Rasismista ja sen vastustamisesta

ALARIK NOTIS

Vihapuhe, rasismi, syrjintä, muukalaisvastaisuus. Rumalla lapsella on monta on pilkkanimeä ja niitä syntyy jatkuvasti lisää ”julkisen keskustelun” poikkelehtiessa aiheen ympärillä kuin päätön kana.

Määrittelemättömän rasismin pahuutta ja rasisminvastaisuuden tarpeellisuutta pidetään itsestäänselvyytenä. Termien ja keskustelun analysointi voisi kuitenkin olla paikallaan myös toisesta näkökulmasta. Mitä ”rasismi” tarkoittaa yhteiskunnallisessa keskustelussa? Miten termiä käytetään? Entä mitä on antirasismi?

Rasisminvastainen toiminta nähdään usein yhteiskunnallisesti tärkeänä, mutta miksi se on sitä? On aika tuulettaa termejä ja käsityksiä lähestymällä aihetta kansallismielisestä ja globalisaatiokriittisestä näkökulmasta.

Rasismi ja viharikollisuus

Siitä huolimatta, että rasismi ja viharikollisuus ovat Suomessa lainopillisesti tuntemattomia termejä, kiinnitetään niihin enemmän huomiota kuin useisiin muihin rikollisuuden tyyppeihin. Olemme Suomessa saaneet tottua siihen, että rikokset, joissa poliisilla on syytä epäillä rasistista motiivia pyritään yleensä vierittämään tietyn eduskuntapuolueen niskoille julkisessa keskustelussa. Halutaan ikään kuin vahvistaa käsitystä, että laillisen poliittisen toiminnan ja maailmankatsomuksen ja väkivaltaisen rikollisuuden välillä olisi selvä yhteys. Myös viharikosten asetelma julkisessa keskustelussa on useimmissa tapauksissa sanomattakin selvä: suomalainen on rasisti, ulkomaalainen on rasismin uhri.

Hiljattain Kansan Uutisissa julkaistun uutisen mukaan rasistisia pahoinpitelyjä oli vuonna 2011 ennätysmäärä, vaikka heti perään toimittaja mainitsee tilaston, jonka mukaan luku oli korkeampi kaksi vuotta aiemmin. Juttu osaa myös kertoa, että somalit olivat väkilukuun suhteutettuna yliedustettuina uhrien joukossa. Kansan Uutisten juttu ja 3.11. tullut YLE:n uutislähetys molemmat valistavat yleisöä kertomalla myös tekijöiden olevan useimmiten suomalaisia.

Uutisen mielenkiintoisin anti on kuitenkin jotain muuta. KU:n jutun mukaan viharikosten tekijöistä joka kolmas (31%) on syntynyt muualla kuin Suomessa. Väkilukuun suhteutettuna suomalaiset ovat siis aliedustettuina rasistisissa pahoinpitelyissä ja vastavuoroisesti ulkomaalaiset roimasti yliedustettuina. Tästä huolimatta suomalaisten harjoittama viharikollisuus saa suhteettomasti enemmän huomiota niin mediassa kuin politiikassakin, eikä ulkomaalaisten yliedustusta ole tietääkseni käsitelty lainkaan.

Rasismi vallankäyttönä

Perussuomalaisten vaalimenestyksen lisäksi rasismia ollaan selitetty huonolla taloudellisella tilanteella ja pitkään jatkuneella taantumalla. Vasemmistolaisen antirasistisen kannan mukaan rasismi kohdistuu aina vähemmistöihin ja sen yhteiskunnallinen funktio on pitää vähemmistöt poissa vallasta. Antirasismi painottaa rasismin ja vallan yhteyttä.

Yksinkertaistettuna vasemmiston rasismikäsitys on se, että rasismia voi harjoittaa ainoastaan ’vallankäyttäjä’, ei koskaan ’sorrettu’. Tässä asetelmassa maailman jokainen eurooppalaisperäinen ihminen on vallankäyttäjä ihonvärinsä ja tiettyjen eurooppalaiskansojen siirtomaahistorian ansiosta. Vähemmistöjen edustajat ovat suojavärinsä ansiosta kykenemättömiä rasismiin. Heidän rasisminsa nähdään mieluummin yhteiskunnallisena protestina heitä kohdistuvaa syrjintää vastaan, ja siten sitä voidaan pitää jossain määrin oikeutettuna ja vääjäämättömänä.

Rasismintutkija Anna Rastas kertoi loppuvuodesta 2012 Suomen Kuvalehdelle antamassaan haastattelussa, että ”jokainen meistä eurooppalaisista on syntynyt kulttuuriin, joka on rasistinen.” Mistä tahansa muusta niinkin laajasta ihmisryhmästä kuin ’eurooppalaiset’ samankaltainen toteamus olisi mahdoton ilman mittavaa julkista kritiikkiä ja jälkipuintia. Siinä tulee myös hyvin ilmi antirasistin ajatusmaailma: rasismi on valkoisten harjoittamaa sortoa vähemmistöjä vastaan.

On kuitenkin vaikea perustella, miksi juuri syrjäytyneiden suomalaisten tai muiden eurooppalaisten tekemät rasistiset pahoinpitelyt ja kunnianloukkaukset, joita antirasistit mielellään käyttävät esimerkkeinä poliittisissa kampanjoissaan, eroavat syrjäytyneiden maahanmuuttajien vastaavista rikoksista. Onko syrjäytynyt suomalainen osallinen jostakin salaisesta kantasuomalaisten hyvä veli -verkostosta? Onko hän vallankäyttäjä suhteessa saman sosiaalisen luokan maahanmuuttajaan ja millä perusteella? Mielestäni ei.

Teoria ja todellisuus

Mielenkiintoinen ristiriita antirasismin teorian ja oman todellisuutemme välillä löytyy siitä, että mitä enemmän omaisuutta, verkostoja ja valtaa ihmisellä on suomalaisessa tai yleisesti länsimaalaisessa yhteiskunnassa, sitä todennäköisemmin hän on oppinut ja omaksunut antirasistisen asenteen. Toisaalta syrjäytyneet, matalasti koulutetut ja köyhät, eli ne, joilla on yhteiskunnassa vähiten valtaa, ovat tilastoissa ja tutkimuksissa rasistisimpia. Vasemmistolaiset antirasistit muistuttavat meitä mielellään siitä, että rasisti on reppanna: matalasti koulutettu, työtön, päihdeongelmainen, sanalla sanoen syrjäytynyt.

Kuten aikaisemmin todettiin, nähdään vähemmistöjen kantaväestöön kohdistama rasismi mieluummin yhteiskunnallisena protestina kuin varsinaisena rasismina. Mielestäni samaa lähestymistapaa voidaan soveltaa myös matalapalkkaisiin tai syrjäytyneisiin suomalaisiin. Empatian ja ymmärtämisen sijaan heistä on kuitenkin tullut median, antirasistien ja muiden tiedostavien sylkykuppeja. He ovat saaneet toimia suomalaisen rasismin ruumiillistumana, jota muut, tiedostavammat suomalaiset ovat voineet hyvällä omallatunnolla halveksia.

Eurooppalaisen prekariaatin (amerikkalaisittain white trashin) rasismi voidaan nähdä eräänlaisena tiedostamattomana sosiaalisena protestina siinä missä maahanmuuttajien mellakatkin. Juuri alemmat yhteiskuntaluokat kun joutuvat kovimpaan kilpailuun työpaikoista, palkoista, sosiaalituista, julkisista palveluista ja niin edelleen. Globalisaation myötä eurooppalainen prekariaatti on menettänyt työpaikkoja ja kokonaisia ammattikuntia ulkomaille samalla kun se on saanut lisää kilpailijoita ja kakun jakajia kolmannen maailman liikaväestöstä ja matalan elintason maiden työläisistä.

Tästä kehityskulusta hyötyvät enemmän rikkaat ja koulutetut kuin köyhät ja kouluja käymättömät. Juuri globalisaattorien, korkeasti koulutettujen päätoimittajien, pääministereiden ja pääjohtajien suusta saamme kuulla antirasismin teesejä. Nyky-yhteiskunnassa vallankäyttäjät profiloituvat antirasisteiksi kun taas vasemmiston paheksuma rasismi on parhaiten edustettuina matalapalkkaisten ja syrjäytyneiden, toisin sanoen proletariaatin, keskuudessa. Rautalangasta vääntäen: rasismi on yleisintä niiden joukossa, jotka käyttävät vähiten yhteiskunnallista valtaa. Tätä seikkaa vasemmistolaiset antirasistit eivät ole huomaavinaan.

Globalisaation voittajat ja häviäjät

Pohjimmiltaan yhteiskunnan syrjäytyneiden muukalaisuusvastaisuuden voi nähdä primitiivireaktiona globalisaation tuomiin mylleryksiin ja muutoksiin, joiden myötä kulttuurisesti juurtuneet yhteisöt atomisoituvat ja sosiaalinen koheesio murenee. Tietyt alat ja ammattikunnat katoavat lopullisesti, eivätkä kaikki yksinkertaisesti mukaudu uuteen ja alati muuttuvaan taloudelliseen kilpailuun. Syrjäytyneisyys on huipussaan, eriarvoisuus kasvaa ja monikulttuurisen politiikan myötä myös sosiaalinen luottamus hukataan. Hyvinvointivaltion aikakausi alkaa olla vääjäämättä ohi.

Antirasismin rooli on kääntynyt päälaelleen. Se ei enää taistele valtaa vastaan, vaan on ase vallan arsenaalissa. Valtaapitävät vannovat antirasismin nimeen ja syyllistävät huonosti toimeentulevia ja syrjäytyneitä. Rasisminvastaisuudesta on tullut valtaapitävien työkalu, jonka avulla he voivat sulkea tietynlaiset äänet ja mielipiteet julkisen keskustelun ja kriittisen arvostelun ulkopuolelle ja esiintyä samalla esikuvallisina ihmisinä.

Globalisaation kiukkuiset häviäjät saavat syntipukin roolin rasisteina ja öykkäreinä, vaikka tärkeämpiä syitä nykytilanteeseen voidaan löytää valtaapitävien politiikasta. Rasismi yhteiskunallisena ilmiönä ei kumpua tietämättömyydestä tai irrationaalisista peloista, vaan todellisista yhteiskunnallisista jännitteistä. Kilpailu resursseista, kuten työpaikoista, asunnoista, sosiaalituista ja palveluista koventuu taantuman pitkittyessä.

Perussuomalaiset ovat jossain määrin onnistuneet antamaan äänen tälle syrjitylle kansanosalle. Matalapalkkaisia suomalaisia ja suomalaisuutta puolustamalla se on saanut globalisaation uusliberaalien voittajien ja vasemmistolaisten antirasistien vihat niskoilleen. Onkin mielenkiintoista, kuinka mutkattomasti monikansalliset suuryritykset ja työväenluokkaa näennäisesti puolustava vasemmisto paiskaavat kättä antirasismin nimissä.

Alarik Notis on silmät ja korvat auki maailmaa seuraava parikymppinen media-alan opiskelija pääkaupunkiseudulta. Harrastuksiin kuuluvat kirjallisuus, historia, politiikka, urheilu ja yleinen ihmettely.