) myös linkit videoihin.

Vaikka ei omistaisikaan älypuhelinta ja lukisi kirjat mieluummin perinteisinä paperisina painoksina, kannattaa silti vierailla kirjaa varten perustetulla sivustolla, whitegirlbleedalot.com. Sieltä löytyvät linkit kaikkiin videoihin – ja useisiin muihin, koska korpus kasvaa jatkuvasti. Sivuilta löytyy myös runsaasti muuta aihetta sivuavaa materiaalia, tietoa ja neuvoja. Ja koska amerikkalaiset osaavat tuotteistaa aivan kaiken, on sieltä mahdollista tilata myös White Girl Bleed a lot –kahvimuki.

Jarno Alander ei ole sitoutunut mihinkään, joten häntä on turha vaatia irtisanoutumaan mistään. Hän asuu Itä-Helsingissä.

Jarno Alander ei ole sitoutunut mihinkään, joten häntä on turha vaatia irtisanoutumaan mistään. Hän asuu Itä-Helsingissä.

 

Information

This entry was posted on kesäkuu 10, 2014 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , .
%d bloggers like this: