Onko juutalaisuus sisäryhmäideologia?

JUKKA AAKULA

–

Ihmiskunnassa on muutamia uskonnollisia ja etnisiä ryhmiä jotka eläessään muitten kansojen keskuudessa lähes säännöllisesti säilyttävät erillisyytensä – mm. mustalaiset, juutalaiset ja armenialaiset. Juutalaiset ovat näistä ryhmistä mielenkiintoisin sillä he eivät ole säilyttäneet vain kulttuurista ja uskonnollista erillisyytään vaan myös geneettisen erillisyytensä. Italialainen populaatio-tutkija Luigi Luca Cavalli-Sforza osoitti jo 1979 että Euroopan juutalaiset (Ashkenazi– ja sefardijuutalaiset) muistuttavat geneettisesti enemmän Lähi-Idän asukkaita kuin eurooppalaisia.

Kysymys kuuluu, miten juutalaiset ovat diasporassakin säilyneet vuosituhansia erillisenä ryhmänä. Onko eristäytyminen ollut omavalintaista vai onko esimerkiksi kristittyjen ja muslimien antisemitismi aiheuttanut tämän eristäytymisen? Miksi juutalaiset ovat vain hyvin harvoin solmineet avioliittoja eriuskoisten kanssa, vaan ovat harjoittaneet tiukkaa endogamiaa.

Rinnan tämän keskustelun kanssa on käyty keskustelua juutalaisuuden luonteesta. Juutalaiset historioitsijat (mm. Benzion Netanyahu) ovat väittäneet että juutalaisuus on yksi universalistinen uskonto muiden vastaavien uskontojen joukossa, että juutalaisuus on avoin uusille käännynnäisille ja että juutalaisuus kannattaa kaikkien ihmisten veljeyttä.

Kalifornian valtionyliopiston psykologian professori Kevin MacDonald sen sijaan väittää juutalaisuuden olevan yhden ryhmän sisäryhmäideologia, joka on vain puettu uskonnon muotoon.

MacDonald esittää kirjoissaan A People That Shall Dwell Alone: Judaism As a Group Evolutionary Strategy ja Separation and Its Discontents Toward an Evolutionary Theory of Anti-Semitism – Immanuel Kantia ja monia juutalaisia uskonnollisia lähteitä lainaten – varsin vakuuttavia argumentteja sen puolesta että juutalaisuus on ensi sijassa sisäryhmäideologia.

Uskonnon rooli on MacDonaldin mukaan lopulta sekundäärinen: Espanjan juutalaisten pakosta kääntyessä kristinuskoon 1200-luvulla heitä alettiin kutsua uusiksi kristityiksi. Uudet kristityt kieltäytyivät kuitenkin kategorisesti avioliitoista vanhojen kristittyjen kanssa ja tämä käytäntö on jatkunut jossakin tapauksissa nykyaikaan asti. Uudet kristityt muodostivat endogamisen sisäryhmän ja oman sisäryhmäidentiteetin. Uudet kristityt saivat nopeasti merkittävän aseman Espanjan hovissa, hallinnossa ja katolisessa kirkossa.

Samoin toimivat eräät Ottomaanien ajan juutalaiset, jotka kääntyivät muslimeiksi 1500-luvun Salonikissa. Näihin päiviin asti nämä ”salonikilaiset” ovat eläneet endogaamisessa yhteisössä Istanbulin keskustassa. Salonikilaiset ovat päässeet pienestä lukumäärästään huolimatta hyvään asemaan jopa Turkin armeijassa ja hallituksessa. (Katso wikipedian artikkeli ja Steve Sailerin artikkeli näistä salonikilaisista.) Iberian nimemimaalla on kaksi vastaavaa endogaamista yhteisöä, toinen Portugalissa ja toinen Mallorcan saarella, jotka vuosisatoja ovat eläneet virallisesti kristittyinä muiden kristittyjen joukossa.

MacDonald väittää, että juutalaisten moraali on partikularistinen – omia pitää auttaa mutta kristittyjen huijaaminen on kunniakas teko. Vastakkaisista väitteistä huolimatta käännynnäisiä juutalaisuuteen on ollut historiallisesti tarkastellen äärimmäisen vähän ja heidän asemansa juutalaisyhteisössä oli äpärääkin alempi. Geneettinen erillisyys todistaa omalta osaltaan käännynnäisyyden harvinaisuuden. Immanuel Kantin mukaan juutalaiset ovat itse valinneet erillisyyden – juutalaisille moraalinen imperatiivi päti, mutta vain toisia juutalaisia kohtaan.

Juutalaiset on toisen maailmansodan jälkeen esitetty ainoastaan vainojen viattomiksi uhreiksi. Sen sijaan MacDonald väittää, että juutalaisten kärsimykset ovat ainakin osittain seurausta siitä miten juutalaiset kohtelivat puolalaisia maaorjia ja espanjalaisia talonpoikia toimiessaan välimiehinä kansan ja valtaapitävien välillä. Juutalaiset kantoivat Puolassa veroja ja maksuja kuninkaan ja aatelisten puolesta ja vuokrasivat maatiloja aatelisilta pitäen maatiloilla maaorjia. Tämä välimiehen roolin ottaminen ei perustunut MacDonaldin mukaan siihen ettei muita rooleja olisi ollut valittavissa – välimiesrooli sopi MacDonaldin teorian mukaan juutalaisille kuin nappi silmään, koska heidän uskontonsa suvaitsi ja jopa palkitsi kristityn rahvaan kiusaamista.

MacDonaldin mukaan inkvisition juutalaisvainot ja muu antisemitismi oli kristittyjen rationaalinen tapa käydä resurssitaistelua juutalaisia vastaan – taistelua jossa juutalaiset olivat korkeamman älykkyytensä, ryhmäkoheesionsa ja ja vallanpitäjien tuen takia hyvin vahvoilla, vaikka pysyivätkin aina vähemmistönä. MacDonald väittää, että myös moni juutalainen – varsinkin moni sionisti – totesi itse, että antisemitismi oli osin seurausta juutalaisten omista teoista.

Kun natsit alkoivat puhua arjalaisen rodun puhtaudesta – ja espanjalaiset kristityt jo paljon ennen tätä veren puhtaudesta – tämä kristittyjen rotuideologia ja endogamian vaatiminen oli MacDonaldin mukaan pitkälti peilikuva juutalaisten jo paljon aiemmin – vähintään Joosuan ajoista – harjoittamasta endogamiasta ja rotuideolgiasta. Juutalaisten rotuideologiahan suosi samanlaisia etnisiä puhdistuksia Palestiinassa juutalaisten saapuessa Luvattuun Maahan kuin mitä natsit toteuttivat Puolassa, Valko-Venäjällä, Liettuassa ja Ukrainassa. Etnisten puhdistusten vaatimukset palestiinalaisalueilla ovat olleet toistuvia nyky-Israelissakin.

MacDonaldin teoria on ristiriidassa juutalaisten historioitsijoiden käsityksen kanssa joiden mukaan juutalaisuus on kuin mikä tahansa uskonto joka ottaa vastaan käännynnäisiä ja jonka moraali painottaa ihmisten veljeyttä. MacDonaldin esittämä vahva evidenssi asettaa juutalaisten historioitsijoiden väitteet kuitenkin vahvasti kyseenalaiseksi.

MacDonaldin kirjan teoreettinen viitekehys on Tajfelin sosiaalisen identiteetin teoria ja nykyaikainen evoluutioteoria ja ryhmävalinta. MacDonaldin tulkintaa evoluutioteoriasta ovat kritisoineet voimakkaasti mm. evoluutiopsykologian suuret nimet Steve Pinker ja John Tooby. Tooby on todennut, että MacDonaldin käyttämä ryhmävalinnan teoria on hyvin kiistanalainen teoria.

Näin eittämättä onkin. Ryhmävalinnan teoria nähtiin evoluutiobiologien keskuudessa pitkään malliesimerkkinä teoreettisesti toimivasta mutta käytännössä täysin hyödyttömästä teoriasta, johon viittaaminen kokeellisten tulosten selittäjinä nähtiin varmana merkkinä tutkimuksen kvasitieteellisyydestä. Tilanne on kuitenkin selvästi muuttunut. Ryhmävalinnan teoria on kokenut paluun evoluutiotieteeseen, vaikka se edelleenkin on kiistanalainen. Teoriaan perustavat tutkimuksensa mm. taloustietelijät Samuel Bowles ja Herbert Gintis, ekologi David Sloan Wilson ja kultuurintutkijat Robert Boyd, Peter Richerson ja Joe Henrich. Käynnissä olevaan keskusteluun ryhmävalinnan puolesta ja vastaan voi tutustua lukemalla Steve Pinkerin ryhmävalinta-kritiikin ja vaikkapa Joe Henrichin vastauksen Pinkerille.

Mainittakoon että myös itävaltalaisen koulukunnan taloustieteilijä Friedrich von Hayek perusti instituutioden kehityksen argumenttinsa kirjassaan Kohtalokas Ylimieli pitkälti ryhmävalintaan.

Richerson ja Boyd liittävät kuulttuurievoluution geeni-kulttuuri-koevoluutioon. Kun ihminen alkoi harjoittaa karjataloutta ja juoda lehmän maitoa ravinnoksi, kyseisellä kulttuurisella tavalla oli takaisinkytkentä biologiseen evoluutioon. Aikuisväestön laktoosi-intoleranssia aiheuttava geeni alkoi harvinaistua karjataloutta harjoittavassa populaatiossa. Vastaavasti kun ihmiskulttuureissa on yleisesti normeja, joiden noudattamista valvotaan ja normin rikkojia rangaistaan, ihmiselle on ilmeisesti kehittynyt geneettinen sopeuma sisäistää yhteisönsä normit. Sisäistämisen proxyina ovat toimineet moraaliset tunteet kuten häpeä ja syyllisyys. Kulttuurinen ryhmä, jolla on ryhmän tomivuuden näkökulmasta tehokkaat normit, laajenee muiden ryhmien kustannuksella.

MacDonald tarjoaa hyvän potentiaalisen esimerkin geeni-kulttuuri-evoluutiosta. Ashkenasijuutalaiset suosivat lähisukulaisten avioliittoja. Ashkenasien kulttuuriset normit näin ollen kasvattavat perheenjäsenten sukulaisuutta, mikä saattaa kasvattaa omalta osaltaan yhteisön koheesiota. Samantapaisesti vaikuttanee se, että erilliset ashkenasiyhteisöt ovat varsin eristyneitä toisistaan. Aviopuoliso valitaan yleensä omasta seurakunnasta (synagoogasta).

Juutalaisuus ja antisemitismi ovat länsimaisessa kulttuurissa poliittisesti kuumia aiheita, ja MacDonaldin tutkimustyö on aiheuttanut monenlaisia poliittisiakin reaktiota. Antisemitistiset salaliittoteoreetikot – kuten Holokaustin kieltäjät – näkevät MacDonaldin tutkimuksen tukevan omaa agendaansa. Liberaalien tahojen mukaan Israel polkee palestiinalaisten ihmisoikeuksia tavalla, joka muistuttaa Etelä-Afrikan apartheidpolitiikkaa ja jota perustellaan eräänlaisella israelilaisella herrakansa-ajattelulla eli sisäryhmä-ajattelulla. Kun MacDonald näkee herrakansa-ajattelun laajempana juutalaisena strategiana, hänet tuomitaan antisemiitiksi.

Mutta MacDonaldin oma toiminta herättää kieltämättä aidostikin kysymyksen, onko MacDonald antisemiitti. Hän muun muassa toimi puolustuksen todistajana Holokaustin kiistäneen historioitsija David Irvingin oikeudenkäynnissä ja tulkitsi oikeudenkäyntiä juutalaisten sisäryhmäpyrkimysten näkökulmasta.

Koska kirjoituksestani halutaan varmasti tehdä poliittisia johtopäätöksiä, todettakoon, että en halua kirjoituksellani millään lailla piilovaikuttaa juutalaisia vastaan tai heidän puolestaan. Todettakoon lisäksi, että itse suhtaudun tietyllä sympatialla juutalaisten oikeuteen ylläpitää etnisyyteen perustuvaa valtiota Israelissa sekä heidän haluunsa säilyttää erillisyytensä globaalissa maailmassa ja ajaa omia etujaan kohtuuden nimissä. Samalla tavalla suhtauduin ymmärryksellä buurien pyrkimykseen ylläpitää omaa etnisyyteen perustuvaa valtiota eteläisessä Afrikassa.

–

–

Jukka Aakula on matemaatikko, IT-ammattilainen, isä ja konservatiivi. Kiinnostuksen kohteina mm. yhteisöllisyys, luonto, evoluutio, uskonto, antropologia, taloushistoria sekä ihmisen ja ihmisrotujen biologia.