Valheen pitkät jäljet

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

17. syyskuuta 1939 Neuvostoliiton joukot hyökkäsivät ilman sodanjulistusta Puolaan ja miehittivät sen itäosat. Näin Iosif Stalin täytti oman osansa noin kuukautta aiemmin solmitusta sopimuksesta, jonka salaisessa lisäosassa Saksa ja Neuvostoliitto jakoivat itäisen Euroopan maat omiin etupiireihinsä.

Kaikkien kansainvälisten lakien vastaista toimenpidettä Neuvostoliitto perusteli ”Puolan kansan” ja Puolan alueella asuvien ukrainalaisten ja valkovenäläisten suojelemisella. Moskovan julkilausumassa tapahtuneesta sanottiin:

Sota Saksan ja Puolan välillä on johtanut Puolan valtion hajoamiseen. Kymmenen päivää jatkuneen sotilasoperaation jälkeen Puola on menettänyt kaikki teollisuusalueensa ja kulttuurikeskuksensa. Varsova ei ole enää pääkaupunki. Puolan hallitus on hajonnut eikä osoita mitään elonmerkkejä. Tämä merkitsee, että Puolan valtio ja hallitus ovat käytännössä lakanneet olemasta. Samalla ovat myös Neuvostoliiton ja Puolan kesken solmitut sopimukset lakanneet olemasta voimassa.

SNTL:n hallitus ei voi seurata välinpitämättömänä, kun Puolan alueella asuvat veriveljemme, ukrainalaiset ja valkovenäläiset, jäävät vaille puolustusta.

Neuvostoliiton hallitus aikoo kaikin käytössään olevin voimin vapauttaa Puolan kansan onnettomasta sodasta, johon maan mielettömät johtajat ovat sen saattaneet.

Puolan armeijalle, joka oli Molotov-Ribbentrop -sopimuksen yksityiskohdista tietämätön ja keskittynyt taistelemaan saksalaisia vastaan lännessä, hyökkäys tuli yllätyksenä eikä se kyennyt tekemään kunnollista vastarintaa. Monet puolalaiset joukko-osastot antautuivat saman tien, ja sotatoimien päätyttyä puna-armeijan vangiksi oli joutunut nykyarvioiden mukaan 138 000 – 181 000 puolalaista rivimiestä ja upseeria. Varsinkin upseerivangeista muodostui neuvostohallinnolle ongelma: heistä valtaosa oli antikommunisteja ja vapautuessaan leireiltä he olisivat saattaneet organisoida aseellista vastarintaa. Stalin ratkaisi pulman kuljettamalla heistä reilut 20 000 maaliskuussa 1940 Smolenskin alueella sijaitsevalle Katynin paikkakunnalle, jossa heidät teloitettiin ja haudattiin joukkohautoihin.

Ruotsalaisen toimittaja ja historiantutkija Peter Johnssonin teos Stalinin murhat Katynissa on ensimmäinen suomeksi käännetty selonteko Katynin tapauksesta. Puolassa asunut ja maan historiasta paljon kirjoittanut Johnsson käsittelee sekä murhia että sitä mutkikasta poliittista peliä, johon ne johtivat ja joka ei vieläkään näytä olevan päättynyt. Melkein 20 vuotta Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen osa Katyniin liittyvistä neuvostoasiakirjoista on yhä salaisia, ja vaikka Venäjä on myöntänyt teloitusten tapahtuneen Stalinin suorasta käskystä, uhreja ei edelleenkään ole virallisesti rehabilitoitu.

Stalinin murhat Katynissa on esitystavaltaan tarkka ja asiassa pysyvä. Johnsson ei liiemmin spekuloi eikä piirrä laajempaa kuvaa neuvostomiehityksen ajasta Puolassa, vaan pyrkii vain mahdollisimman tarkasti selvittämään, mitä Katynissa tapahtui ja miten nuo tapahtumat vaikuttivat myöhempään kansainväliseen politiikkaan. Makaaberitkin yksityiskohdat tuodaan esiin, vaikkei niillä herkutellakaan. Katynin verilöylyn käytännön puolesta vastasi viime kädessä yksi mies, NKVD:n kenraalimajuri Vasili Blohin, jota voidaan pitää yhtenä maailmanhistorian tehokkaimmista joukkomurhaajista. Vuosien 1937-38 suurissa puhdistuksissa pääteloittajana kunnostautuneen Blohinin arvioidaan ampuneen itse noin 7000 Katynissa surmatuista puolalaisupseereista. Katyniin tämä ammattimies saapui mukanaan nahkainen teurastajan esiliina, kyynärpäihin asti ulottuvat nahkakäsineet ja suuri matkalaukullinen Walther PPK -pistooleita – aseiden piiput kun syöpyivät nopeasti pilalle kovassa käytössä.

Katynin joukkoteloitus oli suurin, jonka Stalin järjesti Neuvostoliittoon vuosina 1939-40 liitetyillä alueilla. Saksalaisten tavoin neuvostoliittolaiset pyrkivät likvidoimaan Puolan koulutetun väestön, eivätkä he jääneet tehokkuudessa jälkeen kumppaneistaan. Välittömästi miehityksen jälkeen kymmeniätuhansia puolalaisia (sekä Puolan alueella asuvia ruteeneja ja ukrainalaisia) siirrettiin Neuvostoliiton vankiloihin ja pakkotyöleireille, joissa monet heistä kuolivat. Vastaavanlainen joukkokarkotus toteutettiin myöhemmin Baltian maissa ja olisi epäilemättä toteutettu Suomessakin, jos talvisota olisi päättynyt toisin. Mutta juuri puolalaisen sotilaseliitin kohdalla Stalin halusi pelata varman päälle ja hoitaa heidät pois päiväjärjestyksestä yhdellä nopealla teloitusoperaatiolla.

Johnssonin mukaan syynä poikkeukselliseen menettelyyn oli Stalinin suuri epäluulo juuri puolalaisia kohtaan. Puna-armeija oli kärsinyt nöyryyttävän tappion Puolan armeijalle Varsovan edustalla vuonna 1920, mikä oli luultavasti lisännyt Stalinin käsitystä puolalaisista perin juurin viheliäisenä ja taantumuksellisena kansana. Sisäisen terrorin aikana 1937-38 Stalin likvidoi Puolan kommunistipuolueen koko keskuskomitean ja antoi teloittaa 110 000 Neuvostoliitossa asuvaa puolalaista. Puolan itäosien valtauksen jälkeen hän pelkäsi, että vangitut upseerit saattaisivat joko paeta leireiltä organisoimaan sissisotaa tai tavallisten leirivankien joukkoon päästessään nostattaa näitä kapinaan.

Itse Puolan jakaminenkin perustui Johnssonin mielestä Saksaa ja Neuvostoliittoa yhdistäneelle puolalaisvastaiselle hengelle, jolla oli perinteet molempien maiden historiassa. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntynyt uusi itsenäinen Puola oli piirtänyt rajansa uudelleen liittämällä niihin ennen Saksalle ja Venäjälle kuuluneita alueita. 1920-luvulla yksikään Saksan hallitus ei hyväksynyt voimassa olevaa Puolan-rajaa, ja jotkut armeijan edustajat haaveilivat koko Puolan valtion katoamisesta. Kun Hitler alkoi 1938 vaatia alueluovutuksia Puolalta, tämä sopi mainiosti vastaavaa kaunaa tunteneelle neuvostohallitukselle. Lopulta totalitaariset suurvallat alkoivat toimia yhteistyössä Puolaa vastaan.

Kun Saksa vuonna 1941 muuttui Neuvostoliiton yhteistyökumppanista sen viholliseksi, Katynissa harjoitettu raaka pragmatismi kääntyi Stalinia vastaan. Neuvostoliiton alueelle edetessään saksalaisjoukot löysivät joukkohaudat ja hyödynsivät löytöä propagandassaan. Keväällä 1943 Katynissa aloitettiin laajamittaiset kaivaukset ja ruumiinavaukset, joihin osallistui myös Puolan Punaisen Ristin valtuuskunta. Saksa kokosi kansainvälisen tutkintakomission, johon osallistui asiantuntijoita sekä Saksan liittolaismaista että puolueettomista maista. Suomen edustajana komissiossa oli Arno Saxén, oikeuslääketieteen professori ja Suomen Punaisen Ristin hallituksen jäsen. Tutkijoiden johtopäätökset olivat yksimieliset: upseerit oli teloitettu vuonna 1940, jolloin alue oli ollut Neuvostoliiton hallussa.

Kaivauksia Katynin metsässä 1943.

Neuvostoliitto syytti murhista saksalaisia ja pyrki kaikin keinoin vaientamaan Katynia koskevan keskustelun liittolaismaissaan. Vaikka Britannian ja Yhdysvaltain johtajat kaikesta päätellen tajusivat asian oikean laidan, he päättivät joko hyväksyä neuvostoselityksen tai vaieta tapauksesta, ettei liittolaissuhde Neuvostoliiton kanssa vaarantuisi. Katyn oli yksi tärkeimmistä syistä siihen, miksi Nürnbergin oikeudenkäyntiä valmisteltaessa päätettiin, että kansainvälisissä ja muissa tuomioistuimissa voitiin käsitellä vain Saksan ja sen liittolaisten sotarikoksia. Hiljaisuuden politiikka jatkui kylmän sodan käynnistymiseen saakka ja on paraatiesimerkki siitä orwellilaisesta mekanismista, jonka avulla totalitaarinen valtio voi saada oman propagandansa läpi myös vapaan tiedonvälityksen maissa.

Vasta Neuvostoliiton viimeisinä hetkinä 1990-luvun alussa Mihail Gorbatšov ja Boris Jeltsin tunnustivat Katynin murhat virallisesti Stalinin hallinnon suorittamiksi. Mutta vaikka läntinen historiankirjoitus on jo ajat sitten esittänyt tapahtumat oikeassa valossa ja kommunismin jälkeisessä Puolassa on julkaistu hyllymetreittäin tarkkaa Katyn-tutkimusta, neuvostoversio putkahtaa silloin tällöin pintaan arvovaltaisissakin yhteyksissä. Johnsson kertoo Dagens Nyheterin väittäneen vuonna 2008 artikkelissaan, että tuolloin juuri Oscar-ehdokkaaksi nimetty Andrzej Wajdan elokuva Katyn kuvasi natsi-Saksan toimeenpanemaa puolalaisupseerien joukkomurhaa.

Mutta Johnssonin kirjan ajankohtaisuus ei varsinaisesti liity valheisiin, jotka ovat jatkaneet elämäänsä vielä totuuden paljastuttua. Päivänpolttavaksi kirjan tekee tapahtumien tausta, Puolan jako häikäilemättömän suurvaltapolitiikan seurauksena. Neuvostoliitto peri vanhalta Venäjältä käsityksen, jonka mukaan alueellinen laajentuminen ja pienten kansojen alistaminen oli ulkopolitiikan luonnollinen osa. Tämä käsitys on ollut venäläisen imperialismin perustana riippumatta siitä, ketkä maata ovat hallinneet. Sen mukaisesti on toiminut myös Vladimir Putin, joka on liittänyt Krimin niemimaan Venäjään ja pyrkii nyt tukemiensa separatistiryhmien avulla lohkaisemaan Ukrainan itäosat vasallialueekseen. Menetelmätkin muistuttavat vuoden 1939 vastaavia: sotilaallinen interventio ilman sodanjulistusta, lavastetut kansanäänestykset vallatuilla alueilla, laittoman toiminnan perusteleminen ”veriveljien” suojelulla.

Mennyt elää nykyhetkessä myös siten, että länsivallat uskovat naiivisti itäisen despootin pohjimmaiseen järkevyyteen ja hyväntahtoisuuteen. Aseapua Ukrainalle viivytellään tai sen antamisesta kieltäydytään suoraan – parempana ratkaisuna pidetään neuvotteluita, joita Venäjä on tähän mennessä käyttänyt levähdystaukoina, joiden aikana voi järjestellä joukkonsa.

Toisen maailmansodan aikaan länsivallat säilyttivät hyvän liittolaissuhteen murhattujen puolalaisten muiston hinnalla. Nyt rauha ja hyvät kauppasuhteet halutaan näemmä säilyttää taistelukentällä kaatuvien ukrainalaisten hinnalla.

–

Peter Johnsson: Stalinin murhat Katynissa ja niiden historialliset jälkipelit 1940-2014 (suomentanut Kari Klemelä. Mansarda, 2014.)

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012) ja esseeteos ”Hysterian maa” (2013). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.