Humaaneja kannibaaliapinoita

JUHANI SARSILA

Keskiajan yliopistossa opiskelijat maksoivat suoraan opettajille. Rahastava byrokratia kasvoi varsin myöhään. Jos opettajasta ei pidetty, hänen luennoillaan ei käyty. Se ei tarkoita sitä, että boikotoitu luennoitsija olisi ollut yksioikoisesti kelvoton. Kaikki kaikessa oli, osasiko hän retoriikan taidot. Osasiko hän opettaa, viehättää (miellyttää) ja saada liikutuksen valtaan teinipoikia? Nuorimmat olivat 13-vuotiaita. Joskus oppilapset heittivät opettajansa kadulle. Nykyään moista radikalismia tuskin tapaa. Käydään sivistyneemmin opin pitkää tietä. Monesta opettajasta ajatellaan pahaa. Mutta vain harvoin ruvetaan suoraan toimintaan. Epäkelvot savustetaan ulos hienovaraisesti.

Meheviä tosijuttuja kerrotaan aina. 1975 Harvardin zoologi E. O. Wilson julkaisi paksun kirjan. Se esittelee sosiobiologiaa eli evoluutionaarista, sosiaalista eläinoppia. Tieteenala tutkii käyttäytymistä limasienistä ihmisiin. Innokkaasti teos otettiin vastaan. Tunnemme uutuuden viehätyksen (neofilia) markkinavoimaksi. Media osaa ruokkia neofiliaa. Mutta Wilson toi vain uudehkon näkö­kulman. Sosiobiologia rakentuu darwinismin, genetiikan, evolutionaarisen ekologian ja etologian kalliolle. Vastustajien mukaan Wilson rakensi oppinsa upottavalle hiekalle. »Ja tuulet puhalsivat …». Wilsonin luonnossa pauhaa hera­kleitolainen olemassaolon taistelu.

Kirjaan tutustuttiin lähemmin ja sulatettiin luettua. Pettikö ensivaikutelma? Useimmat eivät avanneet kirjaa mutta kertoivat yltyvästä paheksunnastaan sitä kohtaan. Oikealla, keskellä ja vasemmalla vastustajat nostivat sotalippunsa. Oikeistopiirit tuomitsivat sosiobiologian marxilaiseksi yltiömaterialismiksi. Tiedeuskovat ja etenkin oikeat uskovaiset suuttuivat kukin oman jumalansa puolesta, maallikkohumanistit ihmisen puolesta. Vasemmistoradikaalit partasuut julistivat sosiobiologian ideologiaksi ja valetieteeksi: se vastusti edistystä; se tuki kapitalistista pysähtyneisyyttä; se ihannoi rasismia, elitismiä, fasismia ja muita sorto-oppeja muka itsensä luonnon järjestyksenä. Barrikadeille kiipesi feministejä kiivailemaan miessika Wilsonia vastaan. Kolmen poliittisen falangin ja neljännen eli feministifalangin sotamarssi takasi Wilsonille paikan sensuurin historiassa.

Wilsonin kirjaa poltettiin. Mies ei olisi voinut saada makoisampaa suitsutusta, paitsi jos hänet olisi poltettu kirjansa mukana kuten Savonarola Firenzessä 1498 ja Servetus Genevessä 1553. Akateemisissa salongeissa huhuttiin sosiobiologian asettamista tutkimus- ja opetuskieltoon. Moni tutkija ja opiskelija unohti epäluulonsa ja liittoutui näyttämään Wilsonille. Tämän luentoja sabotoitiin. Opiskelijat tulivat ja menivät ovet paukkuen. Kateederin taa huudettiin solvauksia. Helmikuussa 1978 Wilson puhui Amerikan Tiedeakatemian vuosikokouksessa. Sana kulki myös vääriin korviin, kuten avoimessa yhteiskunnassa usein tapahtuu. Paikalle ravasi 15 opiskelijaa. He kantoivat julistetta, jossa luki »Vuoden rasistinen ja fasistinen tiedemies». Oli vasta helmikuu. Ajatella, että jostakusta leivotaan vuoden mies niin aikaisin. Kommandoiskun lopuksi Wilsonin päähän kaadettiin vesikarahvi.

Kasvonsa Wilson löysi sellaisista lehdistä kuten Time, Newsweek ja Playboy. Pilapiirtäjät muunsivat zoologin olemuksen hänen oppiensa näköiseksi. Todellisuudessa Wilson näyttää surumieliseltä filosofilta. Piirroksissa hänestä kehittyi apina. Samoin oli käynyt Darwinille runsas vuosisata aiemmin. Lajien synty ilmestyi 1859.

Taistelu sosiobiologiaa vastaan raivosi kuumana vuosikaudet. Nyt käydään laiskaa asemasotaa. Vastustajien asenteet ovat pysyneet kovina. Heillä ei tosin tunnu olevan kovia piipussa. Antropologinen simpanssi- ja muu apinatutkimus on todistanut Wilsonin teeseissä olevan jotakin perää. Uutuuden lumo on haihtunut. Wilson ei ole enää »in». Oikeastaan Wilson on nostettu pinnalle upoksista, johon hänet ammuttiin. Hän on saanut isoja palkintoja. Vuonna 1999 Wilson nimitettiin vuoden humanistiksi.

Mitä hän pahimmillaan saarnasi? – Elämä on luonnonhistoriaa. Kehitys tarkoittaa aineellista, mekanistista ja ohjelmoitua tapahtumasarjaa. Ne, jotka uskovat Jumalan luomistyöhön, pettävät itseään ja lapsiaan. Jumala on joutava hypoteesi. Ihmiset eivät ole ilmaantuneet Tellukselle itsetoteutuksen vuoksi. Itseään varten he eivät ole olemassa. Kaikki organismit vain toimittavat eteenpäin ne samaiset geenit, joiden satunnaisia kantajia organismit itse ovat. Ihmisen »tarkoitus» on vain lisääntyä. Geenit ovat potentiaalisesti kuolemattomia. Niille kuuluu pääosa evoluution teatterissa. Kukin elimistö, siis vieraileva tähti sivuosassa, on dna:n keino tai väline tuottaa lisää dna:ta. Turha on udella lapsen lailla, mitä varten dna eksistoi. Se vain on, sanoo lakonisesti Svante Folin, sosiobiologian tutkija ja etevä sanankäyttäjä Ruotsista.

Ihminen on uskontonsa, moraalinsa ja kielensä vanki. Richard Dawkins huomauttaa, ettei luonnosta kerta kaikkiaan sovi puhua moraalisin termein. Luonto ei ole lempeä jos ei julmakaan. Tarkoitus ei ole tuottaa tuskaa eikä lieventää sitä. Vain dna:n, perimän, tulee säilyä. Muu Luontoa ei kiinnosta. Maailma toimii luonnon eikä moraalin lakien mukaan. Kun geenit monistuvat, jotkut saavat kärsiä, toiset rypeä nautinnoissa. Siihen ei voi keksiä mitään perusteluja, saati esittää jonkin ylimaallisen oikeuden aatetta.

Jos elinmahdollisuuksia suoltuisi maksimaalisesti ties mistä runsauden sarvesta, lajien määrä kasvaisi pian liian suureksi. Seuraus: nälkä, puute ja kurjuus jatkaisivat pian ikuista saalistusta. Masentaako? Annahan olla, vaikka luonto ei piittaa sinusta vaan geeneistäsi. Mutta pane itse paremmaksi ja rakasta luontoa, jota runoilija Giacomo Leopardi kutsui ihmisen sokeaksi äitipuoleksi. Muuta väriä ja rupea vihreäksi. Tai seuraa esimerkkiäni äläkä lisäänny. Kiusa se on pienikin kiusa, sopii sanoa, vaikka sillä ei ole mitään merkitystä.

Nelisen miljardia vuotta sitten, laskee aikaa Wilson, alkumolekyyli sai sattumalta kyvyn monistua. Sen suoria jälkeläisiä ovat ihmisenkin geenit. Jos haluaa, geenejä voi nimitellä itsekkäiksi. Viidakossa ei pelasta henkiriepua siten, että seuraa Kymmentä käskyä tai Vuorisaarnaa tai Buddhan puhetta Benaresissa (Varanasissa) tai kaiken maailman altruistisia hyveitä ylimalkaan. Benjamin Franklin neuvoi kutakin elämään Jeesuksen ja Sokrateen tapaan (kuuluisa 11:s käsky). Mikäpä tuossa, mutta hyveet eivät vastaa luonnon todellisuutta. Hyveet ovat luonnottomia, siis itse asiassa paheita, kun taas seitsemän kuolemansyntiä voidaan nimetä virtuaalisiksi hyveiksi.

Jos individi asettaa toisen hyvinvoinnin oman itsensä edelle, normaalit eli siis luontoa seuraavat kilpaveikot ja -sisaret saattavat sen heti päiviltä; myös sen geenit menevät surman suuhun. Moinen, liberalistinen sosiobiologia katsoo altruis­min luonnonvastaiseksi. Muistatko Mandevillen mehiläisyhteisön ja Adam Smithin? Ansaitsee maininnan, että 99 % kaikista Maan ekosysteemin luomista lajeista on kuollut sukupuuttoon, geenikatoon. Vain huiput ovat selvinneet elon tulosvastuullisesta kamppailusta. Tärkeintä on tuloksen teko. Jos moraali koettaa estää tulostehtailua, sitä pahempi moraalille.

Miten luonto toimii? Tarjoan saman esimerkin kuin Svante Folin. Languriapinoita tavataan Intiassa ja Indonesiassa. Ne lasketaan pyhiksi, vaikka ne aiheut­tavat viljavainioilla rumaa jälkeä ja sitä kautta nälkää ja muita vaivoja ja vastuksia Aatamin ja Eevan lapsille. Sakrosanktien, siis pyhien ja koskemattomien langurien sallitaan asua temppeleissä.

Hindut tahtovat koota hyvää karmaa voidakseen syntyä mahdollisesti jo ensi kerralla apinoiksi etappina kohti Brahmaniin loppuvaa taivallustaan luonnon vankeina.

Langurilauman pysyvä ydin koostuu keskenään lähisukua olevista naaraista. Haaremia johtaa koiras. Vallasta se saa nauttia keskimäärin 27 kuukautta. Koko ajan yksikön johtoon jonottaa uusia onnenonkijoita. Ennen pitkää vahvempi koiras tappaa tai ajaa pois apinasulttaanin.

Vain »Führer» saa lempiä äitien ja tytärten kanssa. Se koettaa saada siunattuun tilaan niin monta, kuin hallitusaikanaan ehtii. Uusi johtaja murhaa aina edeltäjänsä alaikäiset pennut. Erisukuiset pennut ja väärät geenit eivät kiitos veriteon pääse kilpasille koiraan ja sen geenien kanssa. Edelleen: naaraat eivät hedelmöity imetysaikana. Koiras siis murhaa ne edeltäjänsä siittämät pennut, joita naaraat imettävät. Sitten naaraat tulevat luonnon tahdosta taas kiimaan – ja kas: uudet pennut saavat elämän lahjan. Murhat lisäävät ratkaisevasti sitä aikaa, jolloin naaraat lahjoittavat koiraalle pentuja. Ne saavat elää isänsä hallitusajan, joku kauemminkin.

Panemalla toimeen puhdistuksen Suuri Johtaja saa edun. Paljon menettää naaras; työlästä on saattaa lapsukaisia maailmaan ja hoivata niitä, kunnes uusi rakastaja ne likvidoi. Saattaisiko apinanaaraiden joukosta astua hyveellinen Lysistratē organisoimaan seksilakkoa pahojen tapojen perkaamiseksi? Ei. Eiväthän naiset ihmistenkään maailmassa moiseen lakkoon ryhdy. Naaraat eivät liioin voisi asettua feministirintamaan (irvailee Folin, ja lisään omasta puolestani tekstiin ja kontekstiin korostusta) Herra Rakastajan tappamiseksi tai edes panemiseksi vaihtoon. Syy on geneettinen: naaraiden pojat eli murhaajageenien kantajat.

Kuka tai mikä herättäisi koiraassa ontologisen (metafyysisen) rakkauden koko laumaa kohtaan niin, että se edeltäjänsä tuhottuaan adoptoisi katuvaisena sen pennut? Ei kukaan. Ei mikään. Inhimillinen, kristillinen tai buddhalainen koiras saisi säälinsä vuoksi vähemmän näitä hentoja pienimmäisiä virkaa hoitaessaan. Toiseksi se joutuisi kaiken aikaa torjumaan normaalien tovereiden hyökkäyksiä. Ja kohta joku noista hirviöistä päästäisi päiviltä hellämielisen johtajan omat ja ottopennut vapautettuaan suvunjatkokoneiston omaa käyttöään varten. Muuhun uskominen merkitsisi kovin herttaista optimismia.

Humanistit Rudolf Eucken (1846–1926) ja Henri Bergson osuvat arviossaan kohdalleen. Heistä ihmiselo ja kulttuuri saavat tarkoituksen vain, jos otaksutaan henkielämä. Se murtautuu esiin historiassa ja topeliaanisesti nostaa ihmisen luonnon tason, saalistuksen yläpuolelle. Pitääkö meidän otaksua henkielämän todellisuus, vaikka siitä ei ole mitään takeita?

Lukuisilla lajeilla, ihminen mukaan lukien, systemaattiset lapsenmurhat ovat tavallisia ja geneettisesti (tai ekologisesti) oikeutettuja. Lohduttaako luki­jaa myöhään tuleva paljastukseni, etteivät langurit lukeudu ihmisapinoihin? Tarkastellaan simpanssia. Joko pilkottaa humanismin valoa viidakon piilosta? Ei. Tulee haudata neljän tähden mielikuva Tarzanin matalasta toverista ja hilpeästä sirkuspellestä. Anders Priemé osoittaa vakuuttavasti viidakon simpanssit kannibaaleiksi, pelottomiksi sotureiksi ja tappokoneiksi (Tieteen Kuvalehti 8/1993). Afrikan sade- ja savannimetsien simpanssit asuvat 10–40 individin laumoissa. Lauma antaa varsin rauhattoman perusturvan. Sisäisessä arvojärjestyksessä urokset koettavat saada korkeamman aseman tai edes pitää nykyisen. Se merkitsee taistelua.

Urheiden urosten metodit ovat jokseenkin niin moninaiset, kuin ne ovat viisaiden ihmisten, myös akateemisten ihmisten valtataistelussa (juonittelua, teeskentelyä, liittolaisten hankintaa ja laadun varmistusta). Tarpeen tullen takki käännetään ja isketään puukko selkään. Huono-onninen tiimitoveri saatetaan ajaa pakoon tai hakata kuoliaaksi. Kaikki koiraat havittelevat lauman johtajan paikkaa, joka on tuulinen, enintään jonkin vuoden viranhoito. Väliaikainen tai virkaatekevä johtaja voi helpoiten yhtyä lauman naaraisiin ja siirtää geenejään uuteen polveen. Korkeampaa tasoa ei tässä huippuosaamisessa ole; vakinaisesti ei virkaa hoideta. Sanottakoon kevennykseksi, että koiraiden yhteenkuuluvuus on elintärkeää. Reviiriään naapuriheimoja vastaan ne puolustavat kuten miehet, kuten ammoin Spartan soturit omaa valtiotaan. – Eräässä tapauksessa laumat sotivat verisesti neljä vuotta, kunnes heikomman lauman kaikki urokset oli tuhottu ja voittajan reviiri kasvanut. Kuta isompi reviiri, sitä useampia naaraita koiraiden onnistuu sitouttaa tiimiinsä savannilla tai sademetsässä.

Taisteluvalmiit koiraat partioivat tauotta lauman alueen ulkorajoilla. Koskaan kukaan ei painu ypöyksin vaaralliselle tarkastusmatkalle. Jos partio tapaa vihollisia, se reagoi voimasuhteiden mukaan. Lukuisamman vihollisen edestä vetäydytään turvaan. Jos joukkueet ovat tasavahvoja, villi sotatanssi aloitetaan molemmin puolin. Avoin taistelu alkaa, ellei toinen osapuoli päätä vetäytyä edullisempaan maastoon. Aika ajoin rajavartijat tapaavat yksinäisen, vieraan uroksen tai emon poikasineen. Ne murhataan. Tosin emo saatetaan vale-eettisesti eli seksuaalivietin vuoksi armahtaa. Ensi sijassa urhojen raivo kohdistuu emoa seuraavaan poikaseen. Sen ne syövät nälkäänsä. Emoa uhkaa suurin vaara silloin, kun se koettaa vaihtaa laumaa, paeta haaremista. Verikylvyn idea on muuttaa (konsulttikielellä: kehittää) rakastava äiti naaraaksi. Poikanen siis murhataan. Kun tunnesiteet on katkaistu, eloon jätetty äiti, jo entinen äiti, tulee pian kiimaan. Joku pariutuu sen kanssa, ja pian syntyy uusi pentu apinoiden planeetalle. Priemé toteaa seksuaalisen tarpeen voiman:

Urokset eivät näet malta odottaa paria vuotta, kunnes vieras poikanen olisi vieroi­tettu emosta ja emo voisi tulla taas kiimaan.

Kärsivällisyys ei ole tässä suhteessa noiden urhojen korkea hyve, mutta tämä argumenttini on antroposentrinen ja siksi kelvoton. Arthur Schopenhauer analy­soi sokeaa elämäntahtoa kaiken takana. Sukupuolitarve ilmaisee sokean elämäntahdon varsin puhtaasti.

Simpanssit luetaan ihmisapinoiksi toisin kuin langurit, joista kerroin ensin. Kaipa simpanssit toimivat ihmismäisemmin sanan neutraalin toteavassa merkityksessä. Ennen kuin hankkiudun tässä eroon humaaneista apinoista, selostan tositapauksen Prieméltä:

Äkkiä viisi urosta astuu esiin aluskasvillisuuden seasta. Salamannopeasti ne piirittävät puun, jossa on juuri rakastellut pari. Naaras kirkaisee ja pakenee epätoivon vallassa. Pakomatkan varrelle asettunut vartija antaa elukan mennä mutta pysäyttää raa’asti seuralaisen. Neljä muuta urosta on pian paikalla. Yksi tarttuu vangin käsivarteen, toinen jalkaan; kolmas lyö ja puree sitä; neljäs hyppii koko painollaan sen selässä. Varttitunnin kuluttua uhri makaa hiljaa […]. Naaras ryömii varovasti esiin piilostaan. Vain hyvin heikko rahina rakastajan keuhkoista kertoo sille, että se yhä elää […]. Useasta kohdasta on selkä murtunut. Seuraavien tuntien ajan naaras huitoo kärpäsiä pois uroksen haavoista ja hyväilee tätä. Kun uhri seuraavana päivänä kuolee, naaras palaa oman laumansa turvaan (Käännöstä stilisoitu – JS).

En tiedä, mitä ajatella tuosta. Mutta joku ajattelee, että onneksi me ihmiset elämme kulttuurissa. Vain noin 20 % Thaimaan 16–28-vuotiaista naisista toimii seksiorjina (1997). Intiassa lienee vain 400 000 lapsiprostituoitua (1997). Moni haluaa niin mieluusti kuulla, että ihmiset sentään loppujen lopuksi rakastavat ja tukevat toisiaan eteenpäin elon taipaleella. Paljonko sanat painavat? Samaan pystyvät simpanssit, kuten kävi ilmi. Lisäksi lauman aikuiset osoittavat suurta kiintymystä hentoja lapsosia kohtaan; niiden kanssa leikitään uupumatta. Aikuiset simpanssit saattavat adoptoida orpoja poikasraukkoja. Simpanssit ovat lähempää sukua ihmiselle kuin muille apinoille.

Ihminen toimii olennaisesti samoin kuin muut eläimet, Wilson arvioi. Sopii muistaa, mitä elämä on 1) luonnostaan ja luonnossa ja 2) konventioiden siistimänä. Ihmisiltä jää moni rikos tekemättä aloitekyvyn puutteen, rangaistuksen pelon tai omantunnon vuoksi. Mutta kohtelias ja nuhteeton mies tai nainen muuttuu sopivissa oloissa pedoksi (Jekyll & Hyde -ilmiö). Saataviaan nousee vaatimaan viidakkoluonto. Jos katse tappaisi, kaduilla lojuisi pitkät rivit ruumiita. Niin katkerana leimuaa viha yhden jos toisenkin lajitoverin katseessa. Jos katse voisi tehdä raskaaksi, naiset saisivat huolehtia ehkäisystä piipahtaessaan citybaarissa drinkillä.

Tuhovoimaisin peto on ihminen. Herman Melvillen teoksessa Moby Dick (1851) harppuunamiesten veneet ovat saamassa ansaan kaskelotin tai jonkin toisen ison valaan ja

kun veneet nyt piirittivät sen entistä tiukemmin, näkyi […] paljon siitä, mikä tavallisesti on piilossa veden alla. Sen silmät […] nousivat näkyviin. Jaloimmankin kaadetun tammipuun oksankoloihin kertyy kummallista, epämuodostunutta massaa, ja samoin myös niistä aukoista, jotka valaan silmät olivat kerran täyttäneet, työntyivät nyt esiin sokeat kyhmyt, säälittävät katsella. Mutta sääliä ei tässä tunnettu. Huolimatta pitkästä iästä, yhdestä ainoasta raajasta ja sokeista silmistä sen täytyi kohdata kuolema ja tulla murhatuksi voidakseen tuoda valoa hilpeihin häihin ja muihin ihmisten ilojuhliin, voidakseen tuoda valoa myös tunnelmallisiin kirkkoihin, jotka saarnaavat ehdotonta sävyisyyttä kaikkia kohtaan (Seppo Virtanen).

Ihmistä ei ohjaa järki tai siveellinen periaate, halu tehdä hyvää. Wilsonia haukuttiin elitismistä. Hän ei maalannut viidakkoa tasa-arvoisten olentojen eläinpihaksi. Wilsonia pelottaa ihmisen vanhoillisuus; moraaliseen edistykseen hän ei usko. Wilsonin mielestä ihminen ei sopeudu loputtomiin. On vain ajan kysymys, milloin ärsytyskynnys ylitetään. Maailma on nyt epävarmempi, vaarallisempi ja pienempi paikka kuin 1975, jolloin Wilson naulasi loukkaavat teesinsä. Silloin uskottiin kovin sokeasti jatkuvaan taloudelliseen kasvuun ja moraaliseen edistykseen luonnonlakina. Enää ei jakseta. Raja on jo voitu ylittää.

Ihmisen lajiominaisuudet heijastavat, Wilson muistuttaa, Afrikan savannien tai trooppisen vuoriston metsästäjä- ja keräilijäelämää kymmenien vuosimiljoonien takaa. Lajiominaisuutemme eivät ole tarkoitettu moderniin menoon. Valitettavasti me elämme luonnossa emmekä niinkään kulttuurissa. Näin Wilson pahoittelee meidän ihmisten osaa anno 1975 (kunnes hänestä kehittyy humanismin ja optimismin nimeen vannova biologi ja melkoinen yleisviisas) – Toinen olisi tilanne, jos ihminen olisi riisunut lajiominaisuutensa matkan varrelle ja jalostunut villistä sivistyneeksi, hyväksi ja järkeväksi. Niin ei ole päässyt käymään. Sitten kun kulttuuri alkaa toden teolla ahdistaa alkuihmistä meissä, alkavat lopun ajat. Pinnan alla vaanineet lajiominaisuudet sukeltavat esiin. Ihmiskunnalla ei kukaties ole aikaa varautua pahimpaan. Milloin tahansa joku saa primitiivireaktion ja painaa nappia. Freud arvelee, että ihmisessä asuu eroksen (ἔρως) ohella kuolemanvietti, pyrkimys tuhoon. Freudin ihmiskäsitys ilmenee biologisena ja humanistiselta kannalta pessimistisenä. Thánatos (θάνατος) koskee luontoa kaikkinensa: luonto on koodautunut itsetuhoon. Suunta kulkee olevasta olemattomuuteen, kosmoksesta autiuteen. Mutta alussa oli vanhojen kreikkalaisten (paitsi Herakleitoksen) mukaan kaaos (χαώς). Se voi odottaa myös lopussa.

Kinastellaan, voiko abortin katsoa murhaksi vai ei. Elokuun lopussa 1995 Kiinasta saatiin kuvaa ja sanaa orpojen tyttölasten kiduttamisesta ja suoranaisista murhista. Pahemmin kuin apinat kiinalaiset jatkavat naisten sortamista. Vuosimiljoonainen luonto pauhaa vuosituhansia vanhassa korkeakulttuurissa. Kaikessa sanotussa tiukkuudessaankin kiinalainen moraali joustaa kuin sidostesukka, jolla voi kuristaa ihmisen. Etenkin politiikan moraali joustaa. Virallisen Kiinan mukaan orpolapsia ei ole siellä kohdeltu kaltoin. »Kiinan kansa» paheksuu länsimaiden propagandavalheita, he sanovat ja valehtelevat itse.

Elokuulla 1997 arvioidaan, että koko ihmisten maailmassa 60 miljoonaa tyttöä ja naista on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Jos olisin optimisti ja uskovainen, sanoisin ufojen pelastaneen nuo miljoonat parempaan ulottuvuuteen. Sopii myös sanoa, että olemattomuus on parempi kuin perustavasti surkea olemassaolo, elämä; on parempi kuolla elettyään ensin; tai on parasta olla koskaan syntymättä.

–

Kirjoitus on alkujaan ilmestynyt Juhani Sarsilan esseekokoelmassa Melancholica (2013).

–

–

Juhani Sarsila on Tampereen yliopiston latinan kielen ja antiikin tradition
yliopistonlehtori sekä aate- ja oppihistorian dosentti Tampereen ja
Oulun yliopistoissa.