Armoa emme ansaitse

JARNO ALANDER

–

–

Miten hienoja sanoja! Mistähän olet ne varastanut.

Jonathan Swift

Kukaan ei voi valehdella ellei hän usko tietävänsä totuutta. Paskapuheen tuottamiseen ei sellaista uskoa tarvita.

Harry G. Frankfurt

–

Nyt kaikki yhdessä: ”Populismi ja uusfasismi. Populismi ja uusfasismi. Populismi ja uusfasismi. Populismi ja uusfasismi.”

Tässä se on: Tiina Rosenbergin Arvot mekin ansaitsemme: kansakunta, demokratia ja tasa-arvo. Vihervasemmiston tämän hetken ykkösnyrkin tulikuuma hengentuote. Feminismin terävimmän terän sivallus. Uusin riemuvoitto päättymättömässä taistelussa rasismia, sadismia ja fasismia vastaan. Rohkea avaus vaikeasta aiheesta. Kipeitä ja kuoliaaksi vaiettuja tabuja, kuten rasismia ja maahanmuuttajien syrjintää, ennakkoluulottomasti ruotiva menestysteos. Raikas tuulahdus ummehtuneeseen suomalaiseen keskusteluilmapiiriin. Kirja, jossa tiedetään kertoa, että rasismi ”kukoistaa” Suomessa, ja että täällä Sarastuksessa suunnitellaan fasistista vallankumousta.

Rosenberg (s. 1958) on suomalainen, uransa pääasiassa Ruotsissa tehnyt akateemikko, jolla on vyöllään myös kanan lennon mittainen poliittinen ura. Hän aloitti akateemisen uransa Leipzigin Karl Marx – yliopistossa ja siirtyi myöhemmin Ruotsiin. Hän sai erilaisia virkoja Tukholman ja Lundin yliopistoissa teatteritieteen ja naistutkimuksen parissa ja väitteli tohtoriksi teatteritieteessä 1993.

Vuonna 2005 Rosenberg oli mukana perustamassa Ruotsin Feministinen aloite –puoluetta. Hänellä menivät kuitenkin nopeasti sukset ristiin puolueen muiden johtohahmojen kanssa, ja lopulta Rosenberg päätyi eroamaan puolueesta, mieluummin kuin hyväksyi vajoamisen alaspäin nokkimajärjestyksessä. Feministisen aloitteen muiden naisten mukaan syynä ristiriitoihin olivat Rosenbergin liian radikaalit mielipiteet. Kun ottaa huomioon, että puolue, josta Rosenberg joutui eroamaan liian radikaalien mielipiteiden vuoksi, on Ruotsissa toimiva feministipuolue, saanee jonkinlainen käsityksen Rosenbergin ajatusmaailmasta.

Vuonna 2005 Rosenberg joutui pienimuotoisen plagiointiskandaalin keskipisteeseen, kun emeritusprofessori Ingeborg Nordin Hellen huomautti Rosenbergin kirjaa Byxbegar arvostellessaan sen sisältävän suoria lainauksia kahden muun tutkijan teksteistä, ilman minkäänlaisia lähdeviiteitä tai mainintaa, ja että teksti ei ole Rosenbergin itsensä kirjoittama. Rosenbergille ei seurannut virallisia sanktioita eikä tiettävästi edes tiedeyhteisön epävirallista paheksuntaa plagioinnistaan, joten hän ei vaivautunut korjaamaan asiaa kirjan toisessa painoksessa.

Vuonna 2013 Rosenberg sai viisivuotisen pestin vastaperustetun Taideyliopiston (eli yhdistettyjen Kuvataideakatemian, Teatterikorkeakoulun ja Sibelius-akatemian) ensimmäisenä rehtorina. Kyseiseltä laitokselta on siis Rosenbergin taustan huomioiden lupa odottaa mitä korkealaatuisinta ja kansan syvien rivien tuntoja luotaavaa apurahataidetta.

Nyt vuonna 2014 Rosenberg on pullauttanut ilmoille kirjan, jossa hän laittaa vankalla yhden vuoden Suomen kokemuksellaan maan asiat halki, poikki ja pinoon. Inspiraationa kirjan kirjoittamiselle on tietenkin asiaankuuluvasti se perinteinen tyrmistys, kauhistus ja järkytys Suomen ahdistavasta ilmapiiristä ja kaikkialla vapaasti rehottavasta rasismista.

Arvot mekin ansaitsemme on hankala arvioitava, koska se ei oikeastaan ole perinteinen tietokirja, eikä edes mielipideteos (vaikka Rosenberg sitä esipuheessaan mielipidekirjaksi nimittääkin). Pikemminkin se on eräänlainen vuoden 2014 Suomen sosiaalinen lakmustesti: jos on sen kanssa (mielellään äänekkäästi ja innokkaasti) samaa mieltä, pääsee hyvien joukkoon ja osaksi maan henkistä eliittiä ja edistyksen voimien terävää kärkeä. Vastaavasti tietenkin ilmoittamalla olevansa Rosenbergin kanssa eri mieltä pääsee (vapaaehtoisesti tai ei) oppositioon ja toisinajattelijaksi.

On siis tavallaan yhdentekevää, mikä kirjan varsinainen sisältö on, koska sen lukeminen ei ole sen tarkoitetun kohderyhmän osalta tiedonhankintaa tai mielipiteenmuodostusta, vaan jonkinlainen ritualistinen akti, joka suorittamalla pyritään identifioitumaan tiettyyn ryhmään. Kirjan varsinainen lukeminen kannesta kanteen ja lukemisen mahdollisesti laukaisemat ajatusprosessit eivät yhtälöön kuulu. Yritän kuitenkin arvostella kirjan sen perusteella, mitä siinä tosiasiassa sanotaan, siinä määrin kuin se on mahdollista.

Vaikka kuinka yrittäisi lukea kirjan läpi ja arvostella sen bona fide, tehtävä muuttuu nopeasti mahdottomaksi. Yritän seuraavassa selittää miksi.

Mitään sen kummempaa sanomaa tai aihetta kirjalla ei tunnu oikeastaan olevan. Kirjan leipäteksti koostuu enimmäkseen erilaisten kirjoittajien ja tutkijoiden teorioiden kierrätyksestä. Esimerkiksi näin:

Antropologi Benedict Andersonin käsite kuviteltu yhteisöllisyys (imagined community) korostaa sellaisen ajattelutavan ristiriitaisuutta, jonka mukaan ”meidän” tulisi tuntea yhteenkuuluvuutta tuntemattomien ihmisten kanssa kansallisvaltionrajojen sisäpuolella mutta ei niiden ulkopuolella. Kansallisvaltio Suomi ja se, mitä kutsutaan suomalaiseksi kulttuuriksi, eivät ole jotakin vakaata ja muuttumatonta. Kansallisvaltiot ovat kasvaneet ja kehittyneet kansallisten kertomusten kautta. Nämä kertomukset sisältävät yhteisen kielen, yhteisen historian ja yhteisen kulttuurin. Anderson osoittaa, kuinka historiankirjoitus ja historialliset narratiivit tuottavat näennäistä yhtenäisyyttä ja ainutlaatuisuutta, jotka tähtäävät kansallisvaltioajatuksen vahvistamiseen. Niiden takia kansallisvaltioiden rajat tuntuvat kulkevan itsestään selvästi juuri siellä missä ne kulkevat, vaikka ne ovatkin historiallisesti luotuja.

Paitsi että lukijalle jää hämäräksi, kuinka paljon tästä lopulta on Andersonin ja kuinka paljon Rosenbergin omaa materiaalia, Rosenberg jättää vastaamatta myös lukijan mielessä muodostuvaan kysymykseen ”Niin, entä sitten?” Rosenberg ei kommentoi Andersonin näkemystä millään lailla, ei kerro, missä määrin jos lainkaan hän on sen kanssa samaa mieltä, ei esitä mitään omaa näkemystään jota Andersonin teoriat tukisivat tai liittyisivät siihen jotenkin muuten. Teoksen eri osat ovat käsittelevinään mm. kansakunnan, solidaarisuuden, monikulttuurin, tasa-arvon ja demokratian käsitteitä, mutta Rosenberg vain lainailee epäsuorasti muiden näkemyksiä näistä aiheista. Koska mitään omaa varsinaista sanottavaa hänellä ei ole, teksti aaltoilee kaoottisesti eestaas ilman sen kummempaa logiikkaa tai punaista lankaa.

Ainoa toistuva elementti Rosenbergin muuten sekavasti vellovassa tekstissä, on ”populismi ja uusfasismi”. Rosenbergille nämä ovat kuin paita ja peppu. Ei ole yhtä ilman toista – tai oikeastaan kyseessä on yksi ja sama käsite, koska hän esittää ne aina yhdessä. Mitä ”populismi ja uusfasismi” sitten on, sitä Rosenberg ei määrittele, mutta ilmeisesti jotakuinkin kaikki ikävä tai harmittava on populismin ja uusfasismin syytä.

Kaikissa verkosta lukemissani arvosteluissa ihmetellään, miten Rosenberg jättää määrittelemättä kirjassaan näin keskeisen käsitteen. Itse en usko, että kysymys on pelkästä ymmärtämättömyydestä tai laiskuudesta. Luulen, että Rosenberg jättää fasismin käsitteen auki aivan tarkoituksella – jos hän sitoutuisi johonkin tarkkaan fasismin määritelmään, jota käyttäen olisi mahdollista määritellä, onko joku fasismia vai ei, hän samalla ottaisi riskin, että joskus vastaan tulee jotain mistä hän ei pidä, mutta joka silti on kiistattomasti hänen fasismin määritelmänsä ulkopuolella.

Koska ”populismi ja uusfasismi” kattaa kaiken ikävän ja kamalan, myös Perussuomalaiset ovat totta kai populisteja ja uusfasisteja. Sikäli kun kirjalla mitään varsinaista sanomaa tai tarkoitusta on, Perussuomalaisten mustamaalaaminen lienee se tärkein.

Rosenberg on kuitenkin lähtenyt soitellen sotaan, sillä niin onnettoman kömpelöitä ja monen kertaan nähtyjä hänen kaikki argumenttinsa ovat. Hän kyhäilee ties kuinka monetta kertaa kömpelöjä aasinsiltoja Jussi Halla-ahon ja Anders Breivikin välille (Halla-aholla on katsokaas yhteys Nordman-blogiin, jota myös Breivik ”manifestissaan” lainasi). Sitten hän vetää esiin taas kerran persujen ex-kansanedustaja James Hirvisaaren ex-avustaja Helena Erosen ”hihamerkkiblogin”. Tiedättehän: muslimien hihaan kuunsirppi, juutalaisten hihaan Daavidin tähti, EU-kansalaisten hihaan EU-lippu, jenkkien hihaan hampurilaisen muotoinen hihamerkki, suomalaisten hihaan Suomen lippu. On tavattoman masentavaa, että ylipäätään kukaan, saati sitten eräällä suomalaisen kulttuurielämän tärkeimmistä palleista istuva valtion virkamies, kykenee teeskentelemään uskovansa tällaista.

Rosenbergille ei luonnollisesti tuota ongelmia sysätä samaan populismi ja uusfasismi –laariin kaikkia muitakin Euroopan kansallismielisiä puolueita. Ruotsin Ruotsidemokraatit, Saksan NPD (”Saksan ensimmäinen virallinen natsipuolue sitten toisen maailmansodan”), Ranskan Kansallinen Rintama, Unkarin turanismiin hurahtanut Jobbik, Kreikan opportunistiset kahelit Kultainen aamunkoitto… siinä missä Orwellin uuskielessä kaikki Puolueen kieltämä ja paheksuma mahtui yhteen ainoaan sanaan ”tuplaplusepähyvä”, Rosenberg tarvitsee kaksi: ”populismi ja uusfasismi”.

Koska Rosenberg ei siis määrittele fasismia mitenkään, hän ei tietenkään voi esittää mitään esimerkkejä, joiden perusteella Perussuomalaiset ja heidän toimintansa tähän määritelmään sopisivat. Niinpä Rosenbergin väitteet perussuomalaisten fasistisuudesta jäävät vähän samalle tasolle kuin ryssäläinen perseenpäristin vanhassa vitsissä: ei pärise eikä mahdu perseeseen, mutta muuten kyllä ihan hyvä.

Myös kirjan ainoa yritys viljellä huumoria tapahtuu persujen kustannuksella:

Mikään muu poliittinen ideologia ei korosta maskuliinisuutta ja miehistä viriiliyttä yhtä voimakkaasti kuin fasismi. Fasismi on ultramaskuliinista ja samalla ultranationalistista.

Rehellisyyden nimissä täytyy todeta, ettei populistinen perussuomalaisuus juuri huou viriiliyttä tai ihannoi nuoren Benito Mussolinin kaltaisia univormumiehiä, vaan se edustaa enemmänkin nykyisten sukupuolivaatimusten perässähiihtäjiä.

No, jo Sylvia Plath tiesi, että jokainen nainen palvoo fasistia. Timo Soinin edustama miesihanne on kieltämättä hieman groteski, ja Leni Riefenstahlin elokuvat taas ovat uusfasismin sijaan kuollutta ja kuopattua vanhan liiton fasismia. Fasistista ja äärimaskuliinista erotiikkaa kaipaavalle Rosenbergille voisi suositella vaikkapa Claire Denis’n muukalaislegioonalaisista kertovaa dokumenttia Beau Travail, tai Tropa de Elite –elokuvia, jotka kertovat Rio de Janeiron faveloita seulaksi ampuvista poliisin erikoisjoukoista. Ainakin oman vaimoni mielestä Rion BOPE-joukot ovat maihinnoususaappaissaan ja mustissa bareteissaan ja univormuissaan sanoinkuvaamattoman seksikkäitä.

Toisinaan Rosenbergin teksti lähentelee sitä karmeaa, post-sitä tai post-tätä, mitään tarkoittamatonta puutaheinää, johon yliopistopiireissä oli mahdollista vahingokseen törmätä vielä 90-luvulla. Siis viestintätermein ilmaistuna tekstejä, jotka ovat pelkkää häiriötä vailla minkäänlaista signaalia:

Epäluuloisuus tunteita kotaan ei ole sinänsä uusi ajatus, vaan klassinen kriittinen lähtökohta kulttuurintutkimuksessa. [Sara] Ahmed yhdistää ideologiakritiikissään feministisen, jälkikolonialistisen ja queerkritiikin. Hän on nykyteoreetikko, jota kiinnostaa se, kuinka sosiaalisesti määritellyt rajapinnat kohtaavat, muuttuvat ja kehittyvät erilaisten kohtaamisten, tunteiden ja kehojen kautta.

Rosenberg päätyy toisinaan puhumaan lainaamiensa vaikuttajien suilla niin järjettömiä, että herää kysymys, onko tekstiä oikoluettu lainkaan. Referoidessaan Edda Manga –nimisen aatehistorioitsijan teorioita, Rosenberg panee hänen suuhunsa tällaista:

Manga painottaa, että puhe kulttuurieroista ja toleranssista ei huomioi rasistisia rakenteita ja valtasuhteita. Yhden konkreettisen esimerkin tarjoavat naisten palkat, jotka ovat alhaisemmat kuin miesten. Sen sijaan, että yhteiskunnassa keskusteltaisiin naisten palkoista tai naisiin kohdistuvasta väkivallasta, diskurssi halutaankin viedä musliminaisten pukeutumiseen.

Rosenberg ilmeisesti tässä siis väittää, että Mangan mielestä yhteiskunnassa on mahdollista puhua vain yhdestä aiheesta kerrallaan. Niin kauan kuin musliminaisten pukeutumisesta puhutaan, naisten palkoista tai naisiin kohdistuvasta väkivallasta ei voida puhua. Jos luulette, että yritän nyt vain kyhätä ilkeämielistä, irvokasta olkiukkoa siitä, mitä Rosenberg/Manga oikeasti sanoo, voitte itse todeta asian vilkaisemalla kirjan sivua 46. En tiedä kuka Edda Manga on, mutta tuskin hän tarkoitti aivan tällaista. Koska Rosenbergillä kuitenkin jatkuvasti menevät omat ja muiden jutut sekaisin, se mitä Manga oikeasti halusi sanoa jää arvoitukseksi.

Koska Rosenbergin argumentit ovat niin puhkikuluneita, niiden herättämät kysymyksetkään eivät ole uusia. Monikulttuurisuuden historiaa läpikäydessään Rosenberg huomauttaa (mielestäni aivan oikein), että Suomi on aina ollut monikulttuurinen, koska täällä asuu suomalaisten eri heimojen lisäksi myös saamelaisia, suomenruotsalaisia, romaneja, tataareja, pieni juutalaisvähemmistö jne. Esitän tämän kysymyksen aina toisinaan, mutta olen jo kauan sitten luopunut toivosta saavani siihen joskus järkevän ja vain yhdellä tavalla ymmärrettävän vastauksen: jos Suomi ja Eurooppa ovat aina olleet monikulttuurisia, miksi sitä monikulttuuria piti aivan väkisin ruveta luomaan?

Tunnetusti jokaisen nais- ja homoaktivistin paras ystävä on ääri-islamisti – onhan näillä yhteinen vihollinen. Rosenberg on hieman hankaluuksissa selittäessään, miksi sekularismi on muuten hyvä juttu, mutta ehdottomasti ei islamin tapauksessa. Tämän hän onnistuu perustelemaan hieman monimutkaisesti niin, että siinä missä sekulaarit kristityt ja juutalaiset ovat hyviä ja fundamentalistiset kristityt ja juutalaiset pahoja, fundamentalistisiin muslimeihin kohdistuva arvostelu onkin muslimiväestön itsensä, ei heidän uskontonsa arvostelua.

Toinen esiin nouseva ikuisuuskysymys onkin, eivätkö feministit ihan oikeasti ymmärrä, mikä heitä odottaa, jos he liittoutumalla islamistien kanssa saavat yhteisen vihollisensa eli valkoisen miehen tuhottua? Voiko kyseessä olla sittenkin jonkinlainen naisellinen masokismi ja itsetuhoisuus, kaipuu sapelin ja leirinuotion väliin? En pidä kansallismielisissä yhteyksissä toisinaan esitettävistä naisia vähättelevistä tai jopa halveksivista puheenvuoroista, mutta en toisaalta voi kuin ihmetellä, kun katselen miten väsymätöntä työtä osa nykynaisista tekee tuhotakseen menneiden naisasiasukupolvien kaikki saavutukset.

Rosenberg eksyy tuon tuosta aivan puhtaaksiviljellyn tahattoman komiikan puolelle. Hän onnistuu esimerkiksi väittämään aivan tosissaan, että Front Nationalin ja muiden kansallismielisten puolueiden menestys demokraattisissa vaaleissa muodostaa uhan demokratialle. Lisäksi kirjassa, jossa lyödään yhtäläisyysmerkit kaikenlaisen ikävän ja fasismin välille, kerrotaan samalla, että kansakunnan käsite on menettänyt merkityksensä.

Jos Arvot mekin ansaitsemme olisi jonkun satunnaisia naistutkimuksen ja kulttuuriantropologian kursseja suorittaneen, sittemmin pätkä- ja työllistämistukityöputkeen siirtyneen katkeroituneen vanhanpiian tai muun kylähullun omakustanteena julkaisema vuodatus, se olisi helppo ohittaa säälinsekaisella huvittuneisuudella. Mutta aivan kuten Timo Hännikäinen kulttuurimarxismin käsitettä koskevassa esseessään toteaa, karmea totuus on, että

Rosenbergin eksentrisistä mielipiteistä huolimatta suomalainen media, erityisesti Yle, on alkanut leipoa hänestä jonkinlaista ”eurooppalaisen äärioikeiston” yleisasiantuntijaa.

Alarik Notis puolestaan on artikkelissaan valaissut Dan Koivulaakson ja kavereidensa tavoitetta luoda Suomeen ruotsalaistyyppinen äärivasemmistolainen terroriverkosto. Rosenbergin voitaneen katsoa edustavan sisäsiistiä ja salonkikelpoista, ideologiavetoista versiota samasta ruotsalaisesta äärivasemmistolaisuudesta, joka uskottelee ainakin itselleen, että sen toiminnalla on täysin pitävät eettiset ja loogiset perusteet.

Toisaalta ruotsalainen taipumus vältellä kaikkea rankkaa ja epämukavaa saattaa hyvinkin olla myös syynä erääseen kirjan harvoista positiivisista yllätyksistä: nimittäin kaikkein primitiivisintä, Katja Kettu, Umaya Abu-Hanna et. al. -tyyppistä sovinismi/syrjintä/alistus/raiskaus/rasisimipornoa siitä ei löydy.

Vaikka Rosenberg siellä täällä kirjassaan esittää kannattavansa laajaa yhteiskunnallista keskustelua, tosiasiassa hänen yksinkertaistava tapansa jakaa kaikki kahteen toisensa poissulkevaan kategoriaan, eli absoluuttiseen hyvään (sosiaalidemokratia, monikulttuurisuus) ja absoluuttiseen pahaan (populismi ja uusfasismi) vain kärjistää ja infantilisoi suomalaista julkista keskustelua entisestään.

Tuoreen tutkimuksen mukaan Ruotsissa on tätä nykyä 55 ns. ”no-go” –aluetta. Tämä on eufemistinen nimitys anarko/islamobarbariaan vajonneelle maahanmuuttajaslummille, jossa ruotsalainen yhteiskunta on lakannut olemasta ja jota hallitsevat etniset rikollisjengit. Kyseiset alueet eivät ole rasismin ikeestä vapautuneita rauhan ja rakkauden keitaita, vaan samoja paikkoja, joita Suomeen ja muualle Eurooppaan Afrikasta ja Lähi-idästä saapuvat turvapaikanhakijat kertovat pakenevansa. Kaikki muutkin Ruotsin tilannetta kuvaavat taloudelliset ja yhteiskunnalliset indikaattorit ovat karmeaa luettavaa. Suomessa meillä sen sijaan on luultavasti vielä pieni mahdollisuus välttää Ruotsia lähitulevaisuudessa odottava lopullinen romahdus. Tiina Rosenbergin olisi suonut pysyvän Ruotsissa, koska kirjallaan, valtion virkamiehenä toimiessaan ja muulla olemassaolollaan hän kutistaa tuota mahdollisuutta.

Siitä vallankumouksesta vielä. Ensinnäkin Rosenberg tietää kertoa, että

Suomen Sisun aktivistit aktivistit ovat vuodesta 2012 toimittaneet nettilehti Sarastusta, jota on tullut suomalaisen fasistisen älymystön äänitorvi.

Tämä siitä huolimatta, että yhtäkään Sisun aktiivijäsentä Sarastuksen toimituskuntaan ei kuulu. No, Rosenberg ja hänen kaltaisensa eivät ole ennenkään antaneet tosiasioiden häiritä hyvää teoriaa, joten olisi kohtuutonta odottaa heidän ryhtyvän sellaiseen nyt.

Hälyttävämpi puolestaan on Rosenbergin paljastus, että Sisussa ja Sarastuksessa suunnitellaan arvokonservatiivista vallankumousta. Haluaisinkin tässä yhteydessä vakuuttaa kaikille kaadereille, että mitään syytä epätoivoon ei ole – tästä takaiskusta huolimatta suunnitelma etenee aikataulussa, joten pysytelkää valmiustilassa ja odottakaa ohjeita!

–

–

Jarno Alander ei ole sitoutunut mihinkään, joten häntä on turha vaatia irtisanoutumaan mistään. Hän asuu Itä-Helsingissä.