SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Olenko rasisti?

white dogTIMO HÄNNIKÄINEN

Silloin tällöin minulta kysytään, olenko rasisti. Olen alkanut vastata kysymykseen myöntävästi, koska sen esittäjä on yleensä etukäteen päättänyt että olen ja haluaa vain kuulla minun selittelevän kiistääkseni asian, enkä halua antaa hänelle sitä tyydytystä. Nyt esitän saman kysymyksen itselleni, aivan vilpittömin mielin, voidakseni vastata perusteellisesti. Merkittävät kysymykset ovat yleensä sellaisia joihin ei ole yksiselitteistä vastausta ja joiden käsittely vaatii pikemminkin kirjan kuin kyselylomakkeen. Näissä puitteissa on kuitenkin tilaa vain lyhyehkölle esseelle, joten yritän kirjoittaa tiiviisti ja keskittyä olennaiseen.

Ensimmäinen ongelma kenen tahansa rasistisuuden määrittelyssä on koko käsitteen epämääräisyys. Kaikkiin akateemisiin rasismin määritelmiin kuuluu esimerkiksi rotujen sekoittumisen vastustaminen. Kuitenkin 1800-luvun ja 1900-luvun alun Yhdysvalloissa monet vastustivat neekeriorjuutta ja sen jälkeistä rotuerottelua sillä perusteella, että saadessaan tasa-arvoisen aseman yhteiskunnassa heikkolahjaiset mustat sulautuisivat ennen pitkää rodullisesti laadukkaampaan valkoiseen väestöön, mikä olisi heille itselleen parhaaksi.

Rasismin käsitettä tiettävästi ensimmäisenä käyttänyt Richard Henry Pratt (1840-1924) kannatti juuri tätä näkemystä. Hänestä rasismi eli rotujen yhteiskunnallinen eristäminen toisistaan pysäytti tai hidasti heikompien rotujen kehitystä, erityisesti mustien ja intiaanien. Pratt aloitti 1880-luvulla sittemmin Yhdysvaltain hallituksen viralliseksi politiikaksi vakiintuneen intiaanien koulutusprojektin, jossa intiaanilapset pakotettiin reservaateista sisäoppilaitoksiin, joissa heistä pyrittiin juurimaan kaikki heimon tavat ja korvaamaan ne valkoisen valtavirtayhteiskunnan tapakulttuurilla. Usein sadistisiakin menetelmiä käyttäen heille opetettiin uusi kieli ja uusi uskonto ja heidät koulutettiin teollisen yhteiskunnan ammatteihin. Tämä kaikki tehtiin antirasismin, tasa-arvoisuuden ja etnisen integraation nimissä.

En kuitenkaan aio problematisoida asiaa tämän enempää. Olkoon lähtökohtana se, että oman rasistisuuteni aste voidaan määritellä tyydyttävästi vastaamalla kolmeen kysymykseen:

1. Onko minulla kielteisiä käsityksiä ei-valkoisista etnisistä ryhmistä, ja toiminko niiden mukaisesti käytännön elämässä?

2. Onko tällainen käyttäytyminen mielestäni oikeutettua?

3. Vihaanko esimerkiksi mustia, aasialaisia tai arabeja ja katsonko että valkoisilla on oikeus alistaa heidät?

Ensimmäiseen kysymykseen voin vastata yksiselitteisen myöntävästi, ja esimerkkejä löytyy helposti. Jos kotikaupunginosastani tai asuintalostani tulisi maahanmuuttajavaltainen, alkaisin välittömästi suunnitella muuttoa alueelle, jossa kantaväestö olisi selvänä enemmistönä. Jos minulla olisi tytär, olisin ehdottomasti pettynyt jos hän jonakin päivänä tulisi kotiin mustan poikaystävän kanssa, kun taas vaikkapa virolainen tai ranskalainen sulhaskandidaatti ei harmittaisi lainkaan. Nähdessäni kaupungilla romanijoukon pysyttelen etäällä siitä, sillä heikäläisillä on kokemukseni mukaan usein taipumusta pummata tupakkaa, haastaa riitaa tai kaupitella jotakin. Kun kuulen kantaväestön edustajan joutuneen somalialaistaustaisen ryöstämäksi, raiskaamaksi tai mukiloimaksi, tunnen suurempaa suuttumusta kuin jos tekijä olisi suomalainen.

Tämäntyyppisiä asenteita on hyvin monilla, luultavasti jossain määrin jokaisella. Tämän huomaa muun muassa siitä, että kaikissa länsimaissa suvaitsevaisuuttaan korostavat keskiluokkaiset liberaalit viihtyvät muiden valkoisten parissa, vaikka heidän lähipiiriinsä saattaakin kuulua muutama koulutettu ja hyvin sopeutunut ”laatumaahanmuuttaja”. Rehelliset antirasistit myöntävätkin, että jokainen on ”vähän rasisti”. Heille rasismi on eräänlaista perisyntiä, jonka vuoksi on oltava jatkuvasti varuillaan: on tarkkailtava sekä omia että muiden asenteita, kielenkäyttöä ja ajatuksia, sillä ne saattavat minä hetkenä hyvänsä lipsahtaa etnosentrisyyden puolelle, mistä on tietenkin vain kukonaskel Ku Klux Klaniin ja kaasukammioihin.

Minä en puolestani pidä kuvatun kaltaisia asenteita ja käyttäytymismuotoja ehdottoman kartettavina, ja tästä pääsemmekin kysymykseen numero kaksi. Vastaan siihenkin myönteisesti, ja tämä tekee minusta olennaisemmassa mielessä rasistin kuin kohta yksi.

japanese onlyHalu pysytellä oman etnisen ryhmän parissa ja pyrkimys suosia sitä on nykyään leimattu barbaariseksi. Kuitenkin ei-valkoiset ryhmät näyttävät harjoittavan sitä avoimesti. Japanissa turisti törmää siellä täällä ”Japanese only” -kyltteihin baarien, kylpylöiden ja muiden vastaavien pienyritysten ovissa. Käytännön kerrotaan alkaneen 1990-luvulla erään kylpylän kyllästyttyä venäläisiin merimiehiin, jotka eivät piitanneet kylpylän säännöistä ja karkottivat kotimaiset asiakkaat. Baltimoren mellakoiden riehuessa kiivaimmillaan Yhdysvalloissa huhtikuussa, kilpailevien mustien katujengien jäsenet lyöttäytyivät yhteen suojellakseen mustien liikeyrityksiä väkijoukoilta ja ohjasivat ryöstelijät valkoisten, kiinalaisten ja arabien omistamien liikkeiden kimppuun. Israel on valtio, joka on rakennettu suosimaan yhtä etnistä ryhmää tarvittaessa muiden kustannuksella.

En pidä japanilaisten, mustien yhdysvaltalaisten tai juutalaisten menettelytapoja typerinä, vaikka ne saattavatkin toisinaan ylittää kohtuuden rajat. Omat etnosentriset asenteeni, joita aiemmin kuvasin, ovat tunnepohjaisia ja vaistonvaraisia, mutta silti puolustettavissa järkiperäisesti. Muuttaisin pois maahanmuuttajavaltaiselta alueelta siitä yksinkertaisesta syystä, etten halua olla etnisessä vähemmistössä kotimaassani. Viihdyn parhaiten kaltaisteni keskuudessa, en siksi että pitäisin heistä kaikista yksilöinä, vaan siksi että tunnen heidän tapansa, huonotkin, osaan tulkita heidän ruumiinkieltään ja ennen kaikkea siksi etten joka hetki erotu heistä silkan ulkonäköni perusteella.

Jos muuttaisin vaikkapa Malawiin tai Indonesiaan, olisin aina ulkopuolinen, riippumatta siitä kuinka hyvin opettelisin kielen ja sopeutuisin paikalliseen elämänmenoon. Ihoni ja hiusteni väri, kasvonpiirteeni ja ruumiinrakenteeni viestittäisivät aina, että juureni ovat jossakin muualla. En koskaan voisi kulkea ihmisten ilmoilla huomaamatta. Joutuisin kohtaamaan ennakkoluuloja joita kaikkialla joka tapauksessa ilmenee, olivatpa ne oikeita tai vääriä.

Moni vieraan rodun edustaja on yksilötasolla oikein miellyttävä. Voisin periaatteessa kuvitella puolisokseni mustan tai aasialaisen naisen, mutta pariutuessani sellaisen kanssa joutuisin tekemisiin myös hänen sukunsa kanssa, jonka kenties hyvinkin vieraisiin tapoihin ja käsityksiin minun olisi totuttava. Ja suoraan sanottuna minua häiritsisi se, että mahdollinen jälkikasvu olisi kovin eri näköistä kuin minä tai oman sukuni jäsenet.

Niin sanotut maahanmuuttokriitikot harvemmin ottavat esille edellä mainittuja näkökohtia. Sen sijaan he puhuvat Euroopan ulkopuolisten maahanmuuttajien huonosta sopeutumisennusteesta, heidän yliedustuksestaan rikostilastoissa, heidän uskontonsa tai perhemallinsa yhteensopimattomuudesta täkäläiseen yhteiskuntaan. Tällaisiin puhtaan järkiperäisiin näkökohtiin vetoaminen epäilemättä menee paremmin läpi poliittisessa kulttuurissa, jossa etninen identifioituminen on tabu.

Ongelma on kuitenkin siinä, että tällaisessa poliittisessa kulttuurissa on jotain perverssiä. Jos kansalaisia estetään ”syrjinnän vastaisella” lainsäädännöllä suosimasta yhtä ihmistä toisen kustannuksella, ja jos tiettyjä motiiveja ei hyväksytä toiminnan perusteiksi, ihmisyyttä supistetaan humanismin nimissä. Silloin kielletään käytännössä itsesuojelu ja itsepuolustus. Kaikkein viheliäisintä on, jos etnosentrisyys kielletään yhdeltä ryhmältä ja sallitaan kaikille muille.

Viime viikolla tabua sohaisi Viron entinen ulkoministeri, europarlamentaarikko Kristiina Ojuland. Hän kirjoitti facebook-sivuillaan, että valkoiset eurooppalaiset ovat vaarassa hävitä maailmanhistoriasta Välimeren yli tulevan afrikkalaisen pakolaisaallon vuoksi. Kyseessä oli kenties ensimmäinen kerta sitten Enoch Powellin päivien, kun merkittävä eurooppalainen poliitikko on nostanut esille valkoisten etnisen edun, ja kohu oli taattu.

kari 2Ojulandin kommentin taustalla on ajattelumalli, joka on minusta itsestäänselvä. Jos Eurooppaan otetaan jatkuvasti suuria määriä afrikkalaisia ja arabeja, joiden perheet kasvavat kantaväestön perheitä nopeammin, ne ennen pitkää syrjäyttävät kantaväestön monilla asuinalueilla. Se ei tarkoita pelkästään ihonvärin tummenemista, vaan koko yhteiskunnan muuttumista: sosiaalihuollon joutumista kriisiin, kirkkojen muuttumista moskeijoiksi, kansallisvaltion hajoamista etnisiin eturyhmiin jne. Pahimmillaan tuloksena on kantaväestön jääminen marginaaliin maissa, jotka se on itse rakentanut. On varmasti niitä joiden mielestä tämä ei ole mikään ongelma, mutta useimpien valkoisten eurooppalaisten mielestä kohtalo olisi yhtä epämiellyttävä kuin Välimereen hukkuminen pakolaisen mielestä.

Jos jokin luonnonkatastrofi pyyhkäisisi pois koko Pakistanin tai Myanmarin väestön, olisin kenties hetken järkyttynyt, mutten menettäisi yöuniani. Tampereen tuhoutuminen olisi jo kokonaan toinen juttu, sillä kyse olisi omasta väestäni, johon minulla on henkilökohtaisiakin siteitä ja yhteyksiä. Sveitsin tai Portugalin kohtaamat katastrofit koskettaisivat nekin minua enemmän kuin kaukaisemmat, vaikken ole kummassakaan maassa käynyt. Kaikista eroista huolimatta ne ovat niin biologisesti kuin mentaliteetiltaan läheisempiä kuin mikään Afrikan, Lähi-Idän tai Aasian maa voi koskaan olla.

Ajatus yhteiset edut jakavasta ”ihmiskunnasta” on aikamme suurimpia valheita. Emme puhu ”myyräkunnasta” tai ”lokkikunnasta”, koska on selvää että saman lajin sisällä esiintyy yksilöiden, populaatioiden ja alalajien välistä kilpailua ja eturistiriitoja – en ymmärrä, miksi homo sapiens olisi tässä asiassa poikkeus. Ja huonoin tapa ristiriitojen sovitteluun on pakottaa keskenään selvästi erilaiset ihmisryhmät samalle maantieteelliselle alueelle kamppailemaan samoista resursseista.

Uskoisin nyt selvittäneeni asiaa siinä määrin, että voin siirtyä kolmanteen kysymykseen. Siihen vastaukseni on kieltävä. En ole koskaan osannut vihata ketään vain hänen rotunsa perusteella, ja vaikka toki pidänkin joistakin etnisistä ryhmistä enemmän kuin joistakin toisista, uskon että kaikista niistä löytyy yksilöitä, joiden kanssa tulisin toimeen mainiosti ja joita voisin jopa ihailla. Pidän arvossa arabien arkkitehtuurin saavutuksia ja kuuntelen paljon hip hopia edeltävää mustaa populaarimusiikkia. Kerron välillä rasistisia vitsejä ja käytän toisinaan halventavia etnisiä ilmauksia, mutta teen niin pikemminkin ärsyttääkseni suvaitsevaistoa kuin loukatakseni erirotuisia. En myöskään pidä valkoisten ylivaltaa tai muiden rotujen tuhoamista ratkaisuna etnisiin ristiriitoihin.

Joidenkin oikeistovirtausten edustajille rotu on pakkomielle, enkä oikein osaa samaistua heihin. Ajatus etnisesti täysin puhtaasta valtiosta on absurdi, koska historia ei sellaisia juurikaan tunne. Nykymaailmassa sellaisen ylläpitäminen vaatisi Pohjois-Korean tyyppistä militanttia eristäytymistä ja äärimmäisen tiukkaa totalitaarista valtakoneistoa. Natsi-Saksan kaltainen järjestelmä, jossa valtio valvoo jokaisen yksittäisen kansalaisen ”veren puhtautta” on pikemminkin suuri kennel kuin terveelle etniselle ylpeydelle perustuva valtio.

Olennaista ei ole se, onko sivilisaatiossa tai yhteiskunnassa vierasta ihmisainesta, vaan kuinka paljon sitä on ja millaista se on. Muutamien satojen yksilöiden kokoinen afrikkalais- tai arabivähemmistö ei muuttaisi Suomen oloja mihinkään suuntaan, lojaalista ja kohtuullisissa rajoissa pysyvästä kaakkoisaasialaisesta vähemmistöstä saattaisi olla hyötyäkin. Kokonaan toinen tilanne syntyy silloin kun vähemmistö kasvaa niin suureksi että se muodostaa valtion valtiossa – tämä on tilanne esimerkiksi Ranskassa, jossa muslimiväestöä on enemmän kuin Suomessa asukkaita.

En myöskään näe syytä pitää automaattisesti hylkiönä ihmistä, joka valitsee erirotuisen puolison henkilökohtaisen kiintymyksen takia. Sellaista tapahtuu pienissä määrin niin kauan kuin matkustaminen vieraisiin maihin ja erilaisten ihmisryhmien väliset kontaktit yleensä ovat mahdollisia. Oikea ongelma ilmiöstä tulee silloin, kun ryhdytään solmimaan lumeavioliittoja maahanpääsyn helpottamiseksi, kuten nykyään usein tehdään.

Vaikka hyväksyn etnosentrisyyden ja aktiivisesti kannatankin sitä tietyissä tilanteissa, en pidä rotua ensisijaisena identiteettiäni muovaavana tekijänä. Se on vain yksi osatekijä kokonaisuudessa, jonka muut osat kiinnostavat minua enemmän: historia, kieli, kulttuuri, perinne. Olen ensi sijassa suomalainen, eikä suomalaisuus ole rotu vaan – vasemmistolaista jargonia käyttääkseni – kielellis-historiallis-kulttuurinen ”konstruktio”. Suomalaisuuden kannalta esimerkiksi venäläismiehitys olisi aivan yhtä tuhoisaa kuin väestömme kuihtuminen massiivisen afrikkalaismaahanmuuton seurauksena: venäläiset ovat valkoisia siinä missä suomalaisetkin, mutta venäläistyyppinen vähemmistöpolitiikka hävittäisi suomalaisuuden kielenä ja kulttuurina.

Kansassa on siis kyse paljon muustakin kuin biologiasta. Kuitenkin suomalaisen kulttuurin ovat luoneet kaukasialaiset ihmiset, joiden juurista tiedemiehet edelleen kiistelevät. Geeniperimämme poikkeaa varsin vähän muista eurooppalaisista kansoista. En usko, että tapamme, mentaliteettimme ja korkeakulttuurimme olisivat voineet syntyä jonkin ei-valkoisen, ei-eurooppalaisen kansan parissa. Jos suomalaiset korvautuisivat suureksi osaksi tai kokonaan muualta tulleilla ja sulautuisivat heihin, Suomesta ei voitaisi enää puhua muussa kuin maantieteellisessä merkityksessä. Etninen yhtenäisyys on kulttuurista jatkuvuutta, vaikka yhtenäisyyden ei tarvitsekaan olla absoluuttinen. Siksi suomalaisen tai eurooppalaisen kulttuurin puolustaminen edellyttää myös valkoisen väestön säilyttämistä valtaväestönä.

Edellä esitetyin varauksin olen siis noin 66-prosenttisesti rasisti.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseeteos ”Hysterian maa” (2013) ja esseekokoelma "Kunnia" (2015). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseeteos ”Hysterian maa” (2013) ja esseekokoelma ”Kunnia” (2015). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Information

This entry was posted on kesäkuu 8, 2015 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , , .
%d bloggers like this: