Vaikea Amerikka

LAURI STARK

–

Ystävien illanvietto voi nopeasti saada uusia käänteitä, jos mainitsee väärässä yhteydessä kolme kirjainta: U. S. A. Syystä tai toisesta tietyt keskustelunaiheet herättävät suurempia intohimoja, vaikka niiden yhteys jokapäiväiseen elämään olisi verrattain pieni; tuskin naapuristamme Venäjästä saa vieläkään yhtä suurta myllyä aikaiseksi kuin kaukaisesta Amerikan Yhdysvalloista tai homoavioliitosta. Miksi näin on ja mitä tuosta eräiden mielestä Suuresta Saatanasta pitäisi oikeastaan ajatella? Tai oikeastaan, mitä traditionalistin pitäisi siitä ajatella?

Suomalaisen vasemmiston Amerikka-asenteet ovat jo lukemattomia kertoja käsitelty ilmiö, eikä niissä liene kenellekään mitään uutta. Suomen asema Neuvostoliiton puolivasallina ja tukahdutettu poliittinen ilmapiiri antoivat vapaat kädet paitsi opportunisteille, myös hyödyllisille idiooteille, jotka näkivät Punaisessa Paratiisissa todellisen vaihtoehdon kapitalismille ja tulevien aikojen messiaan. Oli helppoa olla sosialisti ja neuvostomyönteinen ”kapinallinen”, kun takana olivat poliitikot, media ja itänaapurin arvovalta. Nämä hyväuskoiset saattoivat ylpeinä kohottaa maljan sosialismille ja julistaa stalinismin ylivertaisuutta Amerikan imperialismiin, kyseessä ei ollut enempää eikä vähempää kuin manikealainen taistelu hyvän ja pahan välillä. Antagonismi ei siten jättänyt liikaa tilaa varsinaisille ajatuksille, ja tämä malli periytyi vuosikymmenien kuluessa myös uudelle vasemmistolle. Huolimatta sisäisistä ristiriidoistaan asiassa, pitää iso osa nykyvasemmistoa juuri Amerikkaa maailman ongelmien pääasiallisena lähteenä ja vikapäänä.

Antiamerikkalaisuuden rinnalla kulki läpi vuosikymmenien myös oikeistolainen pro-amerikkalaisuus. Ilmiö saapui Suomeen näkyvimmin 70-luvulla populaarikulttuurin ja etenkin musiikin mukana. Hurriganes valtavirtaisti niin sanottua americanaa, joka myöhemmin muodostui omaksi skenekseen rockabillyn muodossa. Seuraavan vuosikymmenen liennytysilmapiirin myötä pääsi Suomi osalliseksi juppikulttuuria ja Renny Harlin konkretisoi lapsellisissa elokuvissaan sen, mitä tietty osa suomalaisista ajatteli maailmanpolitiikasta. Amerikan ystävien ajattelumaailma ei kuitenkaan ole oleellisesti muuttunut sen naiivimpien aikojen jälkeen; he näkevät Yhdysvallat esikuvana meille, kannattavat varauksetta sen politiikkaa ja sotia eivätkä koskaan unohda tuoda kantaansa rinta rottingilla esille.

Vaihtoehtojen ollessa ensi alkuun vain nämä, voi traditionalistisesti suuntautuneella mennä sormi suuhun. Eikö nyansseja todellakaan ole, keskusteluissa kun varsinkin edustetaan vain jompaakumpaa; puolesta tai vastaan. Jos asetelmat ovat barbaarien määrittämät, miten muodostaa tasapainoinen kuva Atlantin takaisesta supervallasta? Voiko sellaista edes muodostaa niin ristiriitaisesta maasta kuin Amerikka? Jokaiselle järjissään olevalle lienee selvää, ettei USA ole sellainen mörkö kuin jotkut uskottelevat sen olevan. Mutta yhdelläkään suomalaisella ei pitäisi myöskään olla syytä lähteä mukaan messiasajatteluun, joka on nimenomaan amerikkalaisten omia heiniä. Me olemme pieni kansa, jolla ei ole varaa amerikkalaistaa itseään. Sanoma pitäisi saada taottua kaikkien kalloihin, jotta voisimme muodostaa selkeän aseman suhteessa Amerikkaan niin kulttuurisessa kuin pragmaattisessa mielessä.

Koska nimenomaan useat oikeistokonservatiivit mieltävät itsensä pro-amerikkalaisiksi, kohtaavat he sen suhteen ylittämättömän dilemman. Heidän on nimittäin oman aatteensa lähtökohdista mahdotonta selittää tätä kantaansa, koska se ei ole sovitettavissa traditionalismin kanssa: Amerikka on nuori kansankunta ja sellaisena modernien vallankumousten äiti. Amerikan synnyttivät Euroopasta paenneet uskonlahkolaiset, jotka konkreettisesti lähtivät etsimään uutta turmeltumatonta maailmaa ja uskoivat saapuneensa sellaiseen. Heitä ei ehkä voi tästä syyttää, uuden mantereen valtaisa koko ja neitseellinen luonto tuskin olisivat voineet olla lumoamatta ketään. Kun lähtökohtana vieläpä oli uskonsotien repimä ja pienen jääkauden hampaissa kärvistellyt Eurooppa, tuntui uusi maailma paratiisilta. Tämä asetelma loi perustan hengelle, jonka ympärille amerikkalaisuus syntyi.

Jos kuitenkin haluaa määrittää historiallisen alkupisteen amerikkalaiselle hengelle, on palattava uskonpuhdistuksen sylttytehtaalle. Ainoan autuaaksi tekevän kirkon rappioon kyllästynyt neurootikko Martti Luther halusi löytää kristinuskon ytimen vain Raamattuun tukeutumalla ja siten palata takaisin myyttiseen alkupisteeseen. Paha vain, että siinä samalla tuli lentäneeksi lapsi pesuveden mukana pois, eli tuhatvuotinen katolinen perinne sai palaa puhdasoppisuuden roviolla. Enää ei auktoriteettien tullut sanella mitä ja mihin uskoa. Jokaisen oli itse löydettävä totuus Raamatusta, jota painettiin kaikkien saatavaksi kansankielellä. Tämä johti siihen, että monet myös tekivät johtopäätöksensä itsenäisesti, mistä todistaa reformoitujen suuntauksien valtaisa määrä. Katolinen kirkko luotti ja luottaa tänä päivänäkin hierarkioihin ja dogmiin, se on yhteisöllisin ja lujin kristityistä kirkoista; sen pelastusoppi korostaa myös tekojen tärkeyttä. Sen sijaan reformoidut suuntaukset ovat päättymättömässä entropiassa; niiden pelastusoppi enemmän tai vähemmän mitätöi teot ja korostaa yksilöllisen uskon tärkeyttä. Luterilaisuudessa onkin puhdistusvimmassaan ja individualismissaan ollut aina vahva vallankumouksellisuuden käry. Kaikki maailman kumoukselliset ovat pohjimmiltaan puritaaneja ja Luther itse oli kuin ensimmäinen jakobiini.

Luterilainen vallankumous kasvoi uudella mantereella amerikkalaiseksi vallankumoukseksi, joka sai manifestaationsa vuoden 1776 itsenäisyysjulistuksessa. Sen riveiltä on luettavissa valistuksen aate kaikkien paljaimmillaan. Valistus, joka syntyi uskonpuhdistuksen kasvualustalle, loi pohjan myös aivan uudenlaiselle kristilliselle filosofialle, luonnolliselle teologialle. Sen dogmit ja auktoriteetit kiistävä luonne on johdonmukaista seurausta reformaation vaikutuksesta: uskonnosta oli tullut yksityisasia. Kenenkään ei pitänyt toiselle saarnaaman omaa näkemystään. Asetelma on erityisen alleviivattu nykyajassa, jossa kaikkea omaan maailmankuvaan suuntautuvaa vaikuttamista pidetään loukkauksena: ”sinäkö tiedät minua paremmin?” Tällainen ajattelu korotti ihmisen rationaalisuuden korkeimmaksi hyväksi, mikä näkyi vankassa uskossa ihmisen kykyyn muuttaa asioiden tilaa. Jumala oli häivytetty kauas taustalle, vastasyntynyt Amerikka oli hänen sijaisensa maan päällä. Maa oli johdattava koko maailman kohti parempaa tulevaisuutta, kohti edistystä. He halusivat tehdä niin niin, koska kykenisivät.

Valtaisa optimismi, jollaiseen vain amerikkalaiset ovat koskaan todella pystyneet, tarttui vähitellen myös Eurooppaan. Ei ole sattumaa, että Ranskan vallankumouksen esikuvana oli Yhdysvaltain vapaussota, sama optimistinen henki elähdytti myös eurooppalaisia kumouksellisia (kuten se elähdyttää heitä nyt ja tulevaisuudessa). Voi siis tätä vasten tuntua omituiselta, että amerikkalaisia pidetään erityisen hartaina kristittyinä, koska kristinuskohan on maallisen maailman suhteen mitä pessimistisin. Sen amerikkalaiseen muotoon onkin syytä suhtautua harhaoppina, mikä käy erityisen selväksi kun tarkastellaan sen myöhempiä variaatioita. Nimittäin niin sanotusta menestyksen teologiasta tuli todellista vulgaarikristillisyyttä, sillä se pyhitti mammonan keräämisen. Uskonto, joka kaikkein viimeiseksi lupasi maallista hyvää, oli degeneroitunut hillittömäksi materialismiksi. Ehkä tämänkin takia amerikkalaiset ovat olleet vakuuttuneita messiaanisesta tehtävästään; koska materiaalinen hyvä on tärkeintä ja sitähän amerikkalaiset osaavat tuottaa, he poistaisivat maailmasta puutteen ja kärsimyksen. Se ei siis olisi enää vain idealistinen tavoite, vaan myös mahdollisuus. Kuten Jean-Paul Sartre asian ilmaisi, amerikkalaiset eivät ole koskaan uskoneet perisyntiin.

Jos traditionalisti ymmärtää yllä kuvaamani amerikkalaisuuden ytimen, pitäisi alkaa hälytyskellojen soida. Yhdysvallat on vallankumouksen lapsi par excellence, sen syvin henki on kaikkia traditioita vastaan. Tämän vuoksi onkin erityisen outoa, että juuri konservatiivit tuntuvat olevan suurimpia Amerikan ystäviä. En itse osaa selittää tätä muulla kuin traditionaalisuuden illuusiolla: amerikkalaiset ovat eurooppalaisia uskovaisempia, he ovat avoimesti isänmaallisia ja useat puhuvat perhearvojen tärkeydestä. Katsokaa vaikka ihan viime aikojen Hollywood-tuontantoja, ne vilisevät uskoa perheeseen. Mutta kyse ei ole muusta kuin pinnallisista arvoista, jotka jäävät lähinnä julistuksen tasolle. Se, miten esimerkiksi juuri perhearvot toteutuvat tosiasiallisesti, on aivan eri asia. Niitä, jotka todella myös elävät traditionaalista perhekeskeistä elämää, löytynee enää raamattuvyöhykkeeltä tai amishien kaltaisista uskonnollisista yhteisöistä. Syy, miksi liberaali Hollywood tuottaa perhearvojen puolesta liputtavia elokuvia, löytynee yleisestä poliittisen kulttuurin järjettömyydestä. Yhdysvalloissa on nimittäin aivan mahdollista olla samaan aikaan niin sanottujen perinteisten arvojen kunnioittaja että korporaatiokapitalismin tukija. Parhaiten tämä konkretisoituu lukemattomissa TV-evankelistoissa, jotka ovat pseudokristittyjä kaupparatsuja; pinnalta kiilteleviä jeesusnuoria, mutta sisältä rahankatkuisia mädänsyöjiä. Koko poliittinen kulttuuri on yhtä toisiinsa sopimattomien ainesten sillisalaattia, joka tuottaa kaikkien osapuolten sensibiliteettiä hyväileviä komformistisia elokuvia ja nostaa julkisuuteen Tv-pastorien kaltaisia käveleviä paradokseja.

Edistysukon ja vallankumouksen henki ovat amerikkalaisuuden ydinmehua täältä ikuisuuteen. Siltä osin maan olemus on kuin vasemmistolaisuutta, jonka on sanottu olevan yliluonnollisesta riisuttua kristillistä teologiaa. Jos siis konservatiiviset Amerikan ystävät viitsisivät katsoa yhtään pintaa syvemmälle, ajattelisivat he kenties toisin. Ja erityisesti traditionalistin tehtävä on maata epäillä, hänen on uskallettava torjua sieltä tulevia vaikutteita. Surullinen tosiseikka nimittäin on, että Eurooppa on jo kovaa vauhtia amerikkalaistunut ja imenyt itseensä toimintamalleja ja kulttuuria, joka ei ole omaamme. Itsekin olen parikymppisenä amerikkalaisen viihteen ja populaarikulttuurin kyllästämä, Amerikan vaikutusta ei nykyisessä läntisessä maailmassa voi päästä pakoon. Kaiken kulttuurin yhdenmukaistuminen tähtilippukoristeiseksi massaksi ei kuitenkaan palvele ketään. Se ei palvele edes amerikkalaisia itse, koska parhaimmillaan he ovat olleet erillisinä muista. Minkäänlainen hegemonia-ajattelu tai USA:n pitäminen esikuvallisena eivät siis ole vaihtoehtoja eurooppalaista perintöä kunnioittavalle. Traditionalisti voi myös aivan hyvin yhtyä vasemmistolaiseen kritiikkiin niiltä osin, mitä tulee aggressiiviseen interventiopolitiikkaan; tämän suhteen amerikkalaiset olivat kylmän sodan aikana ja sen jälkeen pahempia kuin venäläiset, jotka tyytyivät hätyyttelemään vain naapurimaitaan. Vaikka imperialismi on looginen seuraus ylemmyydentuntoisesta uskosta jumalalliseen missioon, on kuitenkin Yhdysvallat kaikkialla läsnä olevana maailmanpoliisina ja kulttuurisena keskipisteenä verrattain uusi ilmiö. 1900-luvun alussa maa pyrki eristäytymään maailmanpolitiikasta, he halusivat käpertyä erinomaisuuteensa, eivät levittää sitä voimalla. Amerikkalaiset ovat ehkä aina olleet itseriittoisia öykkäreitä, mutta ainakin joskus he olivat viisaita sellaisia.

On konservatiiveja, jotka ovat Amerikan huonon vaikutuksen ymmärtäneet. Jotkut heistä ovat kuitenkin ratkaisseet tilanteen päättömällä hypyllä ojasta allikkoon; he ovat päättäneet syleillä äiti Venäjää. On ymmärrettävää, että Venäjä vaikuttaa amerikkalaisen banaaliuden ja barbaarisuuden rinnalla houkuttelevalta ja traditionaaliselta vaihtoehdolta. Maa, jossa ovat miehet miehiä ja naiset naisia sekä oikeasti kristillistä uskoa tunnustava kirkko, olisi helppo valinta. Mutta ajattelu on virheellistä, sillä vain Venäjän konservatiivisuus ei tee maasta ystävääni. Arabiterroristikin on myös mitä varmimmin konservatiivi tai silkka taantumuksellinen, muttei varmasti ystäväni ja liittolaiseni. Keskiajan kristillinen Eurooppa oli traditionsa tunteva yhteiskunta kuten sen ajan arabimaailma, mutta tämä ei estänyt kristikuntaa lähtemästä ristiretkelle pyhän maan valtaajia vastaan. Pelkkä ideologia ei siis voi olla liittolaisuuden tai identiteetin määrittävä seikka. Itse esimerkiksi tunnustan oman maani poliittiset viholliset ”omikseni”, siinä missä venäläiset taas ovat vihollisia ja ”niitä muita”.

Emme voi loppupeleissä kääntää selkäämme Amerikalle. Tätä ratkaisua tukevat silkan pragmaattiset seikat: Venäjän osana Suomi olisi vasallivaltio, jonka oma kulttuuri ja kieli kuolisivat hiljaa pois. Naton osana ja siis Yhdysvaltain liittolaisena olisimme osa suurempaa kokonaisuutta ja pystyisimme sikäli turvaamaan säilyvyytemme. Niiden, jotka näkevät myös Naton itsenäisyydestä luopumisena, kannattaa ajatella näin: valittavana on varma tuho ilman Natoa tai epätäydellinen itsenäisyys Naton yhteydessä. Me olemme pieni kansa ja rajamaa, jolla ei ole valinnanvaraa; täydellistä itsenäisyyttä ei ole edes mahdollista saavuttaa. Sota tulee ennemmin tai myöhemmin ja sitä silmälläpitäen meidän on valittava itsetuhoisen idealismin ja pragmaattisen ajattelun väliltä.

Mutta pragmaattinen näkökulma ei ole se tärkein. Naton osana näyttäisimme koko maailmalle olevamme henkisesti osa länsimaailmaa. Vaikka Yhdysvallat onkin puolustusliiton selkäranka, ei se ole kaikki. Yhdysvallatkin on lopulta aivan liian ristiriitainen valtio ja kulttuuri, jotta siihen voisi ottaa yksiselitteistä saatikka yksipuolisen kielteistä kantaa. Muistetaan nyt se, että kaikesta viheliäisyydestään ja rappeutuneisuudestaan huolimatta maa ei ole vain vallankumouksen, vaan myös Euroopan lapsi. Siinä missä Venäjä edustaa vierasta sivilisaatiota ja ”toiseutta”, kuuluu Yhdysvallat samaan kulttuuriseen jatkumoon Euroopan kanssa, he ovat samaa perhettä. He voivat olla liiankin kauas puusta pudonnut sukulainen, mutta yhteys on silti olemassa. Länsimaailma olemme me, Eurooppa ja Yhdysvallat; ei yhtä ilman toista.

–

–

Lauri Stark on historianopiskelija ja blogisti.