Rakenteiden lyhyt oppimäärä

LAURI STARK

–

Sèvres-Babylonen metroasemalla näin kummallisen seinäkirjoituksen. Siinä sanottiin: ‘Jumala halusi eriarvoisuutta, ei epäoikeudenmukaisuutta.’ Mietin, kuka mahtoi olla noin hyvin perillä Jumalan tarkoitusperistä?

-Michel Houellebecq, ”Halujen taistelukenttä”

–

Vasemmiston ja oikeiston yksi suurimmista ideologisista kiistoista liittyy kysymykseen rakenteiden ja yksilön vastuun suhteesta. Kaikki tietävät mikä on kenenkin kanta, erikseen niitä ei tarvinne sanoa. Kuluneisuudestaan huolimatta tämä on aidosti kiinnostava kysymys, koska siihen ei ole yksiselitteisiä vastauksia.

Perinteiset puoluelatteudet sivuutan kokonaan: lähtöolettamus, jonka mukaan näkymättömät yhteiskunnalliset rakenteet ohjailevat kaikkea elämäämme, on yksi itsensä selittävä salaliittoteoria muiden joukossa, eikä siis miettimisen arvoinen kanta. Jos tätä narratiivia kaipaa, kannattaa lopettaa lukeminen tähän ja siirtyä ruotsalaisten dekkarien pariin. Ne taas, jotka ovat kyllin naiiveja sivuuttaakseen rakenteet kokonaan, voivat siirtyä Ayn Randin ja vetovoiman lakien pariin. Typeryksille minulla ei ole mitään sanottavaa.

Alkuun lienee syytä myös määritellä rakenne; rakenteet ovat ensisijaisesti kirjoittamattomia sopimuksia ja perinteen mukana siirtyviä normeja, jotka määrittävät instituutioiden ja yhteiskunnan elämää. Nykyaikana kuulee niin oikealta kuin vasemmalta puhetta normien ja rakenteiden purkamisesta, vaikka ei selvästi ymmärretä mihin tämä johtaisi. Jokainen yhteisö tarvitsee rakenteita ja normeja, muussa tapauksessa voi puhua vain atomisoituneista yksilöistä, joita eivät sido toisiinsa mitkään kiinnikkeet. Normeja ei voi purkaa, ainoastaan vaihtaa toisiin. Siispä jokainen, joka väittää tuhoavansa normit ja vapauttavansa yksilöt, todellisuudessa ”vapauttaa” nämä yksilöt vain omien normiensa alle. Emansipaatiota ei ole olemassakaan, vain eri alistumisen asteita. Voimme valita vain sen mille päätämme alistua (jos sitäkään).

Rakenteet tai normit eivät ole itsessään hyviä taikka huonoja, niitä voidaan ohjata molempiin tarkoituksiin. Me tarvitsemme normeja ohjailemaan jokapäiväistä elämäämme tavalla, joka tekee sen mielekkääksi. Kaikkea ei voi eikä pidä kirjata lakiin, vaan esimerkiksi käytöstavat kulkevat pitkälti kirjoittamattomina sääntöinä sukupolvelta toiselle (radikaaleimmat normienraivaajat ovat toki sitä mieltä, että hillitty käytös ja toisten huomioon ottaminen alistavat yksilöä, mutta ihan kaikkea poskensoittoa ei tarvitse vakavissaan ottaa). Kun normi kiinnittyy isompaan kokonaisuuteen eli institutionalisoituu, siitä tulee rakenne. Se on kuin raami tietynlaiselle toimintamallille, jolle on funktionsa. Esimerkiksi mainitsemani käytöstavat ovat olemassa ihan siksi, että ihmiset sattuvat pitämään niitä noudattavista lähimmäisistään.

Milloin normeista ja rakenteista koituu ongelmia? Feministien mukaan esimerkiksi silloin, kun naiset hakeutuvat tietyille aloille eivätkä ole johtajina yhtä usein kuin miehet. He ovat toki oikeassa siinä, että yhtenä syynä tähän ovat rakenteet ja normit. Mutta heidän pitäisi ymmärtää, mistä ne kumpuavat: biologisesta dispositiosta. Biologia ja geenit määrittävät elämäämme; miehet ovat aggressiivisuutensa ja kunnianhimonsa vuoksi pyrkimässä useammin johtopaikoille kuin naiset, mikä juontuu heidän luontaisesta roolistaan sotureina. Naisten edustusta hoivapaikoissa taas määrittää heidän luontainen roolinsa äiteinä. Nämä ennakkoasetelmat pohjustavat myös normeja ja rakenteita, jotka ohjaavat sukupuolia erikoistumaan ikään kuin omille tonteilleen; sukupuolirooli on järjestelmällinen tapa hahmottaa, mitä on olla mies tai nainen. Vain se tosiseikka, että normeihin liittyy ongelmia, ei poista niiden tarpeellisuutta. Keinotekoisuudestaan huolimatta ne pohjautuvat realiteetteihin.

Mitään ongelmatonta ja ristiriidatonta järjestelmää ei ole mahdollista luoda. Sukupuolinormit eivät ole täydellinen tapa hahmottaa ihmiselon moninaisuutta, mutta kenties vähiten huonoin. Vielä en ole nimittäin kuullut hyvää syytä sille, miksi edistysmielisten haikailema sukupuolianarkia olisi millään muotoa parempi. Kyllä, sukupuoliroolit voivat olla myös haitaksi. Ne voivat muuttua totaalisiksi, aivan kaikille eri elämänalueille tunkeutuviksi dogmeiksi, jotka tukahduttavat yksilöiden potentiaalin. Onhan toki niin, että terävimmät yksilöt ja kyvykkäimmät johtajat ovat usein miehiä, mutta tämän säännön yleistäminen joka tilanteeseen ehkäisisi naisten potentiaalin toteutumisen tietyillä elämänalueilla. Ristiriitoja siis väistämättä ilmenee, mutta niitä ei ratkaista traditiot tuhoamalla vaan täydentämällä entisiä normeja meritokratialla. Korkeaan asemaan kelpaavia naisia löytyy aina ja parhaiten heidän lahjansa voivat päästä oikeuksiinsa meritokratiassa, jossa ei ole sijaa epäpätevyyksille. Kiintiöt tarkoittavat ainoastaan pyrkyrien suosimista, ne ovat halveksunnan ele oikeasti lahjakkaita naisia kohtaan. Ilmapiiri, joka ei ole sukupuolien suhteen totaalinen ja neuroottinen vaan meritokraattinen, tuottaa vähiten huonoimman lopputuloksen. Suurin osa miehistä ja naisista mukautuu joka tapauksessa rooleihinsa, mutta poikkeusyksilöidenkin on syytä nousta esiin.

Naisten lasikatto on olemassa ja pysyy. On ikävää joskin väistämätöntä, että tämä johtaa myös tarpeettomiin yleistyksiin ja ennakkoluuloihin. Aina löytyy kyvykkäitä naisia, jotka lahjoistaan huolimatta tallotaan maahan. Meritokratia tuskin koskaan toteutuu täysimääräisenä, vaan ihmisten kateus ja pikkumaisuus vievät usein urheista yksilöistä voiton. Mutta yhtä varmaa on myös, että kyllin vahvat yksilöt näyttävät kyntensä tästä huolimatta, eihän meillä olisi muuten ollut kuningattaria ja naissankareita historian sivu; heille löytyy aina paikkansa. Lisäksi olisi kovin yksipuolista sääliä vain naisten kohtaloa. Jos naisten lasikatto torppaa suurimman osan nousukkaista, kivilattia taas ottaa vastaan leijonaosan pudokkaista; ihmiskunnan pohjasakka koostuu nimittäin miehistä. Tämä kumpuaa samasta biologisesta dispositiosta, joka myös suurmiehet luo. Miehen luonto on tasapainotella ääripäiden välillä, voittajat ja häviäjät ovat kaikkien nähtävillä. Naiset ovat tyyniä ja tasaisia, uskaltaisinko sanoa: keskinkertaisia. Olen kuitenkin jo tehnyt selväksi, ettei rooli merkitse samaa kuin predestinaatio. Aivan kuten meritokraattisilla rakenteilla voidaan tukea lahjakkaita naisia, voidaan miehisen roolin huonoja vaikutuksia hillitä esimerkiksi sosiaaliturvalla – mutta vain tiettyyn rajaan asti. Ihmisten pitää hyväksyä se, etteivät rakenteetkaan kaikkeen pysty. Ongelmia voidaan ja niitä täytyy ratkoa. Mutta rajat tulevat äkkiä vastaan ja viime kädessä sekä miehet että naiset ovat tuomittuja osiinsa.

–

***

–

Sukupuolisuus ei ole toki ainoa areena, jolla rakenteiden ja vastuun kampea väännetään. Esimerkiksi mainitsemani meritokratian mielekkyyttä epäillään vasemmiston taholta. Jotkut kyseenalaistavat sen sikäli, että he kaipaavat sekä mahdollisuuksien että lopputuloksien tasa-arvoa. On rikollista, jos joku on tai edes voi olla parempi jossain. Niinpä yhteiskunnallisten rakenteiden tulisi tulla väliin ja taata kaikille hyvää mieltä tuottava lopputulos. Nuo vasemmistolaisten silmissä kaikkivoivat rakenteet vain redusoituvat lähes poikkeuksetta erilaisiksi veroiksi, koska he eivät enää kykene keksimään muuta. Jos joku ansaitsee enemmän tai jollain menee muuten vain paremmin, tulisi tämä tasata esimerkiksi solidaarisuusveroilla. Moinen näkökulma ei ole kiinnostava, koska sen lähtökohta on arvokysymys; kyse on hierarkioiden olemassaolosta, mitä jotkut eivät voi sulattaa. Minä voin.

Jotkut vasemmistolaiset kiistävät mahdollisuuksien tasa-arvon eli meritokratian mahdollisuudenkin. Heidän mukaan meritokratia ei todella toteudu ainakaan nykyisessä yhteiskunnassa, koska ihmiset aloittavat vain näennäisesti samalta viivalta. Tavallaan he ovatkin oikeassa; mahdollisuuksien tasa-arvo ei koskaan voi todella toteutua täysimääräisenä, minkä jo aiemmin totesin. Sitä voi olla vain eri asteissa kuten ilmaisena korkeakoulutuksena ja terveydenhuoltona sekä tasavertaisuutena oikeuden edessä. Fakta on kuitenkin se, etteivät ihmiset koskaan aloita oikeasti samalta viivalta. Juoksijat ovat eritasoisia geeneiltään ja muilta kyvyiltään, jolloin sama lähtöviiva on illuusio. Matematiikankoe on kaikille sama, mutta jotkut pärjäävät lahjakkuutensa ja harjoittelunsa ansiosta paremmin. Se, joka ajattelee että joka yksilölle tulisi räätälöidä oma standardi joka asiassa, on päästään vialla. Mahdollisuuksien tasa-arvo voi olla funktionaalista tai typerää; jälkimmäisessä tapauksessa se johtaa juuri lopputulosten tasa-arvoon. Varmasti juoksijat ylittävät maaliviivan yhtä aikaa sinä päivänä, kun lähtöviiva asetetaan kunkin osanottajan geenien, kuntotason ja ehkä myös sosiaalisen taustan mukaan. Mutta vitsit sikseen, yksilöille voidaan tietenkin tehdä erikoisjärjestelyjä. Esimerkiksi peruskoulussa mahdollisimman monen olisi syytä sisäistää edes perusasiat, mikä vaatii joidenkin kohdalla suurempia panostuksia. Kukaan tuskin vastustaa sellaista vammaisten positiivista syrjintää, että esteetön liikkuminen järjestetään paikkoihin, joihin se on tarpeellista saada. Mutta kukaan tuskin ajaa liikuntavammaisille oikeutta käydä armeijaa.

Kaikki yllä kuvaamani ilmiöt liittyvät rakenteisiin ja yksilöön niiden keskellä. Ilman niitä elämä olisi sietämätöntä eloonjäämiskamppailua, jossa on oikein jättää heikompi oman onnensa nojaan (köyhäinhoito saatikka sosiaaliturva ovat muuten konstruktiota, jos mitkä). Siinä, missä menee raja kaltaiseni traditionalistin ja egalitaristin välillä, ovat hierarkiat. Ihmiset ovat erilaisia ja samanarvoisia sanoo egalitaristi. Tämä itsensä kumoava lause paljastaa koko ajattelun mahdottomuuden; jos hyväksyy ihmisten erilaisuuden, hyväksyy myös hierarkiat. Siksi minä sanon: ihmiset ovat erilaisia ja eriarvoisia. Ja toisin kuin joku luulee, tämä periaate ei sulje pois meritokratiaa tai heikommista huolehtimisen ideaalia. Vain se seikka, että lähtökohtani voi johtaa pahuuteen, ei tarkoita että se väistämättä johtaa siihen; kaikki ideologiat ovat ihmisestä ja uumenissaan kätkevät takaportin helvettiin.

–

–

Lauri Stark on historianopiskelija ja blogisti.