Länsimaiden immuunikato

RAMI LESKINEN

–

Diagnoosi

–

Eurooppa tulee pian tuhoutumaan, ja syynä tähän on liberalismi, joka on osoittautunut lapselliseksi ja itsetuhoiseksi. Eurooppa tuotti Hitlerin, ja Hitlerin jälkeen maanosa on vailla argumentteja, sen ovet ovat auki islamille, eikä enää uskalleta puhua rodusta ja uskonnosta, vaikka ainoa, mitä islam tuntee, on viha vieraita rotuja ja uskontoja kohtaan. Haluaisin puhua siitä, miten muslimeita tulvii Eurooppaan, miehittäen, suoraan sanoen tuhoten sen; ja miten Eurooppa suhtautuu tähän, sen itsetuhoisesta liberalismista ja typerästä demokratiasta… Tarina päättyy aina samoin: sivilisaatio saavuttaa sellaisen kehityksen tason, jolla se ei ainoastaan ole kyvytön puolustamaan itseään, vaan jolla se täysin käsittämättömästi näyttää palvovan omaa vihollistaan.”

(Imre Kertész, 2015, vielä suomentamattomasta kirjasta Viimeinen turvapaikka)

–

Tilanne on vakava kun massamaahanmuuttoa kannattanut ja sen hyväksymistä koko auktoriteetillaan ajanut kirjallisuuden Nobel-palkittu liberaali juutalainen sanoo tällaista.  Perinteisesti etnosentriset juutalaiset ovat puolustaneet asumissaan maissa maahanmuuttoa, koska se on heikentänyt yhtenäistä valkoista kantaväestöä, jota sille vieraat juutalaiset ovat aina pitäneet uhkana. Luonnollisesti edes liberaalijuutalaiset eivät näe mitään ristitriitaa siinä, että tuota samaa diversiteettiä ei haluta Israeliin, koska myös se uhkaa heidän evolutiivisen selviytymisstrategian mukaisesti oman sisäryhmän etno-uskonnollista eheyttä. Tätä taustaa vasten Imre Kertészin lausunto on poikkeuksellinen, sillä se ei ole linjassa juutalaisten vallitsevan strategian kanssa, jossa Eurooppaan kohdistuva maahanmuutto on nähty toivottavana ilmiönä. Kertész katsoo, ettei Euroopan etninen ja kulttuurinen tuho voi palvella viime kädessä edes juutalaisten intressiä. Hän syyttää nykytilanteesta naiivia liberalismia, mutta jättää tarkemmin diagnosoimatta etnisen ja kulttuurisen itsepuolustuksen puutteen, immuniteettikadon, syyt. Tässä artikkelissa pyritään pureutumaan taudin syihin, kuten individualismiin, itsetuhoiseen altruismiin, kontrolloimattomaan empatiaan ja kollektiiviseen joukkohysteriaan, joiden seurauksena olemme saaneet ristiksemme monikulttuurisuuden ja nykyisen kansainvaelluksen. Kirjoitus on pitkä, koska läntisen kriisin hahmottaminen vaatii monien asioiden huomioonottamista.

Huolimatta siitä, että liberaalihumanistinen hegemonia on vahvoilla joukkotiedotusvälineissä, politiikassa ja niin sanotun punavihreässä kuplassa elävän ”luovan luokan” keskuudessa, sen kaikkein itsetuhoisimmat muodot eivät ole vielä lyöneet läpi kansan syvissä rivissä. Enemmistön tahdolla ei kuitenkaan ole juuri mitään merkitystä niin kauan kun se on passiivinen ja se antaa vähemmistön tehdä päätökset sekä ohjata julkista keskustelua. Suurelle osalle suomalaisista onkin tullut suurena järkytyksenä se lähes tyhjästä noussut äänekkään vähemmistön uskonkiihko, jota valikoivaa suvaitsevaisuutta harjoittava kansanosa on esittänyt viime kesän Meillä on unelma -ilmaiskonsertista lähtien.

Toki jo hieman aiemmin oksymoronina tunnetussa homoavioliittokysymyksessä näkyi merkkejä pinnan alla oireilevasta suuresta nyrjähdyksestä. Antautumisessa ilolla muukalaisinvaasiolle on jotain samaa kuin lännen yllättäen vallanneessa konformistisessa homoliittojen kannatuksessa, jossa muotivakaumuksen ehdottomuus ja ohimenevä euforinen empatia peitti alleen kysymyksen pitempiaikaisten seurausten pohdinnan. Sitä paitsi samaa autistisen yksilökeskeisyyden harhasta ponnistavaa virheargumentaatiota kuten ”ei se ole sinulta pois” kuulee myös tämän järjestäytyneen kansainvaelluksen kohdalla. Myönteinen suhtautuminen vieraiden populaatioiden suorittamaan reviirimme valtaukseen on vain yksi merkki joka kertoo, että jotain on mennyt Lännessä pahasti vikaan.

Slovenialais-espanjalainen kulttuurivaikuttaja Alex Kurtagic on kuvannut tätä länsimaiden kurinalaisuuden, perinteisen metafysiikan, valkoisuuden ja länsimaisuuden kaltaisten elitististen käsitteiden romahdusta esimerkkinä pehmeästä luhistumisesta, sillä sitä pidetään aidosti edistyksellisenä muutoksena,  kehityksenä kohti kiltimpää, suvaitsevaisempaa, valistuneempaa ja modernimpaa yhteiskuntaa. Hän lisää, että tällainen romahdus on tullut mahdolliseksi, koska yhteiskunnallinen ilmapiiri on muuttunut äärimmäisen lapselliseksi, ja kansalaiset suorastaan rakastavat valtansa menettämistä, koska he samalla vapautuvat kaikesta vastuusta.  Tätä infantiilia asennetta varsinkin niin sanotun tiedostavan luokan kuten toimittajien, opettajien, yliopistoväen ja kirkonnaisten keskuudessa on kuvannut tuskallisen osuvasti Jean Raspail dystopiaromaanissaan Le Camp des saints (1973):

Kuvaile köyhien, kärsivien sielujen, elämää aluksilla ja ilmaise tunteesi heidän kohtaamastaan ahdingostaan yksityiskohtaisesti. Samalla voit esimerkiksi kuvitella, että yksi näistä epätoivoisista perheistä tulee kotiovellesi ja pyytää sinua ottamaan heidät sisään.

Tälläisella alustuksella yli 32 000 ranskalaisopettajaa määrää oppilailleen ainekirjoituksen päivä sen jälkeen kun egyptiläisten Suezin kanavalta karkottama lähes miljoonan hengen armada intialaisia elintasopakolaisia päättää ottaa kurssin Afrikan eteläkärjen kautta kohti Välimerta ja Eurooppaa. Karmaisevinta teoksen kirjoittaneen Jean Raspailin vision tarkkuudessa ei ole nyt 2015 liikkeelle lähtenyt kansainvaelluksen vyöry, vaan se kuinka hän osaa kuvata tarkalleen sen miten liberaalit, vasemmistolaiset ja kirkon väki reagoi kun he ilman harkintaa ja kansalta kysymättä ovat toivottamassa ”veljet ja sisaret” jakamaan Euroopan varallisuutta ja mukavuuksia. Tätä käytöstä ruokkii median, politiikkojen ja itseinhoisten liberaali-intellektuellien asenne, josta puuttuu kaikki tahto vastustaa voimakeinoin invaasiota.

Toden totta, elämme keskellä spengleriläistä draamaa, eikä tässä toteamuksessa ole tippaakaan liioittelua. Osa ihmisistä katsoo tätä suuren mittakaavan Tosi-tv:tä tyrmistyneenä, lamaantuneena, osa taas välinpitämättömänä, paitsi se joukko, joka on vauhkoontunut mahdollisuudesta toteuttaa tunnerekisterinsä empaattista osaa. Iso-Britannian konservatiivipoliitikko Enoch Powell lainasi kuuluisassa Rivers of Blood -puheessaan (1968) antiikin viisautta, jonka mukaan jumalat tekevät ihmisistä hulluja halutessaan tuhota heidät. Ikävä kyllä tämä hulluus ei koske vain asianomaisia, vaan heidän mielettömyyksistään saavat kärsiä myös tervejärkikset ja ennen kaikkea tulevat eurooppalaiset sukupolvet. Henkisesti normaalissa ja itsetietoisessa kulttuurissa kansojen johtajat olisivat tällaisen invaasion edessä julistaneet jo hätätilan ja sulkeneet rajat, mutta sen sijaan esimerkiksi Suomessa pääministeri tarjoaa asuntoaan tuleville miehittäjille. Se, että julkisessa keskustelussa tällaista tekoa pidetään lähes yksimielisesti kannatettavana hyvän tahdon eleenä, jolla ei ole seurannaisvaikutuksia, kertoo yhteiskunnan lyhytnäköisyydestä ja sairastumisesta sentimentalismiin.

Eurooppa on oman ideologiansa ja filosofiansa uhri, etenkin sokeassa uskossaan tasa-arvoon ja ihmisoikeuksiin. Euroopan valtioiden demografisen rakenteen peruuttamatonta muutosta edistävä poliittinen johto puhuu mielellään eurooppalaisista arvoista ikään kuin ne olisivat olleet aina kiveen hakattuja totuuksia vanhassa maailmassa. He vetoavat yksilönvapauteen, tasa-arvoon ja demokratiaan siten, että maahanmuuton, monikultturismin ja valkoisten vähemmistöksi muuttumisen vastustaminen muka rikkovat kaikken syvimpiä länsimaisia arvoja ja ihanteita. Suurin osa näistä ”kuolemattomista periaatteista” on lähtöisin vasta Ranskan suuresta vallankumouksesta, osa voittajavaltojen perustalle muodostetun YK:n julkilausumista ja loput hullun vuoden 1968 pintaan nostamasta kulttuurimarxilaisen kritiikin teoriasta, josta on sittemmin versonut monikultturismi ja poliittisen korrektiuden ajattelutapa. Tyypillistä tässä kehityksessä on ollut jatkuva yksilövapauksien lisääntyminen samalla kun yhteisyyttä ylläpitävät velvollisuudet ovat kadonneet lähes täysin. Moraalin tehtäväksi on tullut oikeuttaa yksityiset paheet ja tehdä heikkouksista hyveitä; käänteisesti moraalittominta on suvaitsemattomuus näitä paheita ja perversioita kohtaan.

Vielä 1970-luvun alun talouskasvun huumassa individualistiset ”eurooppalaiset arvot” eivät sosiaalisista ongelmista huolimatta murentaneet yhteiskuntaa, sillä maanosasamme koostui enimmäkseen sen alkuperäisasukkaista. Vasta parikymmentä vuotta myöhemmin, sosialismin romahtamisen jälkeen, talouselämän ja uusvasemmiston ideologiset tarpeet kohtasivat toden teolla ja Euroopan universaalit arvot voitiin ulottaa kaikkiin, kuten vierastyöläisiin ja sittemmin hyvinvointia saalistaviin elintasopakolaisiin. Seurauksena on ollut tulva etnisesti sopeutumattomia tulijoita, jotka eivät piittaa eurooppalaisista arvoista vaan yrittävät pikemminkin istuttaa kotimaihimme islamin eettistä normistoa. Tämä monikulttuurisuutena tunnettu ilmiö on rapauttanut monien eurooppalaisten arvojen piiriin kuuluvien yhteiskuntamallien perustaa kuten ruotsalaisen kansankodin hyvinvointivaltiota, sillä siinä tasa-arvon ja yhteisyyden katsottiin aluperin toimivan vain kun kansa on väestörakenteeltaan homogeenistä. Vaikka eurooppalaiset eivät tee enää eroa meihin ja muihin, niin etniseen perikatoon riittää se, että muut tekevät.

–

Oire 1: individualismi

–

Hallitseva poliittis-kulttuurinen nomenklatuura mukaanlukien valtavirran tiedotusvälineet puolustavat aggressiivisesti Eurooppaan vyöryvien kolmannen maailman kutsumattomien vieraiden oikeutta saada täältä pysyvä jalansija. Riippumatta siitä mitä yhteiskunnan sektorin eliittiä puhuja edustaa, toistuu puheessa usein sama vaatimus, että meidän pitää muistaa niin sanottujen pakolaisten olevan ennen kaikkea osa yhteistä ihmiskuntaa samalla kun he ovat ainutlaatuisia yksilöitä, joilla kaikilla on oma tarinansa kerrottavana. Yleensä tämän näkemyksen esittäjät ovat vakuuttuneita siitä, että heidän huomionsa on täysin vastaansanomaton, jonka voi kyseenalaistaa vain sydämeltään täysin paatunut ihmisvihaaja.  Jos pitäisimme tällaista triviaalia toteamusta vakavasti otetettava argumenttina, meidän pitäisi kiistää välittömästi länsimaiden kansallisvaltioiden oikeutus, sillä ne järjestäytyneinä kokonaisuuksina perustuvat rajoihin, kansalaisuuteen ym. poissulkeviin periaatteisiin.

Valtaosa eurooppalaisista ei ole valmiita luopumaan erillisyyteen perustuvista valtioistaan, vaikka EU ja sille myötämieliset kosmopoliittiset liberaalit niiden romuttamista kannattavatkin. Julkista keskustelua hallitsevien tahojen yksilön etua korostavat näkemykset kertovat pitkälti liberaalista ennakkoluulosta, jossa kaikki maailman ihmiset nähdään vain yksilöinä ja vastaavasti kansallisia yhteisöjä pidetään keinotekoisina, mielivaltaisina rakenteina, jotka estävät ihmisen vapauden toteutumista. Vapaus liberaalien tarkoittamassa mielessä tarkoittaa tässä lähinnä oikeutta kuluttamiseen, kun taas marxilaisuuteen taipuvat vaikuttajat korostavat positiivista vapautta, jossa yksilöiden heikompi asema johtuu yhteiskunnasta ja talouden rakenteista, minkä vuoksi valtion on harjoitettava positiivista syrjintää erityisryhmiä kohtaan. Positiivisen vapauden globaalissa versiossa kolmannen maailman köyhien huonoa lähtötilannetta voidaan parantaa vain siirtämällä heidät vielä toistaiseksi kohtuullisen varakkaaseen pohjoiseen.

Yksilön kaikkivoipaisuuden ja riippumattomuuden puolesta on argumentoitu koko länsimaisen filosofian historian ajan, mutta yhteiskunnalliseksi todellisuudeksi se alkoi tulla vasta valistuksen aikana. Toisaalta viimeisimmät vertailevat geenitutkimukset englantilaisten ja kiinalaisten välillä ovat antaneet viitteitä siitä, että eurooppalaisten taipumukselle individualismiin ja vapaamielisyyteen on olemassa myös geneettinen perusta. Joka tapauksessa jatkuvasti lisääntyneen individualismin synnyttämän sosiaalisen hajaannuksen aikana me maksamme sitä hintaa, jonka laskutuskausi alkoi valistuksen ajan yhteiskuntafilosofien teorioista, joissa ihmisyksilöstä tehtiin kaiken mitta ja keskipiste. Jo kristinuskossa ihminen Jumalan kuvana oli ainutlaatuisessa asemassa, mutta viime kädessä hänen tekonsa ja olemassaolonsa oli Suuremman kädessä. Valistuksen aloittama suuri harppaus ihmisen omakuvassa oli entiseen verrattuna radikaali, sillä nyt ihmisen uskottiin olevan kaiken olevaisen yläpuolella, päämäärä sinänsä, jonka edessä kaatuvat sekä jumalankuvat että luonto. Siitä lähtien länttä on seurannut sekulaarin humanismin edistysusko sekä yksilön että yhteiskunnan kohdalla. Se on saanut osittaisen käyttövoimansa teknologisesta kehityksestä, johon nojautuen yhteiskuntainsinöörit ovat uskoneet myös ihmisen ja yhteiskunnan edistykseen. Kyseessä on kuitenkin virheellinen analogia, sillä ihmisen kehitys on pitkälti kiinni hitaasta biologisesta evoluutiosta, jossa melko pysyvät geneettiset piirteet luovat välttämättömät rajat kulttuurievoluutiolle. Usko ihmisen edistykseen on lopulta pelkän toiveajattelun varassa toisin kuin teknologian yksiselitteisesti mitattava kehitys. Lisäksi käsitys sosiaalisesta edistyksestä riippuu vallitsevista arvoista ja joissakin kulttuureissa meidän edistyksellisinä pitämämme arvot nähdäänkin rappiona. Modernien arvojemme voidaan myös objektiviisesti katsoa johtavan yhteisön rappioon, josta kertovat jo nyt nähtävissä oleva etninen kaaos, kansakunnan kahtiajako ja yleinen tyytymättömyys.

Länsimaiden nykyarvojen ytimessä olevan individualismin mukana on seurannut tasa-arvousko, jolla ei sinänsä ole mitään tekemistä yksilöllisyyden kanssa. Tämä naimakauppa johtuu siitä, että moderni maallistunut humanismi ei ole kyennyt pyristelemään täysin pois kristinuskon ihmiskäsityksestä, jossa perisynnistä syntyneet ihmiset ovat kaikki samanarvoisia Jumalan edessä. Tämän teologisen olettamuksen maallistuneessa versiossa valistuksen yhteiskuntafilosofit näkivät ihmisen tasa-arvoisena oikeussubjektina ja tasavertaisena kansalaisena, mutta vasta marxilaisuuden myötä syntyi ajatus, että ihmisten täytyy olla pohjimmaltaan tasa-arvoisia – ja siksi myös samanlaisia biologisesti ja henkisesti kunhan vain sortavat rakenteet saadaan ensin purettua. Mielenkiintoisena sivujuonteena on sosialismin romahduksen jälkeen syntynyt kirkon ja ateistististen vasemmistolaisten välinen liittolaissuhde. Se on tullut mahdolliseksi, koska kirkko on puhtaasta yksilönäkökulmasta hylännyt kristillisen kansanyhteisön ja alkanut puolustaa globaalin enemmistön oikeutta saapua eurooppalaisten valmiisiin pöytiin. Liittosuhde on tullut mahdolliseksi myös siksi, että kirkon ovat miehittäneet maalliset marxilaiset ja liberaalit, jotka ajavat omaa agendaansa sen sisältä käsin kuin Troijan hevosen sotilaat. Vastavallankumouksellinen konservatiivifilosofi Joseph de Maistre (1753 – 1821) näki muutoksen jo vallankumouksen aattona todetessaan, että ”he kertoivat Herralle ettei häntä ole olemassa, joten Herra käski palvomaan sitä mitä ei ole ja sanoi: tasa-arvo olkoon Jumalasi ja rangaistuksesi.”

Yksilöajattelun ja tasa-arvonuskon yhteensovittamisen taustalla on periaatteessa järkevältä kuulostava ajatus ihmisten yhtäläisistä oikeuksista yksilön ominaisuuksista riippumatta, mikä onkin toimiva periaate oikeudenkäytössä. Myöhemmin yhteiskuntainsinöörit ovat tarkentaneet argumenttia siten, että erilaisilla ominaisuuksilla varustetuilla yksilöillä on yhtäläiset oikeudet, koska heidän yhtäläisyyttään määrittää jakamaton ihmisyys, jota ei itsessään tarvitse perustella – riittää kun subjekti kuuluu biologiseen lajiin nimeltä ihminen. Vastoin yhteiskuntafilosofien ja eetikkojen toiveita yhdenvertaisuusperiaatteen soveltaminen mihin tahansa yhteiskunnalliseen kysymykseen on tuottanut valtavia kielteisiä vaikutuksia, kun epämääräisen ”ihmisyyden” ja biologisen yksilön väliin jäävää erityisyyttä ei ole otettu huomioon, vaikka juuri se tekee ihmisestä persoonan, sillä ihminen lajina ja pelkkänä yksilönä on vain biologinen määre ilman historiallista ja kulttuurista arvoa.

Ihmisessä on kiistämättä joitain piirteitä, joita voi  kutsua samanlaisiksi ja siksi tasa-arvoisiksi, mutta ne yhteisinä nimittäjinä edustavat lähinnä elämän alhaisempia asteita. Kuten Julius Evola on todennut, ”pelkkä ’ihminen’ on alempi kuin kansaan ja yhteiskuntaan kuuluva ihminen, joka puolestaan on alempi kuin ’persoona’”.  Toisaalta yksilöä korostava periaate, jonka mukaan ihmiset ovat vapaita ja nauttivat siksi yhtäläisistä oikeuksista ”luonnostaan” on vailla perustetta yksinkertaisesti siksi, että he eivät ole ”luonnostaan” samanlaisia. Silti ihmisen samanlaisuus on eräässä tapauksessa yleisempää kuin koskaan aiemmin, sillä markkinataloudelle välttämättömässä palkkatyössä löytyy yhdenvertaisten yksilöiden ihmiskunta; markkinataloudessa epähistorialliseksi abstraktioksi ajateltu ihmiskunnan jäsen kun hyödyttää sokeita talouden mekanismeja parhaiten olemalla yksilöatomi, jota voidaan liikutella mantereelta toiselle globaalitalouden kulloisia tarpeita silmällä pitäen.

Valistuksen individualismi synnytti omituista kyllä myös kollektivismin kuten nationalismin ja sosialismin, mutta tämä käy ymmärrettäväksi kun ne nähdään keinoina laumalle, joka pelkällä lukumäärällään voi demokratiassa sanella uudet säännöt, joiden avulla yksilö pääsee vapautumaan ”kahlitsevasta” kulttuurista, traditioista ja uskonnosta. Siinä missä ihmiset yrittivät ennen elää luonnon ja Jumalan tahdon mukaan, valistuksessa todellisuuden reunaehdot saivat alistua yksilön tahtoon. Tämä kohtalokas ihmispalvonnan virhe on johtanut erityisesti 1960-luvun lopun narsistis-hedonistisen kuohunnan jälkeen entistä räikeämpään ristiriitaan todellisuuden kanssa, mikä näkyy tänään lukuisina institutionalisoituneina tasa-arvouskon vääristyminä. Se tila, minkä näemme lännessä kertoo vain siitä, että osa kansalaisista todella haluaa asioiden menevän niin kuin ne näyttävät menevän, sillä se on modernin demokratian toimintaperiaate. Nykyisen rappeutumisen perusta on löydettävissä individualismiin sisältyvästä itsekeskeisyydestä, jonka vuoksi enemmistön kannattama poliittinen agenda tähtää kaikkien sosiaalisten standardien poistamiseen sikäli kun ne pyrkivät ohjaamaan tai pakottamaan ihmisen toimimaan toisin, yhteiseksi koetun tulevaisuuden tai ikuisuuden näkökulmasta.  Massayksilöt haluavat lakaista tieltään kaiken mikä on esteenä heidän halujensa toteutumiselle, koska he eivät kykene liittymään mihinkään itseään suurempaan, sillä se vaatisi aitojen uhrauksien tekemistä muillekin kuin omille päämäärille. Yhteisten ja muiden luomien resurssien lahjoittaminen vieraille ei ole aito uhraus, vaan sekin palvelee yksilön narsistisia tunnetarpeita.

Yhteiskuntakriittisessä keskustelussa puhutaan paljon siitä, että eliitin ja kansan välinen arvojen ristiriita on viime vuosina revähtänyt entistä suuremmaksi. Sikäli kun kyse on intresseistä tilanne on luultavasti näin, mutta mitä tulee esitettyihin arvoihin, yhteneväisyys on pelottavan suuri. Länsimaissa moni keskivertokansalainen näkee mielipidejohtajien tapaan vain yksilön intressin, eikä juuri koskaan populaatioita, kulttuurien kokonaisuuksia ja väestöjä. Osaltaan tähän on vaikuttanut se, että näennäisestä yksilöllisyydestään huolimatta monet kansalaiset ovat konformisteja, ja sosiaalisen eristämisen pelko saa heidät kannattamaan mitä tahansa muotiaatetta.

Jotkut ryhmät, kuten taiteen puolella vasemmmistoradikalismilla rasitetut ohjaajat ja näyttelijät, ovat täysin kykenemättömiä näkemään populaation lausumattomia pyrkimyksiä, vaan he keskittyvät vain ja ainoastaan yksilön kokemukseen ja ennen kaikkea tämän tunteita nostattavaan ”kärsimykseen”, jonka varjolla voidaan ajaa mitä tahansa kollektiivista agendaa kuten monikultturismin taustalla olevaa kestämätöntä massamaahanmuuttoa. Teatteriväen asenne on ääriesimerkki yrityksestä sovittaa sentimentaalinen ihmiskunta-kollektivismi ja individualismi, mutta myös huomattava osa tavallisesta kansasta alkaa olla individualismissaan jo niin atomisoitunutta, ettei sekään tunnista enää ryhmäetua, vaan näkee pelkät yksilöt elintason perässä marssivien muukalaisten Afrikasta ja Lähi-Idästä vyöryessä tänne. Vaarallista tässä on se, että melko suuri osa kansasta ei tunnista tulijoita aseettomiksi maahantunkeutujiksi, joiden invaasiolla ei periaatteessa ole juuri mitään eroa Kaarle Martelin saraseeneja vastaan käydyn Poitiersin taistelun v. 732 ja Wienin taisteluun v. 1683 kanssa.

Lattea, sisäisesti ristiriitainen hokema ”kaikki erilaisia – kaikki samanarvoisia” on länsimaiden uskontunnustus, johon muiden maiden johtajat erityisesti Aasiassa suhtautuvat huvittuneesti, vaikka he eivät sitä ääneen sanokaan. Omasta erityisyydestään tietoiset itäaasialaiset hyväksyvät virallisesti esimerkiksi YK:ssa ja erilaisissa tasa-arvofoorumeissa länsimaiden saneleman uskontunnustuksen ihmispopulaatioden samanlaisuudesta, mutta myöntyminen tähän on heille vain kyyninen veto, hymyilevän kaksinaamaisesti esitetty rooli, sillä tosiasiassa he viittaavat kintaalla länsimaiden harhaiselle utopialle ja noudattavat kauniista puheistaan huolimatta rotutietoista politiikkaa, jossa etninen intressi ja geneettinen itsesäilytys ovat ensisijalla. Jopa ikääntymisongelman kanssa painiva Japani ei ole tehnyt elettäkään paikatakseen tilastollista väestövajettaan ja korkean teknologian työvoimapulaansa Lähi-idän ja mustan Afrikan kognitiivisesti haasteellisilla nuorilla miehillä, sillä japanilaiset ymmärtävät maahanmuuton peruuttamattoman laadullisen vaikutuksen populaatioonsa toisin kuin eurooppalaiset.  Kilpailuhenkiset itäaasialaiset näkevätkin maailman pitkälti kansojen välisenä nollasummapelinä, ja kun nyt näyttää siltä että valkoisissa maissa on vallalla etnomasokistinen, ihmiskunnan yksilöatomien samuutta saarnaava taikausko, he teeskentelevät juhlapuheissaan samaa mikä puolestaan luo harhakuvan valkoisille, että oikealla tiellä ollaan ja vain kiihdyttää lännen itsetuhoa. Kun Euroopan ja Amerikan valkoiset pelaavat jatkuvasti omaan maaliin, eivät itäaasialaiset viitsi ymmärrettävästi muistuttaa asiasta, sillä nuo maalit ovat heidän voittomaalejaan.

Ainoastaan eurooppalaiset eivät yksilökeskeisyytensä vuoksi tunnista olevansa osa rajattua kulttuuriyhteisöä eivätkä he siksi kykene tekemään eroa meihin ja muihin tosin kuin maailman muut kansat. Individualismiin kuuluva hedonismi on osa tätä samaa oiretta. Euroopan vasemmistoliberaalit toteuttivat 1960-luvulla tunnetuksi tullutta ajatusta ”tee se mikä tuntuu hyvältä”, joka on läheistä sukua psyyken hillittömyyksien pimeällä puolella operoineelle okkultisti-satanisti Aleister Crowleyn opetukselle ”Tee mitä tahdot on oleva koko Laki”.

Nyt samaa seurauksista piittaamatonta hyvän olon periaatetta noudatetaan muukalaisten auttamisessa. Kun auttaminen tuntuu hyvältä ja tyydyttää ihmisen tunnetarvetta olla hyvä ihminen vieläpä nautinnollisesti, silloin seurausvaikutusten perään kyseleminen on monien mielestä julmaa ja sydämetöntä. Mutta aivan kuten 1960-luvulla LSD-trippejä ottaneet nuoret huomasivat, alun nautinto muuttui ennen pitkää huonoksi matkaksi. Eurooppalaisuudelle, sen syväkoodatulle kulttuurille ja  sen luonneille valkoisille etnisille ryhmille antautuminen kansainvaellukselle on lopulta huono trippi, joka tuhoaa koko mantereen sellaisena kuin me olemme sen tunteneet. Euroopan henkistä tilaa onkin vaikea olla vertaamatta yhdysvaltalaisen Jim Jonesin kristillis-sosialistiseen Kansan Temppeli -kulttiin, joka teki joukkoitsemurhan vuonna 1978 juomalla Kool Aid -juomaan sekoitettua myrkkyä. Länsimaiden Kool Aid -juomana toimii patologinen altruismi. Seuraavassa kappaleessa tulemme huomaamaan, että hyvinvoivien eurooppalaisten harjoittaman epäitsekkään ihmisrakkauden yksi keskeisimmistä motiiveista kumpuaa sekin individualismista, jossa yksilö tavoittelee moraalista statusta muiden silmissä.

–

Oire 2: altruismi

–

Evoluutiopsykologit ovat esittäneet, että viimeisen jääkauden ankarissa oloissa pohjois-eurooppalaiset kehittyivät pienissä eristyneissä ryhmissä, joissa ei ollut kovinkaan paljon  ryhmien välistä  kilpailua eikä sen vuoksi samanlaista tarvetta sisäryhmän kollektivismille kuin Lähi-idän kulttuureissa. Tällaisen ryhmädynaamikan ansiosta eurooppalaiset ovat pohjimmiltaan moraalisia individualisteja, jonka vuoksi he ovat valmiita syyttämään herkästi oman yhteisönsä jäseniä silloin kun he havaitsevat vapaamatkustajan, joka rikkoo esimerkiksi sosiaalisen oikeudenmukaisuuden normeja. Käyttäessään altruistista eli yhteisöllistä rangaistusta geneettinen läheisyys on eurooppalaisille yhdentekevä ja tilanne muistuttaakin markkinoita, jossa toimitaan vieraiden ihmisten kanssa. Kääntöpuolena tässä on se, että nykyeurooppalaiset eivät näe toisiaan osana samaa etnistä yhteisöä, jolla on oma intressinsä, vaan he ovat valmiita rankaisemaan vallitsevan poliittisen ideologian mukaisesti omiaan syyttämällä heitä mm. rasismista ja etnosentrismistä.

Yhteisöllisen rangaistuksen peilikuvana toimii yhteisöllinen auttaminen, joka perustuu moraaliseen universalismiin, jossa auttamishalun kohteena ovat poikkeuksetta myös yhteisön ulkopuoliset ihmiset. Tätä erityispiirrettä tavataan vain länsimaiden monirotuisissa, monikulttuurisissa yhteiskunnissa. Oireyhtymän muita piirteitä ovat pakkomielle muista huolehtimiseen, kiltteyteen, reiluuteen, myötätuntoon sekä alttius syyllisyydentunteeseen ja etnomasokismiin. Luonnollisesti muukalaiset ottavat täyden hyödyn näistä uniikeista eurooppalaisista piirteistä, jotka olivat edullisia vielä silloin kun yhteisöt olivat valkoisia, mutta joista on nyt tullut niille kirous.

Lukuisat tutkimukset ja yleiset havainnot ovat todistaneet, että eurooppalaiset perustavat yhteiskuntansa keskinäiseen luottamukseen ja moraaliin toisin kuin monet muut kansat, joiden perustavana voimana on useimmiten veriyhteys tai etnisyyteen liittyvä uskonto. Juuri individualismin, universalismin ja korkean luottamuksen vuoksi muukalaiset näkevät länsimaat erittäin houkuttelevina, sillä se sallii heidän ylläpitää niiden sisällä omaa etnosentrismiään samalla kuin he voivat ottaa kaiken hyödyn vallitsevasta isäntäkulttuurista. Ikävä kyllä jälkimarxilainen arvoliberaali indoktrinaatio estää kansalaisia tunnistamasta sekä kulttuurien erilaisia toimintaperiaatteita että eri populaatioihin kuuluvien ihmisten eroja. Tästä taas seuraa, että eurooppalaiset suostuvat kovin helposti lahjoittamaan resurssejaan muille, koska he eivät universaalin moraalinsa vuoksi ymmärrä tehdä eroa meihin ja toisiin.

Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä värillisten halu kasvaa väestöllisesti ja emigroitua vieraisiin maihin on hyväksytty moraalisena itsestäänselvyytenä laajalti, kun taas eurooppalaisperäisten yritykset säilyttää väestöllinen, poliittinen ja kulttuurinen valta nähdään monesti rasistisena, epämoraalisena ja jopa psykiatrisena häiriönä. Eniten tätä asennetta ruokkivat ne eurooppalaiset, joiden etninen moraaliteetti on altruistinen ja itsensä uhraava.  Voisi jopa väittää, että kyseessä on eräiden valkoisten sisäänpäin kääntyneestä moraalisesta ylemmyydentunteesta. Siksi onkin eettisesti arveluttavaa, että joidenkin vaikutusvaltaisten valkoisten halu paistatella moraalisen erinomaisuuden sädekehässä on vaarantamassa kokonaisen rodun olemassaolon edellytykset. Samaa vastuuttomuutta näkyy myös monissa keskiluokan ihmisissä, joille maahanmuuton kannattaminen ei maksa mitään tosin kuin alemmille sosiaaliluokille, jotka joutuvat elämään samoilla asuinalueilla uusien tulijoiden kanssa ja kilpailemaan samoista vähän koulutusta vaativista työpaikoista.

Identiteettinsä hylänneen valkoisen länsimaalaisen halu ilmentää universaalia ”roduttomuutta” ilmenee niin ikään paradoksaalisena ylemmyytenä, koska he ovat tietoisia siitä, että vain harvoin muiden rotujen ja kulttuurien edustajat auttavat muita kuin omiaan. Esimerkiksi filantroopiksi ylistetty Nelson Mandela oli kiinnostunut pääasiassa vain mustien hyvinvoinnista. On tavallista, etteivät värilliset ihmisystävät koe valkoisen ryysyköyhälistön, valkoisen seksiorjakaupan uhrien  ja mustien joukkoraiskaamiksi joutuneiden valkoisten naisten asiaa omakseen, eikä kukaan pidä sitä edes mitenkään ihmeteltävänä. Osaltaan värillisten etniseen itsekkyyteen voi vaikuttaa myös se, että esimerkiksi Koraani kieltää muslimia auttamasta ei-muslimia. Modernin länsimaisen moraalikoodiston lausumaton viesti näyttää olevan, että valkoisten pitää maksaa nurkumatta vanhoista ”synneistään” ja olla lisäksi kolmannen maailman ylijäämäväestöä ruokkiva emo. Tämä ei ole välttämättä edes kehitysmaalaisten etu, sillä liiallinen auttaminen passivoi heitä ja tekee heidät riippuvaiseksi auttajista.

Ryhmädynamiikan, yksilöpsykologian ja modernin indoktrinaation lisäksi patologiselle altruismille löytyy syitä myös uskomusjärjestelmistä, joista vanhimpana Euroopassa vaikuttaa edelleen kristinusko. Vaikka kirkon suora poliittinen ja hengellinen valta on kutistunut murto-osaan siitä mitä se oli vaikkapa 500 vuotta sitten, on sen moraliteetista valikoitunut tiettyjä piirteitä vallalla olevalle ihmistyypille, edistykselliselle sekulaarille humanistille.

Etenkin protestanttinen käsitys perisynnistä elää uudessa muodossa voimakkaana heidän keskuudessaan. Usein perusteettomalla syyllisyydentunnolla ruokittu edistyksellinen nimittäin päättelee, että tekeepä hän mitä tahansa ihmiskunnan ja muiden kansojen hyväksi – samalla kun halveksii omaansa – ei hän voi koskaan täysin puhdistautua lankeemuksesta, että on syntynyt valkoiseksi. Tässä maallistuneessa teologiassa suurin synti on eittämättä valkoinen rotutietoisuus, joka nähdään paholaismaisena voimana kun se uhmaa jumalaksi korotettua universaalia ihmisyyttä. Kristinuskosta on peräisin myös ajatus tosiuskovien yhteisöstä, joka näkyy tiedostavien tapana jakaa ihmiset moraalisesti hyviin ja pahoihin. Tämä on johtanut erikoiseen käsitykseen sisä- ja ulkoryhmästä kun edistykselliset katsovat laittomien maahanpyrkijöiden olevan heidän kanssaan samaa sisäryhmää kun taas ulkoryhmänä pidetään samaan kansaan kuuluvia muukalaisten vastustajia, vaikka nämä ajavat viime kädessä myös heidän geneettistä etuaan. Tämä asenne on tullut selväksi varsinkin Saksan poliittisessa johdossa kun se viimeksi elokuun lopussa tuomitsi nationalistien protestin pieneen Heidenaun kylään majoitettua 250:tä laitonta maahantulijajoukkoa vastaan. Liittokansleri Angela Merkel totesi, että, ”me emme anna milliäkään periksi näille äärioikeiston jengeille, sillä heillä ei ole mitään tekemistä Saksan kanssa”. Talousministeri Sigmar Gabriel totesi puolestaan ykskantaan kansallismielisille, että ”te ette ole meikäläisiä”. Paljon puhuttua toiseuttamista harjoittavat silmää räpäyttämättä monesti ne jotka siitä eniten varoittavat; ehdottomuudessaan he eivät suostu ymmärtämään erimielisiä lähimmäisiään ja demonisoivat heidät kaikki absoluuttisiksi toisiksi, joilta evätään jopa moraalinen oikeus kuulua samaan kansakuntaan.

Kun Välimeren yli hyökyvä muukalaisaalto ylitti loppukesästä 2015 Kreikan ja Makedonian rajan sotilaallisen rynnäkön lailla, liukeni Keski-Eurooppaan muutamassa päivässä kymmeniä tuhansia paperittomia ulkomaalaisia lähinnä Afrikasta, Irakista, Afganistanista ja Syyriasta. Läntisen maailman johtajat olivat tilanteen kehityksestä jo todennäköisesti pitkään tietoisia, mutta invaasiosta hölmistyneet eurooppalaiset yllätettiin täysin. Pakolaisvyörylle tahallisesti antautuvien poliitikkojen kanssa samassa veneessä oleva media alkoi rauhoitella kansaa puhumalla ”Syyrian sotaa paenneista pakolaisista”, vaikka heitä on koko joukosta vain muutama prosentti.  Näin saatiin talouspakolaisuudelle humanitäärinen veruke ja pian alkoikin löytyä joukko kansalaisia, joille tärkeintä on ”auttaa hädässä olevia lähimmäisiä”. Saksassa, johon on arvioitu tänä vuonna saapuvan lähes puolitoistamiljoonaa turvapaikanhakijaa, nousi suoranainen auttamisepidemia, jonka media (HS, 6.9.2015) kertoi olevan merkki siitä, että maassa puhalletaan nyt yhteen hiileen. Kun tätä hyvän tahdon joukkohysteriaa on seurannut sivusta alkaa päivä päivältä näyttää siltä, että saksalaiset puhaltavat yhteen hiileen oman tuhonsa puolesta, jolla kai pyritään lopullisesti korvaamaan heihin istutettu syyllisyys.

Saksalaisten esimerkkiä noudattaen patologinen altruismi leimahti myös Länsi- ja Pohjois-Euroopassa. Vaikka mukana on paljon auttamishaluisia kansalaisia, jotka ovat jo ennestään aktiivisia hyväntekeväisyystoiminnassa, ovat patologisen altruismin lipunkantajina toimineet pääasiassa julkisuuden henkilöt, sillä he ovat tuoneet asialle mediakäkyvyyttä. Esimerkiksi pikkuruisessa Islannissa sikäläinen kirjailijatar Bryndis Bjorgvinsdottir aloitti Facebook-kampanjan välittömästi sen jälkeen kun maan hallitus ilmoitti elokuussa, että Islanti voi vastaanottaa vain 50 pakolaista Syyriasta. Tuohtunut Bjorgvinsdottir kehotti kampanjassaan ottamaan kantaa  ”turvapaikantarvitsijoiden” puolesta. Vuorokauden kuluessa jopa 10 000 islantilaista ilmoitti olevansa valmiit majoittamaan kotonaan pakolaisia ja vaati hallitusta toimiin pakolaismäärän lisäämiseksi. Suomessa pantiin paremmaksi kun itse pääministeri Juha Sipilä ilmoitti lahjoittavansa ensi vuoden alussa kakkosasuntonsa 20 turvapaikan hakijan käyttöön.  Vastaavasti trendejä tarkkaan seuraavassa Englannissa sir Bob Geldof sanoi antavansa kolmelle syyrialaisperheelle asuttavaksi yhden Lontoon asuntonsa ja Kentissä olevan maatalon. Oscar-palkittu brittinäyttelijä Emma Thompson lisäsi anekaupan panoksia, kun hän sanoi maanmiestenä olevan ”rasisteja” ja ”häpeällisiä”, koska he ovat liian vastahakoisia ottamaan vastaan pakolaisia. Sattumaa tai ei, mutta vain muutama päivä Thompsonin moraalisaarnan jälkeen Iso-Britannia päätti ottaa lähitulevaisuudessa kymmeniä tuhansia Syyrian pakolaisia.

Tätä yksilön pätemistarvetta korostavaa ilmiötä voi parhaiten kuvata sanoilla altruistinen statuskilpailu, joka on seuraus traditionaaliselle Euroopalle vihamielisestä kulttuurihegemoniasta, jolla on ote niin moraalista, älyllisistä kysymyksistä kuin korkeimmasta poliittisesta johdosta. Ilmiön sosiaalipsykologinen mekanismi on tuttu Pohjois-Amerikan intiaaniheimolta, mutta sivilisaation tasolla sen vaikutus näkyy tällä hetkellä vain länsimaissa.

Pohjois-Amerikan länsirannikon intiaaniheimot harjoittivat potlatch-seremoniaa,  jossa status osoitetaan lahjoittamalla omaisuutta pois tai jopa tuhoamalla sitä. Mitä enemmän heimon jäsen antaa pois omistaan tai johtajat yhteisön omaisuudesta, sitä korkeammaksi heidän arvovaltansa nousee muiden silmissä. Valkoisten liberaalien ja vasemmistolaisten patologinen altruismi noudattaa hyvin pitkälti potlatch-rituaalia, vaikka oman pesän tuhoamisen välittömät seuraukset eivät koskekaan suoranaisesti heitä itseään vaan jälkipolvia ja lahjoitukset tehdään ohi kansan yhteisistä resursseista. Vaikka potlatch-mentaliteetti on saattanut syntyä 1960-luvun hyvinvoinnin ja nuorison turhautumisen viattomana sivutuotteena, on siitä myöhemmin muodostunut altruistinen statuskilpailu ollut oivallinen keino sellaisille poliittisille ja kulttuurisille toimijoille, jotka haluavat ajaa alas itsetietoisen kansallisen kulttuurin. Monikulttuuri-ideologia on toiminut hyvänä alustana potlatch-hengelle, sillä sen kannattajat perustelevat mm. massamaahanmuuttoa sillä, että ”Suomella on on niin korkea elintaso, että siitä voidaan jakaa muillekin” jne. Elintasoinvaasion kohteena olevassa Suomessa näyttää olevan aina kirkkoa ja pääministeriä myöten käynnissä potlatch-kilpailu siitä, kuinka valtaviin uhrauksiin olemme valmiit sekä etujemme että koko maamme tulevaisuuden kustannuksella. Varsinkin Irakissa ollaan innostuneita siitä, että meidän antamat tarjoukset tulokkaille ovat paremmat kuin missään muualla ellei sitten joku toinen maa ole valmis nokittamaan pääministerimme tarjousta asunnostaan. Hulluhan ei ole se joka pyytää, vaan se joka maksaa, joten pelkästään kolmannen maailman onnen onkijoiden syyttäminen ahneudesta on tilanteen kokonaiskuvan ymmärtämisen kannalta melko hedelmätöntä.

Eräs syy määrätyn kansanosan lapsenuskolle, että maailma on yhteinen leikkikenttä jossa kaikki voivat elää rauhassa ja harmoniassa ilman intressiristiriitoja johtuu jo lastentarhoissa aloitetusta sosialismilta tuoksahtavasta kansainvälisyyskasvatuksesta. Viimeisen silauksen tekevät yliopistojen humanistiset tiedekunnat, joissa yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen suuntautuneet opiskelijat, tulevat toimittajat ja opettajat, omaksuvat muodikkaita epätieteellisiä hokemia kuten ”rotu on sosiaalinen konstruktio”. Liberaalivasemmiston kontrolli median puhekulttuurissa ja akateemisessa maailmassa merkitsee käytännössä sitä, että sen päivittäin pommittama ”tieto” estää  kansalaisia tiedostamasta omaa etuaan, ja silloin kun se tunnistetaan, he tuntevat siitä syyllisyyttä. Nämä viestit suodattuvat sopivalla tavalla edelleen kirkon ja koulujen käytettäviksi, minkä vuoksi länsimaalaiset voivat elää koko elämänsä kuulematta lainkaan vasta-argumentteja, mikäli eivät ole törmänneet internetissä virallisen näkemyksen kyseenalaistavaan tietoon.

Eurooppalaisten oman etnisyyden kieltävä eetos on silminpistävää valtamediassa, jossa turvapaikanhakijat pyritään redusoimaan sympatian saamiseksi pelkiksi ihmisiksi, minkä tarkoitus on mitätöidä erot ja kyseenalaistaa suomalaisten etninen intressi. Monet näistä julkisessa keskusteluissa käytetyistä meemeistä ovat puhtaasti älyllisen pohdinnan synnyttämiä spekulaatioita, vaikka ne pystyvät laukaisemaan kuulijassa myös syyllisyysmekanismin. Psykologian professori Kevin MacDonaldin mukaan ne kohdistuvat aivojen korkeampaa ja abstraktimpaa tietoa käsitteleviin kerroksiin, jotka kykenevät ratkaisevasti kontrolloimaan melko alkukantaisia mutta elämää yläpitäviä alemman aivotoiminnan keskuksia, jotka liittyvät mm. etnosentrismiin. Tämän seurauksena länsimaalaisten kognitiivinen dissonanssi on venynyt äärimmilleen, kun esimerkiksi valokuva hukkuneesta syyrialaislapsesta kykenee synnyttämään valtavan myötätunnon aallon, mihin taas uutinen pakistanilaissiirtolaisten raiskaamista ja hyväksikäyttämistä tuhansista valkoisista brittilapsista ei kykene.

Eurooppalaisten ja eurooppalaisperäisen kansojen intresseille vihamieliset globaalit eliitit taloudessa, politiikassa ja kulttuurissa ovat erittäin tietoisia valkoisten altruistisista piirteistä, ja niinpä ne ovat voineet iskeä päätöksissään ja propagandassaan suoraan helppoihin maaleihin kuten juuri syyllisyydentunteeseen, joka laukaisee ehdollisen refleksin lailla vastaanottajassa altruistista käyttäytymistä. Toisaalta muitakin perustunteita manipuloidaan etenikin kun kohteena ovat valkoiset naiset. Heidän luontaisesti vahvaa empatiaa ja hoivaviettiä käytetään tässä rotusodassa häikäilemättömästi hyväksi, mikä näkyy esimerkiksi viihdeteollisuuden empatiaterrorina ja indoktrinaationa.

Empatian ja altruismin lisäksi naisten auttamishalulle löytyy myös muita syitä. Vasemmistolaisuuteen taipuvaisten naisten auttamishalu muslimimaista tulleita nuoria miehiä kohtaan ei perustu juurikaan altruismiin vaan joukkoon sekalaisia motiiveja, joita ovat huomionkipeys, statuksen kasvattaminen ja viha valkoista miestä kohtaan. Eräät miesaktivistit kuten Jack Donovan ovat jopa väittäneet, että matrialkaaliset, neuroottisen tasa-arvoiset kuhnuriyhteiskunnat tekevät naisista onnettomia, ja siksi he yrittävät vastavedoksi avata portit ”jännittävimmiksi” katsomilleen uusille miehille.

Sukupuoleen katsomatta turhautuneet, säpinää kaipaavat hyvinvointivaltion hellimät vasemmistoradikaalit tietysti riemuitsevat nykyisestä kehityksestä. Toki heitäkin voi elähdyttää instant-empatia, mutta todellisuudessa heitä kiihottaa se mahdollisuus, että kolmannen maailman massainvaasio synnyttää uusista tulijoista uuden proletariaatin, joka sytyttää vallankumouksen ja lopulta romahduttaa länsimaisen kapitalistisen, ”rasistisen” ja porvarillisen yhteiskunnan. Asettuminen sorretuiksi kuviteltujen puolelle kertoo useimmiten äärivasemmistolaisten halusta käyttää heitä välineenä omille päämäärilleen kuin todellisesta auttamishalusta. Vaatimus porttien pitämisestä auki kansanvaeltajille on yksi keino, jolla radikaali uusvasemmisto pyrkii hajottamaan länsimaisten kansallisvaltioiden yhtenäisyyttä. Käytännössä heidän antirasistinen ideologiansa on rasismin pervertisoitunut muoto.

Hieman toisenlaista altruismia epäilyttävistä motiiveista käsin edustaa turvapaikkabisnes, jonka suurimpana toimijana maassamme on Suomen Punainen Risti. Biseneksessä on mukana myös pakolaiskeskuksia vuokraavat firmat, joista suurin on ruotsalainen Jakarto Ab. Tämän lisäksi pakolaisteollisuudesta elää suoraan ja epäsuoraan kymmeniä tuhansia ihmisiä, joten heidän motiivinsa kansainvaelluksen jatkumiselle on ilmeinen. Todennäköisesti he pitävät altruismiaan aitona eivätkä näe sitä ongelmallisena, että sen avulla voi kustantaa itselleen myös makean elämän.

Patologinen ja laskelmoiva altruismi edustavat molemmat moraalikatoa, länsimaisen immuunijärjestelmän heikkenemistä, mikä on tehnyt mahdolliseksi synnyttää ideologian, joka perustuu jo tapahtuneen vahingon valkopyykkäämiseen. Sodan jälkeen hetkellisen työvoiman tarpeen ja kolonisaation purkautumisen seurauksena Eurooppaan valuneet vieraspopulaatioiden sillanpääasemat ovat sittemmin paisuneet valtaviksi yhteisöksi, joita elätetään eurooppalaisten verorahoilla. Tätä demografista ja kulttuurista katastrofia, monikulttuuria, kansasta vieraantunut eliitti yrittää selittää positiivisena ideologiana, joka on  välttämätön Euroopalle.

–

Oire 3: monikulttuurisuus

–

Monikulttuurisuuden oikeuttava monikultturismi on ideologia, jota markkinoidaan käytännössä vain maissa, joissa on vielä toistaiseksi valkoinen enemmistö. Aasiassa, Lähi-idässä ja mustassa Afrikassa aate ei ole löytänyt kannatusta sen enempää kuin niissä ei-valkoisissa maissa, joissa sekulaari humanismi ja länsimainen elämäntapa on vallitseva. Esimerkiksi Japani, joka on omaksunut länsimaiset arvot, on kulttuurisesti ja etnisesti hyvin homogeeninen. Monikulttuurisuus, jota lännen sydänmailla pidetään poliittisen eliitin keskuudessa olennaisena osana länsimaista moniarvoisuutta, on myöhemmin tuotu ideologinen lisä, joka on perusteltu vasta jälkikäteen, kun maahan on jo päästetty huomattava määrä ulkomaalaisia. Jo ensimmäisen värillisten muuttoaallon puolesta puhuneet poliitikot ja mielipidevaikuttajat olivat monikultturisteja, koska he hylkäsivät ajatuksen etnisesti yhtenäisestä kansallisvaltiosta. Vasta myöhemmin, kun epäileviä kansalaisia on pitänyt rauhoitella turvallisen ympäristön muututtua tunnistamattomaksi Beirutiksi, luotiin ohjelmallinen monikulttuurisuus, jota koululaitos ja tiedotusvälineet ovat pyrkineet markkinoimaan massoille. Vaikka oikeistolaiset uusliberaalit talousvaikuttajat ovat myös monikulttuuri-ideologian edistäjiä, aatteen alkukoti  löytyy poliittisesta vasemmistosta.

Etnisten ryhmien evolutiivisia selviytymisstrategiota tutkinut professori Kevin MacDonald näkee monikulttuurisuudessa sisäänkirjoitettuna ajatuksen, jossa eurooppalaisperäiset ihmiset ovat velvollisia huolehtimaan väestöllisesti globaalin enemmistön muodostavien ”vähemmistöjen” hyvinvoinnista, vaikka se olisi heidän omaa etuaan vastaan. Monikulttuurisuudessa ei kuitenkaan oleteta, että muilla ryhmillä olisi vastaava velvollisuus huolehtia eurooppalaisperäisten ihmisten intresseistä. MacDonaldin argumentaatiossa on tuttua myös se, kuinka monikultturismin kannattajat tuomitsevat ankarasti kaikki eurooppalaistaustaisten pyrkimykset kehittää kiinteä oma ryhmäidentiteetti ja strategia reaktiona muiden ryhmien identiteeteille ja strategioille.  Tässä näkyykin koko monikulttuurisuuden tekopyhyys: mustilla, kiinalaisilla, arabeilla ja juutalaisilla on oikeus puolustaa omaa etniteettiään kansallisvaltioissaan, mutta samaa oikeutta ei suoda valkoisille. Monikulttuurisuuden perustava agenda onkin MacDonaldin mielestä saada valkoiset Amerikassa ja Euroopassa uskomaan, että huoli oman väestön ja kulttuurin alasajosta on irrationaalista ja patologista.

Viimeisen 50-60 vuoden aikana maailman valkoinen väestö on vajonnut alas taistelutta. Monet ovat menneet niin pitkälle, että ovat aktiivisesti osallistuneet oman kulttuurisen perinnön ja elämäntavan tuhoamiseen kuin myös alentaneet resurssiensa tasoa, sosiaalista statusta ja poliittista valtaa. Evoluutiotutkijoiden ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kannattajien on vaikea uskoa, että joku etninen ryhmä olisi välinpitämätön oman ryhmänsä vallasta ja sen vähenemisestä.  Kuitenkin juuri eurooppalaisperäinen väestö on välinpitämätön omasta edustaan.

Monikultturistien ja värillisten oikeuksiin keskittyneiden ihmisoikeusjuristien vaatima rodullinen harmonia tarkoittaa käytännössä eurooppalaisperäisten väestöjen luopumista etnisistä kansallisvaltioistaan. Kärjistetysti voidaan sanoa, että monikultturistien toiveena on saada eurooppalaiset ja amerikkalaiset luopuminen perusteettomana katsotusta oikeudestaan vaalia valkoista identiteettiä, minkä jälkeen ”roduton” valkoinen kansanosa alkaisi automaattisesti integroitua ei-valkoisiin ja muodostaa maailmanyhteisön. Ajatuskulun ydin on, että maailman epäoikeudenmukaisuus johtuu valkoisten rotutietoisuudesta. Saman logiikan mukaan sen tukahduttaminen toisi puolestaan oikeudenmukaisen maailman, jossa kaikki rodut ovat tasavertaisia kyvyiltään ja luonteeltaan, mutta kuitenkin niin, että valkoisen rodun luonne on hyvin epäilyttävä, koska se yksin on sortanut muita rotuja läpi historian.

Suomi on samassa ylitäyttyneessä veneessä muiden valkoisten kansojen kanssa, vaikka olemmekin viimeisiä länsimaita, joka on joutunut monikulttuurisuuden jyräämäksi. Osaltaan maatamme ovat aiemmin suojanneet syrjäinen sijanti, ilmasto, omituinen kieli ja ennen kaikkea syvään juurtunut hegeliläis-snellmanilainen nationalismi, joka on antanut hyvän immuniteetin korruptoiville internationalistisille virtauksille lukuunottamatta itseään muita parempana pitävää lukeneistoa. Toisin kuin Suomessa, Amerikassa ja Ranskassa on 1700-luvun lopun vallankumousten jäljiltä ollut paljon helpompaa antautua monikulttuurisuudelle, koska niissä kansalaisten identiteetti ei perustu tietylle etniselle ryhmälle. Suomen retkahdus monikulttuurisuuteen johtuu pitkälti taloudellisesta integroitumisesta Eurooppaan ja ratkaisevinta tässä oli liittyminen Euroopan Unioniin 1995.  Sitä ennen Suomi oli tunnustettuja vähemmistöjä lukuunottamatta etnisesti ja kulttuurisesti melko homogeeninen maa, joka ei kärsinyt monikulttuurisuuden mukanaan tuomista normatiivisista kiistoista, joiden seurauksena valtakulttuuri joutuu tekemään kompromisseja vieraiden populaatioiden hyväksi.

EU:n tuoman lainsäädännön ja vapaamman maahanmuuton seurauksena Suomen valtio menetti vaivihkaa symbioottisen suhteensa suomalaisiin: valtio lakkasi olemasta sen luoneiden kansalaisten etujen ajaja. Ajatus siitä, että valtion tehtävä on ajaa vain omien kansalaisten etuja käytännössä romutettiin kun yhteiskuntaa alettiin maahanmuuton myötä järjestää monikulttuuriseksi. Tästä on ollut seurauksena myös poliittisen johdon ja kansan erkaantuminen toisistaan. Poliitikkomme ovat niin syvällä läntisessä integraatiossa, että vaikka he näkevät mitä Euroopan ulkopuolisten ihmisten massamuutto aiheuttaa maanosallemme, he seuraavat läntisten naapurien virhettä ja pakottavat meidät tuhoon tuomittuun monikulttuurikokeiluun. Valtion ja sen luoneen historiallisesti ja kulttuurisesti tunnustetun kansan erkaantuminen toisistaan näkyy selvimmin uuden hallituksen leikkauspolitiikassa, jossa kansalaisilta nipistetyt säästöt luovutetaan muiden kansojen ja kansalaisten hyväksi.  Jo nyt on näkyvissä vakavia oireita valtion legimiteetin katoamisesta, eikä vain Suomessa. Kansallisvaltiot luoneiden kansojen uskollisuus valtiota kohtaan on katoamassa monikulttuurisuuden vuoksi: miksi kukaan viitsisi jatkossa maksaa veroja valtiolle, joka haalii sisäänsä jatkuvasti kasvavaa joukkoa kehdosta hautaan elätettäviä muukalaisia, joilla ei ole mitään verisiteitä ja historiallista yhteyttä Euroopan kansakuntiin.

Kansan ja valtioon sidoksissa olevien nomenklatuuran välinen polarisaatio näkyy monikultturismin ideologian tunnustamisessa. Vielä parikymmentä vuotta sitten monikultturismia kannatti vain omahyväisyyden liemissä marinoitunut punavihreä blokki, mutta nyt sen kannattamaan harhaiseen utopiaan ovat liittyneet myös porvarilliset tahot. Näyttää vahvasti siltä, että ideologisella tasolla uusmarxilaisen monikultturismin ”marssi läpi instituutioiden” on saavuttanut hegemonisen aseman lähes kaikissa maamme eliiteissä. Esimerkiksi vanhakantaista marxilaisuutta vastustava Kokoomuksen Alexander Stubb olisi arvomaailmaltaan aivan hyvin käynyt punavihreästä kulttuurimarxilaisesta kun hän esitti kesällä Olli Immosen fb-päivityksestä nostatetun kohun yhteydessä latteuden ”monikulttuurisuus on rikkaus”. Talousliberaaleilla oikeistolaisilla on muitakin syitä kannattaa monikulttuurisuutta kuin jaettu moniarvoisuus punavihreiden kanssa. Maahanmuutto kun tuo uuden kilpailutilanteen työmarkkinoille, laskee palkkoja ja riisuu julkista sektoria jopa sen elintärkeistä osista.

Individualismin ja kollektiivisen luonteen saavuttaneen patologisen altruismin lisäksi tietä monikulttuurisuuden hyväksymiselle on pedannut nykyeurooppalaisten lähes täydellinen historiattomuus ja katkos edellisten sukupolven uhrauksiin. Eurooppalaiset elävät vain tässä hetkessä ja kuvittelevat että nykyinen materiaalinen hyvinvointi on tullut tyhjästä, kuin annettuna, tai vielä pahempaa: virheellisesti uskovat että vauraus on saavutettu vain muiden maiden riistolla.  He ovat katkaisseet siteensä menneisiin sukupolviin, ja siten kadottaneet myös tulevaisuutensa ja oikeutuksen oman kulttuurinsa säilyttämiseen.

Pahin esimerkki kansallisesta immuniteettikadosta on Ruotsi, jonka sortumisen syynä on moraalinen hybris ja ymmärtämättömyys maailman kovista reaaliteeteista liian pitkän rauhan ajan vuoksi. He ovat hyvinvointinsa ja tasa-arvouskontonsa sokaisemia ja uskovat pelastavansa maailman tuomalla tasavertaisiksi uskomansa Toiset yltäkylläisiin ruotsalaisiin olosuhteisiin, jolloin vieraiden yhtäläisen menestyksen uskotaan olevan taattu. Vasta nyt he ovat oppimassa populaatiokäyttäytymisen reaaliteetit ja maksavat siitä kantapään kautta.

Suomen tilanne länsinaapuriin verrattuna on sikäli parempi, että täällä kansan syviä rivejä ei ole indoktrinoitu samalla vimmalla uudelle utopialle. Suomalaisten ongelmana on hallitseva eliitti, tuo EU:ta seuraileva ja sitä mielistelevä pyrkyrimäinen johto, jossa vaikuttaa edelleen tsaristinen, bysanttilainen asenne kansaa kohtaan. Sisäministeri Petteri Orpo on arkkityyppinen suomalainen vallankäyttäjä: hän ei välitä kansan edusta vaan mielistelee EU:n ”arvoyhteisöä” ja EU:n intressejä. Tyypillisesti maamme poliitikot nuolevat isompiaan ja seuraavat heitä pelokkaasti, ettei kukaan vain pääse sanomaan mitään pahaa mallioppilaasta, vaikka se tapahtuisi omien kansalaisten kustannuksella.

Suomalaispoliitikot ovat samassa rintamassa eurooppalaisen eliitin kanssa myös siinä, että he eivät ole huolestuneita maahanmuuton aiheuttamista demografisista muutoksista ja rikollisuuden kasvusta, vaan kansallismielisten liikkeiden tarjoamasta poliittisesta vaihtoehdosta. Voi olla, että jo jonkin aikaa vaikuttanut kansallismielisten puolueiden menestys on säikäyttänyt EU:n eliittiä kiirehtimään maahanmuuton lisäämistä ”pakolaiskriisin” avulla, sillä EU on jo alun perinkin pyrkinyt  luomaan unioinista monietnisen liittovaltion. Jopa sisäisestä turvallisuudesta vastuussa oleva suojelupoliisi on monessa maassa huolestunut vain maahanmuuton vastareaktiona syntyneestä äärioikeistosta eikä maahanmuutosta sinänsä. Tällaista eliittiä myötäilevää asenneilmastoa pitää yllä valtamedia, jonka uutisointi ja tapa keskustella monikulttuurisuudesta noudattaa vain yhtä oikeaoppista näkemystä, joka ei juurikaan eroa edesmenneen Neuvostoliiton Pravda-lehden tyylistä.

Hallitsevat tiedotusvälineet eivät näe maahanmuuton vastustamiselle mitään poliittista oikeutusta, joten ne kuittaavat kaiken kritiikin ”vihapuheena”, johon on suhtauduttavana rikollisena uhkailuna, ei legitiiminä yhteiskunnallisena mielipiteenä, jonka pitäisi näkyä lehtien sivulla ja tv:n keskusteluohjelmissa. Jopa urheilu ja yliopisto on valjastettu yhdelle ideologialle, ja kritiikki halutaan tukahduttaa sensuurilla ja lainsäädännöllä. Valaisevan esimerkin hallitsevan nomenklatuuran keskustelukulttuurista antoi syksyllä MTV3:n Huomenta Suomi -ohjelma, jossa haastateltiin kuuden mustan ruandalaisen adoptioisää, KRP:n rikosylikomisario Thomas Elfgreniä ja Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian professori Timo Airaksista. Tiedotussodan taktiikkana on marssittaa maamme terävimmät älyköt kumoamaan tavallisten kansalaisten ”virheelliset” väitteet ja kokemukset monikulttuurisuudesta. Tilanne on verrattavissa Neuvostoliittoon, jossa älymystö saneli suurelle yleisölle, että neuvostokommunismi on ihmiskunnan korkein yhteiskunnallinen saavutus ja että se toimii erinomaisesti riippumatta siitä miten kansalaiset kokevat ja näkevät sen arjessa.

MTV3:n ohjelmasta jäi päällimäisenä mieleen, että Airaksinen ja hänen oppilaansa ovat pettäneet länsimaisen filosofian, totuuden rakastamisen, monikultturismin vuoksi. Lähetyksen aiheena oli ”Miksi maahanmuuttajia vihataan netissä”, ja asiantuntijat ja haastattelijat toistivat koko ajan samaa sanomaa: ”Jos et halua Suomeen lisää siirtolaisuutta, kärsit irrationaalisesta pelosta”. Keskustelijat psykopatologisoivat täysin legitiimiit poliittiset mielipiteet, eivätkä he maininneet sanallakaan monikulttuurisuuteen liittyvistä poliittisista, filosofisista ja tilastollisista kysymyksistä. Kansalaisia syyllistäneen keskustelun fokus oli jo lähtökohtaisesti nurinkurinen, sillä keskeinen ongelma ei todellisuudessa ole eliitin lakeijoiden jatkuvasti muistuttama rasismi, vaan perustuslaillinen kysymys, jossa ilman kansan suostumusta ollaan tekemässä pitkälle tulevaisuuteen vaikuttavia väestöllisiä muutoksia. Ohjelman varsinainen chutzpah oli se, että MTV3 peräänkuulutti sivistynyttä keskustelukulttuuria, mutta lähetyksen lopussa filosofi Airaksinen syyllistyi itse kiiluvasilmäiseen fanaattisuuteen kutsumalla maahanmuuttokriitikoita ”masokistisista fantasioista nauttiviksi perversseiksi”. Airaksinen on vain jäävuoren huippu maamme vasemmistolaisessa ideologisessa filosofiassa, sillä samanlaista sappea on erittänyt mm. teoreettisen filosofian dosentti Panu Raatikainen blogikirjoituksissaan.

Eurooppalaisen älymystön petos on osoitus siitä kuinka syvälle sivilisaatiomme on sukeltanut. Juuri heidän pitäisi olla puolustamassa maanosamme koskemattomuutta, mutta puheillaan ja kirjoituksillaan he ovat ainoastaan kiihdyttäneet kulttuurista ja etnistä immuunikatoa. He ovat omalta osaltaan olleet myös jakamassa kansaa kahtia puolustaessaan kiihkeästi monikulttuurisuutta, jolla on ollut valtava korruptoiva vaikutus yhteiskuntaan ja kansan yhtenäisyyteen. Asettuessaan eliitin puolelle he ovat hyökänneet häpeällisesti tavallista kansaa vastaan, joka ei sulata monikulttuurisuuden edellyttämää massainvaasiota. Vain harvat kovan tason ajattelijat varsinkin Suomessa ovat uskaltaneet kyseenalaistaa nykyisen hulluuden riemumarssin. Eläkkeelle jääneen Venäjän tutkimuksen professori Timo Vihavaisen lisäksi raskaan sarjan ajattelijoihin kuuluva entinen vihreiden kansanedustaja Eero Paloheimo on tuominnut kirjoituksissaan monikulttuurisuuden sekä kulttuurisin että ekologisin perustein. Hänen ääntään kuitenkin harvoin kuullaan julkisuudessa. Syy on ilmeinen, sillä Paloheimo pitää monikulttuurisuutta entropiana, joka johtaa erillisten kulttuurien muodostamasta mosaiikista monokulttuurisuuteen – kun kulttuurit sekoitetaan yhteen, ne menettävät erilliset piirteensä ja kokonaisuudesta syntyy harmaa globaali kulutuskulttuuri, jossa jokaisessa kaupungissa on samat mcdonaldsit ja kebab-kojut.

Julkisuudessa paistattelevia muotiajattelijoita seuraavalla lukeneistolla ei ole ongelmia ymmärtää, miksi tiibetiläisillä ja muilla ns. alkuperäiskansoilla on oikeus säilyttää oma kulttuurinsa koskemattomana diversiteetin ja geneettisen monimuotoisuuden nimissä. Ymmärrys kuitenkin loppuu kun samaa ehdotetaan  eurooppalaisille kansoille. Kulttuurien sulatusuunin osa on annettu vain eurooppalaisille ja amerikkalaisille. Tätä perustellaan kulttuurin ”rikastuksella”, talouskasvulla ja jopa eugeniikalla, vaikka tarkempi tutkimus paljastaa nämä kaikki joko valheiksi tai pelkäksi toiveajatteluksi. Kiistämätön tosiasia on, että monikultturisuuden taustalla vaikuttava massamuutto muuttaa Euroopan väestön geneettistä pohjaa niin radikaalisti, ettei se loppuunvietynä edusta enää Eurooppaa ja eurooppalaisuutta, vaan aivan jotain muuta. Vaikka tulijat voitaisiin valita puhtaan hyötyajattelun kannalta älykkäiksi mitatuista kansoista kuten kiinalaisista ja juutalaisista, emme suuren muuttoaallon jälkeen asuisi enää Euroopassa ja Suomessa, vaan kiinalaisuuden ja juutalaisuuden muodostamissa etäispesäkkeissä. Paljon peräänkuulutetun monikulttuurisuuden sijaan maailmasta katoaisi tällöin omintakeinen osa kulttuurista ja geneettistä diversiteettiä. Ylipäätään monikulttuurisessa ajattelussa laiminlyödään täysin sellaiset koheesioita lisäävät seikat kuten tunne yhteisestä kohtalosta ja etnisestä solidaarisuudesta.

Myös taloudellinen argumentti on monikultturisteille usein vain alisteinen pääintohimolle eli Suomen muuttamiseksi ei-suomalaiseksi; mikäli maahanmuuttoa kyetään perustelemaan taloudellisesti sitä käytetään, mutta jos se ammutaan alas, käytetään jotain muuta pseudoargumenttia. Käytännössä taloudelliset syyt ovat tekosyitä, sillä on vaikea uskoa että somalialaiset ja irakilaiset tulevat paikkaamaan iät ja ajat odotettua työvoimapulaa kun jo nyt varmuudella tiedetään, että he eivät kykene edes elättämään itseään, mikä onkin heidän maahantulonsa pääsyy. Toisaalta vallitsevan kulttuurin immuniteettikadosta kertoo paljon se, että maahantulijat aletaan nähdä vain taloudellisena resurssina. Muiden itsenäisten kansakuntien tapaan Suomi ei saisi olla pelkkä muihin vaihdettavissa oleva talousyksikkö, vaan maa jonka kulttuurilla ja kansalla on itseisarvo. Sen vuoksi pitäisi olla yhdentekevää mitä vieraspopulaatioiden ihmiset tekevät tai jättävät tekemättä maassamme, sillä ongelman ydin on siinä että he ylipäätään ovat täällä. Ellei tätä identiteettikadon vaaraa nähdä, etnisesti sopeuttamattomat ei-eurooppalaiset tulevat ajan mittaan syrjäyttämään ja sulauttamaan suomalaiset olemattomiin.

Suurimman hyödyn monikulttuurisuudesta saavat yleensä valmiiseen pöytään astuvat kehitysmaalaiset. Pidemmällä tähtäyksellä eri kulttuureista tuleva kasvava joukko haittaa myös maahanmuuttajia – seikka, joka on ymmärrety Euroopan vanhoissa sivistysvaltioissa, joissa pidempään maassa olleet vähemmistöt ovat alkaneet äänestää maahanmuuttovastaisia puolueita. Edesmennyt professori Tatu Vanhanen on esittänyt eri tutkimustulosten pohjalta, että monietnisyys luo sisäisen logiikkansa seurauksena automaattisesti konflikteja, varsinkin jos tulijajoukot poikkeavat huomattavan paljon geneettisesti toisistaan ja kantaväestöstä. Biologi Irenäus Eibl-Eibesfeldt on puolestaan todennut diplomaattisesti, että ”monikulttuurisiin yhteiskuntiin liittyvien monien ongelmien ja konfliktien takia sellaisten yhteiskuntien tietoinen luominen ei ole erityisen järkevää”.

Mikään järkipuhe ei kuitenkaan estä monikultturisteja kannattamasta utopiaansa katkeraan loppuun asti, sillä väärässäolemisen tunnustaminen olisi heille liian kova pala. Koska monikulttuurinen ideologia vaatii käytännössä koko ajan lisää ulkomaalaisia, se muistuttaa kommunismia, jossa jatkuvista epäonnistumisista huolimatta väitettiin, että epäonnistumisen syy on liian vähäinen kommunismi ja siksi sitä vaadittiin lisää. Nyt lisää ”kommunismia” saadaan kansainvaelluksesta, sillä monikulttuurisuus ja elintasopakolaiset edustavat 2000-luvun kommunismia. Se on myös varallisuuden uusjakoa, mutta varallisuutta ja hyvinvointia ei jaeta globaalitalouden spekulanttien ja suurpääoman taskuista, vaan tavallisten eurooppalaisten tuottamasta verokertymästä ja edellisten sukupolvien työstä ja uhrauksista. On traagista, että Euroopan vasemmisto on hylännyt omat työläisensä ja on innokkaasti varallisuuden uusjaon takana yhdessä suurpääoman kanssa.

–

Oire 4: Pakolaiskriisi

–

Pieneltä teolta näyttävä turvapaikanhakijoiden etujoukon päästäminen Eurooppaan on verrattavissa Pandoran lippaan avaamiseen, jolla on suuret kielteiset seuraukset. Euroopassa ei ole käynnissä pakolaiskriisi, vaan sitä on kohdannut massiivinen muuttoaalto, joka on vasta alussa ellei ongelmalle tehdä pian jotakin. Kaiken takana on suuri tabu, hallitsematon väestöräjähdys varsinkin Afrikassa, jonka väestö on nykyisestä vajaasta miljardista nelinkertaistumassa vuosisadan loppuun mennessä ja riistämässä näin osaltaan muun biosfäärin elinmahdollisuuksia. Ylikansoittumisen syy löytyy pääosin lännen humanismista; lääketieteen, ruoka-avun ja teknisen tietotaidon viemisestä kolmannen maailman asukkaille, mikä on luonut pohjan vastuuttomalle väestönkasvulle.

Miksi Afrikan ja Lähi-idän köyhät lähtivät liikkeelle vasta nyt? Siksi, että he eivät ole enää niin köyhiä kuin ennen, koska kykenevät hankkimaan matkalipun Eurooppaan. Käynnissä oleva kansainvaellus ei ole ihmisten intentioista riippumaton luonnonvoima, vaan viime kädessä miespuolisten joukkojen yritys syrjäyttää jonkin alueen paikallinen miesväestö. Poikkeuksellista nykyinvaasiossa on se, että primitiivisemmät populaatiot ovat valtaamassa kehittyneemmän kulttuurin sydänmaat vieläpä ilman vastarintaa. Kyse on ennen kaikkea nuorten miesten invaasiosta, mutta oman mausteensa tuovat lisäksi käenpojat, ankkurilapset, joita kehitysmaiden vanhemmat lähettävät pohjoiseen ja toivovat että muut huolehtivat ja elättävät heidät samalla kun lapset antavat verukkeen perheenyhdistämiselle, uudelle invaasiolle.

Länsi on oman legalisminsa vanki, varsinkin kun maahamuuttoa kannattava poliittis-taloudellinen eliitti käyttää kansainvälisten sopimusten epäselviä kiemuroita säälittä hyväkseen. Suvereenin valtion rajan ylittäminen ilman asianmukaisia asianpapereita on aina rikos, mutta taikasanan ”asyl” (poliittinen turvapaikka) sanominen muuttaakin tunkeutujan lailliseksi. Mitä merkitystä on enää rajoilla ja laeilla jos ”asyl” kumoaa kaiken? Alun perin Geneven pakolaissopimuksen (1951, 1967) ajateltiin koskevan vain pientä joukkoa aktivisteja, jotka pakenevat poliittista vainoa. Turvapaikan antamiselle ei siis riitä se, että maassa käydään sotaa puhumattakaan että sitä haettaisiin paremman elintason perusteena. Omista ideologisista syistä kansainvälisen oikeuden juristit ovat nähneet sopimuksessa kaltevan pinnan, jolloin poliittinen pakolaisuus on voitu pikku hiljaa muuntaa väyläksi massasiirtolaisuudelle. Suomessakin valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojanen ja julkisoikeuden apulaisprofessori Juha Lavapuro yrittävät vedota Suomen perustuslakiin, jotta Geneven sopimusta voitaisiin tulkita mahdollisimman edullisella tavalla turvapaikan hakijoiden kannalta ja toisaalta Suomen vahingoksi. Vaikka pakolaissopimus velvoittaa pitämään vastaanottajamaassa poliittista vainoa paenneita vain siihen asti, kunnes tilanne lähtömaassa rauhoittuu, on tästä säännöstä tullut käytännössä kuollut kirjain. Muiden länsimaiden tapaan maamme ulkomaalaispolitiikassa ei edes yritetä valmistaa tulijoita palaamaan kotimaihinsa, vaan lähtöoletuksena on että he ja heidän jälkeisensä tulevat jäämään tänne ikuisiksi ajoiksi.

Euroopan selviytymistä sabotoivaa legalistista saivartelua pahempi Akilleen kantapää on moraalipuhe vastuusta, jonka tahallisen hämärällä tulkinnalla on tietoisesti vähennetty kansakuntien immuniteettia. Julkisessa puheessa poliitikkojen Euroopan kansoille sälyttämää vastuuta siirtolaisvyörystä ei perustella mitenkään, vaan se esitetään pelkkänä ilmoitusasiana, johon on vastattava vain loputtomalla auttamisella. Todellinen vastuu kuitenkin edellyttää, että asianosaisella on jokin vastuullinen yhteys kyseiseen asiaan. Siksi onkin vaikea perustella miten esimerkiksi Suomella on vastuu Lähi-idän kriisistä ja Afrikasta tulevasta massasiirtolaisuudesta. Silti pakolaisvyöryn vastaanottamisen puolesta äänessä olevat kellokkaat käyttävät häpeämättömästi virheellisiä analogioita väittäessään, että suomalaisilla on vastuu ottaa Lähi-idän pakolaisia, koska Ruotsi otti vastaan sodan ajaksi suomalaislapsia tai että Karjalan evakoita muutti sodan lopussa kanta-Suomeen. Kukaan älyllisesti rehellinen ei näe Ruotsinkin puolesta neuvostobolshevismia vastaan taistelleen Suomen lähettämien sotalasten olleen moraalinen pantti, joka täytyy lunastaa nyt päästämällä maahan syyrialaisiksi tekeytyneitä irakilaisnuoria – puhumattakaan Karjalan evakoista, jotka samaan kansaan kuuluvina siirtyivät maan muihin osiin. Samalla kun Euroopan periferiassa asuville kansoille yritetään sovittaa vastuunkantajan viittaa, elintasopakolaisten omasta vastuusta ollaan täysin hiljaa. Suurin osa tulijoista on miehiä, joten heidän pitäisi kyetä pitämään ainakin itsestään huolta eikä olla muiden elätteinä kuin lapset. Asuipa ihminen missä päin maailmaa tahansa, aikuisella on vastuu itsestään, mutta nyt sekin yritetään vyöryttää meille. Aivan kuin sadattuhannet raavaat nuoret miehet olisivat ryhtyneet lapsiksi, joista on oikeuskelvottomina huolehdittava kehdosta hautaan.

Jos poliittisesti vastuullisia halutaan osoittaa edes etäisesti niin silloin katseet on suunnattava Yhdysvaltain johtamaan Natoon ja Israelin pussiin pelaavien uuskonservatiivisten sotahaukkojen yksipuoliseen haluun rakentaa läntistä demokratiaa Irakiin, Syyriaan, Libyaan ja Afganistaniin. Tällä hetkellä eniten väkeä saapuu USA:n liittouman syrjäyttämän Husseinin Irakista, mutta pahin kansainvaelluksen uhka tulee Libyasta, sillä Gaddafin syrjäyttämisen jälkeen poistui lukko, joka on tähän mennessä pitänyt mustan Afrikan kasvavat miljoonamassat aisoissa. Fyysisten esteiden poistuttua heidän kannustimensa liikkeelle lähtöön on ilmeinen, sillä Eurooppa tarjoaa kaiken sen mitä heidän omassa maassaan ei ole. Heidän maansa ovat epäonnistuneita valtioita, eurooppalaisten taas menestystarinoita.

Jo kauan sitten eurooppalaiset loivat teknologisen kulttuurin, jonka avulla kyettiin matkustamaan kauas eksoottisiin maihin ja tekemään niistä kukoistavia paikkoja. Sanotaanpa kolonisaation ikävistä puolista mitä tahansa, niin tosiasia on, että eurooppalaiset kykenivät nostamaan vieraat maat takapajuisuudestaan ja istuttamaan niihin modernin valtiojärjestelmän, taloustuotannon ja teknologian. Kyse on menestystarinasta. Sen sijaan värillisten muutto länsimaihin kertoo ainoastaan epäonnistumisesta. He eivät ole kyenneet kehittämään omia maitaan, vaan niistä on tullut rotanloukkoja, joista kaikki kynnelle kykenevät pyrkivät pois. Ikävä kyllä juuri ne kyvykkäimmät ja tarmokkaimmat poistuvat maasta ensimmäisinä, mikä kiihdyttää entisestään etenkin Afrikan syöksykierrettä. Tuhannet, pian miljoonat Eurooppaan rynnivät afrikkalaiset eivät ole ainoastaan pilanneet omia maitaan, vaan riittävän suurina määrinä he tulevat tekemään saman Euroopalle. Marxilaisuuteen taipuvilla on ollut aina tapana selittää Afrikan alennustila riistolla, vaikka tosiasia on, että sinne on aina läntistä terveydenhuolta myöten investoitu enemmän kuin sieltä on viety raakamateriaalia kansainvälisille markkinoille. Sitä paitsi suurella osalla afrikkalaisista menee materiaalisesti paremmin kuin koskaan aiemmin, sillä länsi ja kansainvälinen kauppa on tuonut heille kännykät, tietokoneet ja tv:n, joita ilman heidän maailmansa rajoittuisi vain omaan kylään. Ikävä kyllä ihminen ei tyydy siihen mitä hänellä jo on, ja kun afrikkalaiset näkevät televisiosta kaiken sen pinnallisen loiston mikä lännen medioista välittyy, ei ole ihme että toimettomat haaveilijat näkevät Euroopan rajattomana eldoradona. Lännen tragediana on puolestaan se, että liian suuri joukko kansalaisista on saatu palvomaan mustia urheilu- ja raptähtiä, minkä vuoksi he uskovat heidän olevan muissakin, yhteiskunnan menestymisen kannalta olennaisissa asioissa yhtä päteviä, vaikka Afrikan valtioiden tilanne kertoo toista. Jopa terveen epäluuloisesta Suomesta löytyy hämmästyttävän suuri määrä hyväuskoisia hölmöjä, jotka aivan vilpittömästi uskovat, että ikuisiksi kehitysmaiksi tuomituista läävistä saapuva loputon virta kykenisi jopa lisäämään hyvinvointiamme, vaikka lopputulos on täysin päinvastainen. Jos kehitysmaalaiset kykenisivät kestävään rauhaan ja varallisuuden luomiseen, he olisivat tehneet sen jo kotimaissaan.

Pahinta pakolaisuudeksi naamioituneessa massamuutosta on liberaalien ajattelemattomuus seurauksista. Se liittyy osaltaan patologiseen altruismiin mutta enimmäkseen pelkkään typeryyteen. Keskiluokkainen liberaali kun näyttää ajattelevan, että maailma voidaan pelastaa päästämällä köyhien miljardimassoista pieni mutta maanosamme kannalta huomattava osa tänne, vaikka sen seurauksena tuhotaan sekin osa maailmasta, joka on vielä jossain tolkun järjestyksessä. Typeryys näkyy varsinkin siinä, että liberaalit, jotka ovat useimmiten vielä punavihreitä, eivät koskaan suostu kertomaan mikä olisi riittävä tulijoiden määrä tai takaraja. Tämän vuoksi he eivät myöskään koskaan halua kuulla mitä väestöllisiä seurauksia   massamaahanmuutolla on suomalaispopulaatiolle edes parin sukupolven päästä. Sitä ei edes haluta ajatella, se halutaan sulkea pois mielestä ikään kuin tätä hitaalta kansanmurhalta haiskahtavaa kysymystä ei olisi olemassakaan. Jos sitä joskus loogisuuden puuskissa satutaankin ajattelemaan, pyyhkivät he sen nopeasti mielestään vakuuttamalla itselleen, että valtavat demografiset muutokset eivät koske heitä itseään juuri nyt.  Yksinkertaisesti sanottuna liberaalit eivät juuri koskaan ajattele tekojensa seurauksia, vaan ainoastaan tätä hetkeä ja hetken tuomaa hyvää oloa. Juuri tämä typeryys, pelkuuruus ja kyvyttömyys ajatella asioita loppuun asti sai Pentti Linkolan ja sittemmin kansanedustaja Eero Paloheimon lähtemään Vihreistä. Paloheimon mukaan on ekologisesti kestämätöntä, että vihreät kannattavat kolmansista maista pohjoiseen suuntautuvaa pakolaisuutta ja siirtolaisuutta, vaikka se lisää luonnon kokonaiskuormitusta, koska ihmiset kuluttavat pohjoisessa henkeä kohden monta kertaa enemmän kuin etelässä.

Kirjoituksen alkupuolella lainattu ranskalaiskirjailija Jean Raspail tiivistää tuoreessa haastattelussa kaiken sen mikä on vialla ”pakolaiskriisin” ymmärtämisessä:

Koko siiirtolaiskeskustelussa ei ole ennen kaikkea MINKÄÄNLAISTA pitkän aikavälin perspektiiviä. Näyttää siltä, että ihmiset todella kuvittelevat kyseessä olevan vain hetkellinen kriisi, joka on hallinnassamme, ja sen jälkeen kun olemme hoitaneet sen, kaikki palaa normaaliksi.

Nurkkaan ajetun länsimaisen sivilisaation kohtalonkysymyksen ratkaiseminen vaatii loputtomien keskustelujen sijaan tekoja, jotka eivät ehkä täytä nykyisen demokratian ehtoja. Voi olla, että myös kansalaisten tahdon sivuuttava mediavetoinen demokratia on järjestettävä uudelleen. Ennen tekoja on kuitenkin esitettävä kysymys, jonka jo Lenin tiesi aikanaan välttämättömäksi: Mitä on tehtävä? Siihen yrittää antaa vastauksen kirjoituksen päättävä luku, jossa ratkaisuksi tarjotaan lääkkeitä, joita ei haluta sanoa ääneen.

–

Lääkkeet

–

Miten länsimaailma, erityisesti Eurooppa, voi parantua sen elinehtoja vakavasti uhkaavasta immuunikadosta? Selviytymiseen vaaditaan vähintään kaksi lääkettä.

1) Välttämättömät toimet. Poliitikot on vaihdettava tai heitä on painostettava, jotta valtion ulkorajat saadaan asianmukaisesti suljettua asiattomilta ja jo tänne tulleet elintasopakolaiset karkotettua lähtömaihinsa. Tämä antaa lisäaikaa varsinaiselle parantumiselle.

2) Pitkän tähtäimen toimet. Euroopan itsetuhoisuus ei näy pelkästään hampaattomuutena hoitaa siirtolaisinvaasio, vaan se on yksi monista oireista, jotka ovat seurausta vallalla olevasta individualismista, hengettömyyttä kompensoivasta kulutusvimmasta ja maanisesta tasa-arvokultista. Selviytyminen vaatii radikaalia muutosta; kokonaan uutta suhdetta elämään ja vallitsevaan moraaliin. Vasta ylimenokauden jälkeen voidaan yhteiskunnassa palata osittain demokratiassa nykyään tärkeinä pidettyihin, mutta elämän kokonaisuuden kannalta merkityksettömiin kysymyksiin.

Ensimmäinen lääke vaatii tilanteen vakavuuden tunnustamista. Unkarissa ja Slovakiassa tämä onkin jo ymmärretty ylintä valtionjohtoa myöten, mutta myös länsimaissa on merkkejä, joissa korkean profiilin vaikuttajat kuten Saksan poliisijohtaja Rainer Wendt ovat kyseenalaistaneet turvapaikkamaahanmuuton mielekkyyden asia-argumentein. Itä-Euroopassa käsitetään, että kansan valitseman politiikon ensimmäinen lojaliteetti ei ole abstrakti ”ihmiskunta”, vaan kansa jonka puolesta hänet on äänestetty valtaan. Sellainen poliitikko, jonka lojaliteetit ovat muualla kuin kansassa ei voi olla laillinen vallankäyttäjä vaan kansansa petturi. Tällä hetkellä näitä pettureita vilisee länsimaiden hallinnoissa niin paljon, että yksittäisen kansalaisen ei kannata luottaa pelkästään parlamentaarisen demokratian tapaan saada aikaiseksi ratkaisuja. Viime aikoina monelle on käynyt selväksi, että demokratioissamme ei kyetä tekemään yksinkertaisia väistämättömiä ratkaisuja. Tekosyynä on ajatus, että maailma on monimutkainen, minkä vuoksi ratkaisuja pitkitetään toisaalta-ja-toisaalta -saivartelulla ja vesitetään lopuksi huonoiksi kompromisseiksi. Kansalaisille ei jää juuri muuta mahdollisuutta kuin ottaa osaa entistä suuremmiksi kasvaviin mielenosoituksiin, joissa luodaan painetta politiikoille kuten Itä-Saksan Leipzign maanantaimielensoituksissa syksyllä 1989. Tosin myös katupartiointi voi toimia onnistuneena ulkoparlamentaarisena toimena, sillä se viestii, että järjestelmä ei pysty enää suojelemaan kansalaisiaan. Suurmielenosoitusten kärjen on suuntauduttava konkreettisiin juurisyihin eikä ainoastaan paikallisen pakolaiskeskuksen vastustamiseen. Näitä juurisyitä ovat aikansa elänyt Geneven pakolaissopimus, josta pitää erota tai vaatia sen uudelleen tarkistamista, sekä Välimeren merivalvonta, jonka pitää olla valmis käännyttämään jokainen EU:n merialueelle tuleva turvapaikanhakijoiden laiva.

Konkreettisia ratkaisuja turvapaikkamaahanmuutolle on esitetty jo vuosikymmeniä sitten, jotka ovat tänään erityisen päteviä. Pentti Linkola esitti 1989 kirjassaan Johdatus 1990-luvun ajatteluun:

Missään asiassa järjetön ja itsetuhoinen ihminen ei niin puhdaspiirteisesti ja yksislitteisesti kaiva omaa hautaansa kuin pakolaisten vastaanotossa. Ennen kaikkea muuta kansainvälistä yhteistyötä olisi kaikkien valtioiden solmittava sopimus, joka kieltää kuolleen maan väestön uudelleensijoittamisen, joka takaa myös väestön menehtymisen sitä mukaa kun tuottava maa-ala menetetään.

Kun seuraa nykypoliittikkojen kiemurtelua, tällaisista sopimuksista on vielä turha haaveilla. Vasta sitten, kun Länsi omaksuu kohdan 2) arvovallankumouksen, voidaan tehdä yksilön intressit ylittäviä ratkaisuja, joita mm. Kiina on toteuttanut yhden lapsen politiikallaan.

Länsi-Euroopan tapa juosta pakoon ongelmia ei ole mikään strategia vaan umpikuja. Mikäli Eurooppa haluaa selviytyä, asioiden jättäminen oman onnensa nojaan ”luonnollisena ratkaisuna” ei ole vaihtoehto, sillä ulkoinen uhka pakottaa meidät joko taisteluun tai antautumiseen. Myös ne yltiöhumanistit, jotka tätä lukiessa kiehuvat moraalisesta raivosta, ovat pakotettuja tähän valintaan kulttuurimme ja perimämme säilymisen ja kuoleman välillä. Ellemme me huolehdi omasta edustamme, niin kuka sitten? Kiinalaisilta ja afrikkalaisilta sitä on turha odottaa. Tämä kaikki vaatii syvemmälle menevän arvovallankumouksen.

Artikkelin alussa mainituttuja ”eurooppalaisia arvoja” edustavat yhtä lailla kaikki ennen Ranskan vallankumousta vallinneet arvot. Jotta Eurooppa selviytyisi, nuo kestävät alkuperäiset arvot olisi löydettävä uudelleen. Nykyisen moraalijärjestelmän ongelmana on se, että se kiistää eurooppalaisperäisiltä ihmisiltä heidän ainutlaatuisuutensa, mikä puolestaan estää heitä yhdistymästä oman etunsa vuoksi. Sen vuoksi meidän on hylättävä ajatus tasa-arvosta absoluuttisena moraalisena hyveenä. Tämä ei kuitenkaan merkitse kansalaisten eriarvoistamista esimerkiksi lain edessä, vaan ainoastaan sen tunnustamista, että jotta ylipäätään voisi olla arvoja niiden täytyy perustua asioiden erilaiseen laatuun. Kuten Alex Kurtagic on ehdottanut, länsimaiden on luotava sellainen moraalifilosofinen järjestelmä, joka perustuu epätasa-arvon, erilaisuuden ja erillisyyden ehdottomaan moraaliseen hyvyyteen. Tasapäistävän tasa-arvon sijaan erilaisuuden tunnustaminen tarkoittaa ainutlaatuisten sukujuurien ja traditioiden vaalimista. Tämän vakaumuksen ytimessä on käsitys, jonka mukaan asiat eivät muutu hyviksi tekemällä niistä tasavertaisia, vaan että hyvyys syntyy tekemällä niistä eriarvoisia. On edistettävä erottavia ominaisuuksia,  antamalla ylivertaisen laadun kukoistaa ja suomalla jokaiselle yksilölle ja yhteisölle oma ainutlaatuinen kohtalonsa, jota mm. etnopluralistinen yhteiskuntafilosofia kannattaa. Tätä pyrkimystä tukee jo se tosiasia, ettei ole olemassa yhteistä ihmiskuntaa, sillä viime kädessä se muodostuu erilaisista kulttuureista, kansoista ja sivilisaatioista, joiden arvojärjestelmät ovat yhteensovittamattomia.

Vaikka monet eurooppalaiset ovat yhtä mieltä identiteettimme puolustamisesta, he saattavat olla epäuskoisia sen perustana olevan moraalin hyvyydestä, sillä he pelkäävät sen tekevän heistä ihmisinä pahoja. Siksi niiden, jotka tietävät ettei tälle ole perusteita, on väsymättä levitettävä sanomaa, että tasa-arvoisuuden moraali on tuhoisaa moraalisuutta, sillä se ei perustu aitoon arvoon; se mikä on yhtäläistä on aina vaihdettavissa ja se mikä on vaihdettavissa ei sisällä omaa arvoa. Käytännössä tämä näkyy siinä, että tasa-arvokultti tekee länsimaisesta ihmisestä avuttoman maailmassa, jossa eri populaatiot kilpailevat rajallisista resursseista. Alex Kurtagic tiivistää arvokysymyksen näin:

Arvo on peräisin kahdesta lähteestä:  paremmuudesta ja niukkuudesta.  Mikä on laadultaan erinomainen, on arvoltaan suurempi kuin keskimääräinen.  Mitä on vähän, mikä on harvinaista tai ainutlaatuista, on arvoltaan suurempaa kuin se mitä löytyy kaikkialta.  Niinpä tasa-arvomoraalin lopullinen seuraus  on ihmisen arvon tuhoaminen.  Siksi ei ole mikään yllätys, että tasavertaisuuden historia on valtioterrorin ja joukkomurhien historiaa.  Ranskan vallankumous johti giljotiiniin ja terrorikauteen.

Kun yksioikoisesti tulkitusta tasa-arvosta tehdään yhteiskunnan kyseenalaistamaton lähtöoletus, kertautuu tämä ajatusvirhe ajan mittaan kaikkiin rakenteisiin, jolloin seurauksena on Ruotsin kaltainen valheelle rakennettu totalitaarinen järjestelmä, joka sortuu ennen pitkää realiteettien paineesta. Koska vain eurooppalaiset ja valkoiset amerikkalaiset uskovat aidosti sosiaalisena konstruktiona tunnetun tasa-arvon absoluuttiseen moraaliseen hyvyyteen, he ovat taipuvaisia hylkäämään ryhmäetunsa toisin kuin muut kansat, jotka ymmärtävät arvostaa omaa ainutlaatuisuuttaan. Toisaalta juuri nyt eurooppalaisten konkreettista olemassaoloa uhkaava kansainvaellus on kriisi, joka voi herättää kollektiivisesta alitajunnasta kumpuavan tietoisuuden omasta erillisyydestä, varsinkin kun maanosaamme tunkeutuneet populaatiot ajavat häikäilemättömästi vain omaa etuaan kustannuksellamme. Lisäksi päälle painavan talouslaman tuoma niukkuus voi parhaimmillaan synnyttää yhteisöllisyyttä ja vähentää kulutuskeskeistä onttoa individulismia. Kriisi on mahdollisuus ja juuri se voi olla ratkaiseva hetki, joka saa ihmiset avaamaan silmänsä ja ottamaan Lännen kohtalon omiin käsiinsä.

–

Kirjallisuutta:

–

Yrjö Ahmavaara ja Tatu Vanhanen. Geenien tulo yhteiskuntatieteisiin. Jyväskylä: Atena Kustannus Oy, 2001.
Julius Evola. Men Among the Ruins. Rochester: Inner Traditions, 2002.
Reima T.A. Luoto. Liberalismi – johtava valtioaate. Helsinki: Librum, 1983.
Kevin MacDonald. The Culture of Critique. 1st Book, 1998/2002.
Eero Paloheimo. Megaevoluutio. Helsinki: WSOY, 2002.
Pentti Linkola. Johdatus 1990-luvun ajatteluun. Helsinki: WSOY, 1989.
Elmer Pendell. Why Civilizations Self-Destruct. Tuscaloosa, AL: Howard Allen Enterprises, 1977,
Jean Raspail. The Camp of the Saints. Petoskey, MI: The Social Contract Press,1995.

About Rami Leskinen

Rami Leskinen, VTM, Etelä-Suomi. Erityiset kiinnostuksen kohteet: talousfilosofia, poliittinen filosofia, Frankfurtin koulukunta ja uusvasemmistolaisuus, media ja indoktrinaatio, Konservatiivisen vallankumouksen ajattelijat, sivilisaatiokritiikki.

View all posts by Rami Leskinen →