Dieudonnén juttu

OLIVIER PERCEVAL   (suomentanut Mika Keränen)

–

(Kirjoitus käsittelee ranskalaista, etniseltä taustaltaan puoliksi kamerunilaista koomikkoa Dieudonné M’bala M’balaa, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Dieudonné. Dieudonné on herättänyt pahennusta sympatioillaan Front National -puoluetta kohtaan sekä juutalaisvastaisiksi tulkituilla lausunnoillaan. Hänen kehittämästään satiirisesta quenelle-tervehdyksestä on tullut kiistan aihe Ranskassa, koska sitä on väitetty käänteiseksi natsitervehdykseksi. Tammikuussa 2014 Ranskan sisäministeri Manuel Valls lähetti maan kaikille poliisiprefektuureille kolmisivuisen muistion, joka käsitteli Dieudonnén esityksiä ja jossa ehdotettiin epäsuorasti ”yleistä järjestystä vakavasti häiritsemään pyrkivien” julkisten esitysten kieltämistä. Tapaus on ollut parin viime viikon aikana Ranskan merkittävimpiä julkisia puheenaiheita.)

–

En erityisemmin tahtoisi omalta osaltani enää lisätä sitä hämmennystä, jonka sisäministeri Manuel Valls on saanut keitettyä kokoon tukenaan aina yhtä lakeijamainen lehdistö. Tiedotusvälineillämme ei kumma kyllä näytä näinä vakavina aikoina olevan muita kiinnostuksen kohteita kuin tämä Dieudonnén juttu. Pakko minunkin tästä on jotain sanoa.

Kyllä vain, ”Dieudonnén juttuna” (l’affaire Dieudonné) tämä episodi tultaneen vielä joskus muistamaan, ja aivan kuten Dreyfusin juttu (l’affaire Dreyfus) löi leimansa päättyvään 19. vuosisataan, Dieudonnén juttu luonnehtii merkittävällä tavalla tätä alkavaa 21. vuosisataamme.

Vaaditaan vuosia tai vuosikymmeniä sellaisen tilanteen syntymiseen, että yleisön ja median arvostamasta koomikosta tulee samanaikaisesti yksi yhteisönsä ilkeimpinä pidetyistä ja vihatuimmista henkilöistä. Ranskalaiset, jotka popsivat masennuslääkkeitä enemmän kuin mikään muu kansakunta, tarvitsevat joka-aamuisen häijystä huumorista koostuvan piristysruiskeensa jaksaakseen kahlata läpi edessä odottavan kolkon päivän.

[Kunniansa päivinä kymmenisen vuotta sitten] Dieudonné sopi tämän ruiskeen antajaksi erinomaisesti. Yhdessä [tuolloisen] aisaparinsa Elie Semounin kanssa hän oli komiikallaan hyökännyt milloin Ranskan kaikkien mahdollisten afrikkalaisyhteisöjen, milloin juutalaisten, aasialaisten tai köyhien valkoisten kimppuun, samoin hän oli höykyttänyt sellaisia valikoituja persoonallisuuksia kuin Jean-Marie Le Pen ja paavi Johannes Paavali II, vain pari mainitakseni. Tämä kaikki nauratti ranskalaisia.

Mutta päivänä muutamana vuonna 2003 Dieudonné tuli ottaneeksi askeleen, joka vei hänet yli sallitun rajan ja jota ei anneta hänelle anteeksi. Eräässä tv-lähetyksessä rabbiksi pukeutunut Dieudonné pilkkasi Israelin harjoittamaa politiikkaa miehitetyillä palestiinalaisalueilla ja päätti show’nsa yleisöä riemastuttavaan natsitervehdykseen [”Isra-heil”…]. Vielä samana iltana tuossa tv-studiossa häntä ylistivät ja halasivat samat tähdet jotka vain hieman myöhemmin (agenttiensa ohjeistamina) julkisuudessa vaativat häntä lähes lynkattavaksi. Tästä tuomiosta ei voinut valittaa, ja ne jotka yllä mainitun Semounin tavoin koettivat ensi alkuun puolustaa Dieudonnéta, ymmärsivät pian pelastaa oman nahkansa irtisanoutumalla täydellisesti tästä hirviöstä. Showbisnekselläkin on omat käytöskoodinsa. Tällä rahaa pursuavalla, ylellisellä, amoraalisella, materialistisella ja lähes aina tekopyhällä elämänalueella pelätään yli kaiken vain yhtä asiaa, ja se on ns. mediakuolema. Näissä pienissä piireissä teeskennellään keskinäistä arvonantoa vaikka tosiasiassa kaikki siellä inhoavat toisiaan; siellä harvemmin todella ajatellaan, mutta sitäkin useammin jonkun Florent Pagnyn tavoin äänekkäästi vaaditaan ”ajatuksenvapautta”, tuollainen käytös näet myy.

Näissä piireissä on paikallaan myös tuoda julki yleistä hyvää tahtoa (shows de ”charité”) milloin hiljaa hymisten, milloin ääneen mylvien ajatuksia, jotka poikkeuksetta ovat yhtä riskittömiä kuin poliittisesti korrektejakin, siis niitä ajanmukaisia aatteita joihin ei pitäisi Barbey d’Aurevillya mukaillakseni kiinnittää mitään huomiota.

Dieudonné kuuluu kuitenkin koomikkona siihen heimoon, joka on Guy Bedos’ta lähtien kyseenalaistanut meidän multisekulaarisen yhteiskuntamme perinteisen perustan; tuo perusta onkin pahoin vääristynyt sen pikkuporvarillisen hengen vaikutuksesta, joka on viettänyt triumfiaan tässä maassa viimeiset kaksi vuosisataa. Dieudonné muistuttaa henkistä esi-isäänsä Bedos’ta monessa. Myös Dieudonnén häijy huumori laukaisee yleisössä hilpeyden ryöpsähdyksiä, jotka synnyttävät vaikutelman siitä, että tässä nyt mäiskitään koomikon huumorin kohteita yhdessä hänen kanssaan.

Paha vain, että Dieudonné on nyttemmin astunut Voiman pimeälle puolelle samaan tapaan kuin hänen näyttelemänsä konna elokuvassa Asterix ja Kleopatra; rooli oli siis enteellinen. Dieudonnén nykyiset uhrit ovat hänen eilispäivän tuomareitaan, juuri heitä hän pilkkaa, poliitikkoja, tiedotusvälineitä, lobbareita. Onko hän radikalisoitunut? Mahdollisesti, mutta toisaalta hän vain tarjoilee vanhojen reseptien mukaan valmistettuja annoksia niille samoille ihmisille jotka hänelle nuo reseptit opettivat.

Dieudonné on puhdas televisioyhteiskunnan tuote ja elää aikana joka on omiaan stimuloimaan ilkeätä ja tyhmää huumoria, hänen tyylisestään komiikasta on tullut tavallaan paradigmaattista meidän surullisessa ja ilottoman huumorin leimaamassa yhteiskunnassamme.

Koska Dieudonné istuu yhteiskunnassa näköalapaikalla, hänen on täytynyt organisoida vastarintansa siten, että häneen on vaikea päästä käsiksi muuten kuin hallinnollisin keinoin; hän on kyennyt tekemään itsestään vallitsevasta järjestelmästä riippumattoman ja jatkaa toimintaansa piittaamatta siitä uskomattomasta paineesta, jonka hän joutuu kohtaamaan.

Dieudonnén huumorissaan viljelemistä sanoista ja eleistä on Ranskan juutalaisneuvoston (CRIF) päätöksellä tullut natsisympatioiden merkki, vaikka todellisuudessa niissä ei ole kyse oikeastaan muusta kuin poikamaisesta keskisormen heiluttelusta; se on Dieudonnén tapa paiskata valtava kermakakku niiden oligarkkien naamaan, jotka kuvittelivat lyöneensä ikiajoiksi lukkoon ilmaisuvapauden määritelmän tässä maassa.

Sisäministeri Valls julisti, etteivät Dieudonnén vitsit naurata häntä enää, mikä muotoilu antaa olettaa, että joskus aikaisemmin Valls on kuin onkin pitänyt Dieudonnéta hauskana. Mutta ennen muuta sisäministerin aktivoituminen kertoo siitä, että juutalaisvastaisista vitseistä on tullut ylimmän valtionjohdon asia, mikä loppupeleissä on todellinen jättipotti koomikolle.

Miksi tämä juttu on saanut kaikki naurettavuuden rajat ylittävällä tavalla näin keskeisen aseman kansakunnan julkisuudessa? Siksi, että se, samaan tapaan kuin Taubiran juttu hiljattain, antaa mahdollisuuden heiluttaa natsikorttia, ja näin saadaan katseet kääntymään pois niistä kabineteista, joissa keskitytään myymään Ranskaa pala palalta ja viemään tavallisilta ranskalaisilta tuhkatkin pesästä. Tasavallan sisä-, oikeus- ja valtiovarainministerin sinkoama ”fatwa” sekä massiivinen julkisuuden mobilisointi tämän ”yhteiskunnan pahimman vihollisen” suun tukkimiseksi yhdessä todistavat, että hallituksemme takana on vaikutusvaltaisia joskin äänettömiä yhtiömiehiä.

Mutta tämä hallinnon voimankäyttö on omiaan herättämään ristiriitaisia tunteita ihmisoikeusväessä. Ei nimittäin käy laatuun, että päästetään syntymään ennakkotapaus, jonka nojalla on mahdollista rajoittaa ilmaisunvapautta, eikä ole hyvä sekään, että Dieudonné alkaa näyttää tuomitsemansa systeemin uhrilta. Tämä riski on kuitenkin todellinen ottaen huomioon ne miljoonat kansalaiset jotka jo nyt tuntevat voimakasta solidaarisuutta koomikkoamme kohtaan.

Sytytyslanka palaa jo, ja pian saattaa posahtaa helvetinmoinen pommi päin meidän pikku diktaattorinalkujemme kasvoja, sillä elämme vihaisia aikoja ja hallinto koventaa vapautta tukahduttavia toimenpiteitään päivä päivältä. Älkäämme kuitenkaan masentuko tilanteesta, vaikka emme ehkä kaikessa voikaan yhtyä Dieudonnén narrinelkeisiin. On nimittäin mielenkiintoista nähdä, kuinka tämä kriisistä toiseen kompuroiva tasavalta, joka yli kaksi vuosisataa sitten syntyi tuskallisen ja verisen tragedian seurauksena, on nyt näköjään luhistumassa virnistelevän klovnin ilveilyihin.

–

–

Olivier Perceval on Action française -järjestön pääsihteeri.