SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Äärioikeiston peikko

 

right 3TIMO HÄNNIKÄINEN

Äskettäisissä eurovaaleissa menestyi kirjava joukko puolueita, joita yhdistää EU:n liittovaltiokehityksen ja nykyisen maahanmuuttopolitiikan vastaisuus. Suurimmat vaalivoitot saivat Ranskan Front National ja Britannian UKIP, jotka kumpikin päihittivät äänisaaliillaan kotimaansa johtavat puolueet. Muita merkittäviä menestyjiä olivat Ruotsin Sverigedemokraterna, Tanskan Kansanpuolue, Unkarin Jobbik ja Kreikan Kultainen aamunkoitto. Puolueisiin mahtuu siis sekä maltillisia euroskeptikkoja että aggressiivisia radikaalioikeistoryhmiä, eikä niitä varmasti saa europarlamentissa mahtumaan samaan parlamenttiryhmään. UKIP ja Kansanpuolue ovat jo kieltäytyneet liittoutumasta Front Nationalin kanssa, joka puolestaan on torjunut yhteistyön Kultaisen aamunkoiton ja Jobbikin kanssa. Tuoreet perussuomalaiset mepit ovat liittyneet hiukan vastahakoisesti perinteisistä konservatiiveista koostuvaan ECR-ryhmään, vaikka ainakin Jussi Halla-aho totesi aikovansa tehdä yhteistyötä kaikkien kansallismielisten tahojen kanssa.

Kun puhutaan ”populistien vaalivoitosta”, unohdetaan se minkä Alain de Benoist taannoisessa haastattelussa totesi: populismi ei ole ideologia vaan tyyli. Tällainen tyyli sopii monenlaisille poliittisille toimijoille, joiden näkemykset vaikkapa taloudesta ja uskonnosta vaihtelevat suuresti. Populisteja ovat siis sekä keskustavasemmistolaista talouslinjaa edustava Perussuomalaiset että avoimen talousliberaali Hollannin Vapauspuolue. Kultainen aamunkoitto olisi valmis sulkemaan Kreikan rajat afrikkalaisilta ja arabeilta, Kansanpuolueen mielestä kuka tahansa tanskalaiseen elämänmenoon sopeutuva voi olla tanskalainen. Ennen kaikkea populistien menestys kertoo parlamentaarisen demokratian kriisistä, jossa äänestäjien luottamus vanhoihin puolueisiin on murentunut ja kansallisvaltioiden päätösvalta on EU-elimille siirrettäessä päätynyt byrokraattien ja talouseliitin käsiin.

Henkilökohtaisesti en pidä vaalitulosta pelkästään myönteisenä, koska osa vaalivoittajista, merkittävimpinä Front National, Jobbik ja Kultainen aamunkoitto, on avoimen myönteisiä Venäjän nykyiselle suurvaltapolitiikalle ja on puolustanut Venäjän toimia Ukrainassa. Niiden intressit menevät tässä asiassa selvästi ristiin Suomen ja muiden Euroopan rajamaiden intressien kanssa. Toisaalta taas Kansanpuolueen ja ruotsidemokraattien kaltaiset maltillisemmat puolueet ovat jatkuvasti pyristelleet irti rasistileimastaan, mikä tuntuu pelkurimaiselta niin kuin omien motiivien selittely aina. Sopii toivoa, etteivät nämä puolueet tingi monikulttuurisuususkonnon vastaisesta agendastaan salonkikelpoisuuden nimissä, vaan toimivat niin kuin katsovat olevan oikein ja välttämätöntä.

On kuitenkin ilmeistä, että vaalitulos on merkittävä ja historiallinen. Se on sitä ensinnäkin siksi, että kyllästyminen liberaalien valtapuolueiden vastuuttomaan ja valheelliseen politiikkaan on ensimmäistä kertaa ilmaistu koko mantereen laajuisesti. Enää ei ole kyse vain Ranskan, Suomen, Ruotsin tai Itävallan liikehdinnästä, vaan protesti on yleiseurooppalainen. Se herättää toiveita, että kansallisvaltioita yhtenäistä Eurooppaa vastaan puolustava liikehdintä on alkanut muuttua koko Euroopan puolustamiseksi eurokraatteja vastaan. Pelkkä suvereniteetin puolustaminen voi koitua Euroopan tuhoksi, sillä joukko toisistaan eristäytyneitä kansallisvaltioita on avuton niin globaalien talouskriisien, Euroopan ulkopuolelta suuntautuvan muuttoliikkeen, USA:n ja Venäjän suurvaltapolitiikan kuin ekologisten ongelmienkin edessä.

right 2Vaalituloksen merkittävyys näkyy myös siinä, että se osoittaa massamaahanmuuton saavuttaneen jonkinlaisen saturaatiopisteen. Maahanmuuton mukanaan tuomat sosiaaliset ongelmat ovat useissa Euroopan maissa niin selvästi havaittavia, että poliitikkojen väitteet sen välttämättömyydestä ja siunauksellisuudesta eivät enää mene läpi. Viimeistään nyt vanhojen puolueiden on kiristettävä merkittävästi maahanmuuttokantojaan ja osoitettava se myös käytännössä, elleivät ne halua tyystin jäädä haastajiensa jalkoihin.

Kolmas syy vaalituloksen historiallisuuteen on vanhan vasemmisto-oikeistojaon murtuminen äänestäjäkunnan keskuudessa. Ranskassa Front National keräsi suurimman äänisaaliinsa tavallisten nuorten ja työtätekevän väestönosan keskuudesta. Työväenluokkaan lukeutuvista äänestäjistä Front Nationalia tuki 43%, kun taas sosialistipuolue sai työläisäänistä vain 8%. Kansallismielisten päävastustaja näyttää nyt olevan perinteiset oikeistopuolueet. Tämä olisi syytä huomata, sillä kiivailu vihervasemmistoa vastaan on jo pidemmän aikaa tuntunut energian tuhlaukselta ja kuolleen hevosen piiskaamiselta.

Jos joku vielä kaipaa osoitusta viime eurovaalien tärkeydestä, se löytyy siitä moralisoivasta ja hysteerisestä reaktiosta, jonka niiden tulos ideologista valtavirtaa edustavien keskuudessa aiheutti. Alkajaisiksi Europarlamentin puhemies ja sosialistiryhmän puheenjohtaja Martin Schulz luonnehti vaalitulosta ”huonoksi päiväksi Euroopalle” ja nimitti Front Nationalin ohjelmaa ”muukalaisvihamieliseksi” ja ”juutalaisvastaiseksi”. 26. toukokuuta Huffington Post listasi artikkelissaan yhdeksän ”pelottavinta äärioikeistopuoluetta” europarlamentissa, mukana oli myös Perussuomalaiset. Muutamaa päivää myöhemmin Ranskan kaupungeissa järjestettiin opiskelijamielenosoituksia Front Nationalin vaalivoittoa vastaan. Lyonin mielenosoitusta järjestämässä ollut opiskelija totesi: ”Kunnioitamme eurovaalien äänestystulosta, demokratiaa, mutta emmen hyväksy FN:n arvoja.” Yhteiskuntaihanteensa moniarvoisuutta vuosikausia rummuttaneille on varmasti kiusallista huomata, etteivät he hyväksykään joidenkin arvoja, varsinkin kun nuo arvot ovat saaneet suuren äänestäjäjoukon tuen.

Äärioikeiston peikkoa pelkäävien ristiriitaisia tuntoja heijastelee kenties parhaiten kansainvälinen tutkimushanke ”Nurturing Populism”, jonka tulokset julkaistiin 28.5. Hankkeeseen osallistuivat muiden muassa Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskus, englantilainen vasemmistohenkinen tutkimuslaitos Counterpoint ja Rotterdamin Erasmus-yliopisto. Kohdemaita olivat Alankomaat, Ranska ja Suomi, ja tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, oliko tiedotusvälineiden asennoituminen edistänyt populististen puolueiden kannatuksen nousua.

Tutkimuskysymykseen tuli hankkeessa myönteinen vastaus. Tutkijoiden mukaan median lisääntynyt EU-kriittisyys, kansan ja poliitikkojen vastakkainasettelu sekä maahanmuuton käsitteleminen ongelmana ovat taustatekijöinä tämänhetkisessä poliittisessa myllerryksessä. Hankkeen koordinaattori Lila Caballero ilmaisi johtopäätöksensä näin:

Median ja poliitikkojen täytyy löytää sellainen rakentava tapa käsitellä näitä aiheita, joka ei heikennä kansalaisten luottamusta poliitikkoihin ja antaa vastauksia kansalaisten huolenaiheisiin.

Caballeron kommentin tekee erityisen huvittavaksi se, että juuri hänen edustamansa liberaali ja vasemmistolainen älymystö on vuosikymmenten ajan peräänkuuluttanut kriittistä journalismia ja pyrkinyt esittämään poliitikot epäluotettavina. Kun kritiikki kohdistuukin ”vääriin” asioihin ja epäluottamus uhkaa nostaa vastapuolen valtaan, alkavat hälytyskellot soida ja tiedotusvälineiltä penätään ”vastuullisuutta” ja ”rakentavuutta”.

le penOn oireellista, että ”Nurturing Populism” -hankkeen tyyppistä propagandaa ylipäätään pidetään tutkimuksena, sillä kuka tahansa voi nähdä, että Suomessakin valtamedia on tehnyt kaikkensa varoitellakseen äärioikeiston peikosta ja rasismin vaaroista. Vähäpätöisimmänkin perussuomalaisen varavaltuutetun suustaan päästämät sammakot on nostettu otsikoihin, eikä ongelmana ole käsitelty maahanmuuttoa vaan sitä, etteivät kaikki ymmärrä sen siunauksellisuutta.

Se, että mediassa on vuoden 2011 vaalien jälkeen näkynyt enemmän neutraaleja ja jopa varovaisen myönteisiä kirjoituksia maahanmuuton ja EU:n arvostelijoista, on niin sanottujen antirasistien mielestä hälyttävää. Alarmismin taustalta erottuu erikoinen käsitys sananvapaudesta: toimittajien pitäisi ilmeisesti olla velvoitettuja esittämään moraalinen tuomio aina, kun joku esittää julkisesti vääriä mielipiteitä. Tämä puolestaan nojaa käsitykseen, jonka mukaan tavallinen kansalainen on itsenäiseen ajatteluun kyvyttömänä alituisessa vaarassa joutua vaarallisen indoktrinaation uhriksi, elleivät oikean tietoisuuden löytäneet häntä herkeämättä valista.

Tällaisia älymystön näkemyksiä ei oikeastaan ole tarvetta oikaista. Mitä enemmän viralliset tahot valistavat, demonisoivat vastustajiaan ja varoittelevat, sitä helpompi on nähdä heidän väitteidensä läpi. Lainaan katkelman Alain de Benoist’n haastattelusta, johon tuonnempana viittasin:

(…) oikeinajattelijoiden harjoittama demonisointi ei enää pure, sillä väki on yksinkertaisesti saanut tarpeekseen monotonisesti toistetuista mutta sisällöllisesti tyhjistä argumenteista. Eikä siinä kaikki; tämä demonisointi, jonka tarkoitus oli saada konsensusta häiritsevä poliittinen vastustaja näyttämään inhottavalta ja vihattavalta, on johtanut täsmälleen tarkoitettua päinvastaiseen tulokseen, nimittäin siihen että aikaisemmin marginaalinenFront national puolue on nyt noussut pysyvästi Ranskan poliittisen elämän keskiöön. Erinomaisen kirjansa Du diable en politique (”Paholaisesta politiikassa”) Le Figaro –lehdessä esitellyt Pierre-André Taguieff totesi samassa yhteydessä: ”Le Penin vastaisella propagandalla on maailmanlaajuisesti keskeinen rooli Front national –puolueen nousussa. Kun tämän ymmärtää, ymmärtää yhtä ja toista muutakin tärkeää.

Muutettavat muuttaen katkelma on sovellettavissa mihin tahansa Euroopan maahan, jossa populistit ovat menestyneet. Kun tuhoisan politiikan seuraukset alkavat näkyä ihmisten arkielämässä, mikään tarkoitushakuinen valistaminen ei voi niitä peittää.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012) ja esseeteos ”Hysterian maa” (2013). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012) ja esseeteos ”Hysterian maa” (2013). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

 

 

Information

This entry was posted on kesäkuu 10, 2014 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , , .
%d bloggers like this: