Liberalismi, sivilisaation humalatila

KALEVI FREDMAN

–

Valistusarvoja ryhtyivät hahmottelemaan länsieurooppalaiset yläluokkaiset filosofit aikana, jolloin suurimmalla osalla väestöstä ei ollut mahdollisuuksia käyttää aikaansa sellaisiin asioihin kuin yhteiskunnallisten ongelmien havainnoimiseen ja ratkaisujen pohtimiseen. Euroopassa heidän filosofiansa jäi pitkään ideoiden tasolle, kun taas Pohjois-Amerikan brittiläisissä siirtokunnissa sitä alettiin soveltaa uusien, melkeinpä tyhjän päälle perustettujen yhteiskuntien instituutioissa. Tuo eräänlainen yhteiskuntalaboratorio on tähän asti osoittautunut suureksi menestykseksi.

Laillisuusperiaatteeseen, kansanvaltaan, omistusoikeuteen ja yksilönvapauksiin nojannut yhteiskunta oli ihanteellinen luodakseen kasvualustan taloudellisille innovaatioille, joista teollinen vallankumous oli merkittävin. Taloudelliset innovaatiot saivat aikaan aineellisen vaurauden kasaantumisen ensin yläluokalle, sitten keskiluokalle ja lopuksi myös proletariaatille. Vaurauden kasvu puolestaan vähensi yksilöiden tarvetta tukeutua yhteisöönsä ja korosti heidän kokemustaan itsenäisinä, riippumattomina olentoina. Tällainen individualismi puolestaan johti Euroopassakin yksilöllisyyttä arvostavan ideologian eli liberalismin vahvistumiseen, mikä vähitellen, usein vallankumousten myötä, johti yhä liberaalimpiin yhteiskuntiin, joissa taloudelliset innovaatiot kukoistivat entistäkin paremmin.

Elintason nousu ja liberalismin vahvistuminen ovat saman kolikon kääntöpuolet, toisiaan tukevat ilmiöt, jotka olisivat olleet mahdottomia yksinään. Kun 1700-luvulla liberalismi oli lähinnä yläluokan harrastus, 1800-luvulla siitä tuli keskiluokan ideologia ja 1900-luvulla lähes koko kansan yhteinen, hegemoninen pyhimys. Enää liberalismin vastustajia ei löydy muualta kuin niistä piireistä, joita yleisesti kutsutaan radikaaleiksi ääriaineksiksi. Hyvinvointi on pehmentänyt siitä nauttivat ja saanut heidät kannattamaan individualismia kaikilla elämänalueilla, mikä aikoinaan olisi merkinnyt kuolemaa.

Mutta kun suhdanteet tai kriisit silloin tällöin kääntävät elintason laskuun, alkavat kansan keskuudessa vahvistua ne arvot ja ihanteet, joita on totuttu pitämään konservatiivisina ja kansallismielisinä. Ensimmäinen maailmansota ja sitä seuranneet taloudelliset katastrofit olivat jo vähällä kaataa koko liberaalin sivilisaation, kun kansallissosialismi ja neuvostokommunismi saivat tilaisuuden muuttaa Euroopan jättiläismäiseksi teurastamoksi. Silloin aika ei ollut vielä kypsä liberalismin tuholle. Elintaso saatiin taas nousuun, mikä esti koko kulttuuripiirin suistumisen vallankumouksiin ja väkivaltaisuuksiin. Kansallissosialismi kukistettiin asein, minkä jälkeen puoli vuosisataa myöhemmin kommunismi väistyi rauhanomaisemmin. 1990-luvulla liberalismilla vaikutti olevan niin vähän uhkia, että jopa historian uskottiin päättyneen.

Parhaillaan länsimaat kärsivät vuosia jatkuneesta talouskriisistä. Vallanpitäjät ovat huolissaan siitä, kuinka ”populistit” ovat onnistuneet kasvattamaan vaikutusvaltaansa kaikilla vallankäytön tasoilla. Nämä ”populistit” ovat kaikkialla olleet valtavirtaa konservatiivisempia ja kansallismielisempiä voimia, jotka ovat haastaneet joitakin liberaalien vallanpitäjien pyhiä arvoja ja tavoitteita. Jotkut ovat nähneet ”populisteissa” samoja piirteitä kuin ensimmäistä maailmansotaa seuranneissa radikaaleissa, ja se on herättänyt pelkoa siitä, onko liberalismi sittenkin pelastettava toisenkin kerran. Voisiko historia vielä jatkuakin?

Voittajilta sopii odottaakin halua, että tulevaisuudessa ei tapahtuisikaan mitään, koska ainoa muutos, jonka täydellinen hegemonia voi kokea, on tappio. Ei ole mikään ihme, että liberalismin ja hyvinvoinnin kasvun rinnalla on kulkenut suorastaan faustinen edistysusko. Se on pakottanut meidät yhä eteenpäin, kehitykseen jossa mikään ei ole tarpeeksi paljon eikä tarpeeksi hyvää. Tänään kaikki tietävät ja harvat kyseenalaistavat esimerkiksi sen, että vähintään kolmen prosentin vuotuinen talouskasvu on välttämätöntä yhteiskunnallemme.

Joskus edistysusko esiintyy deterministisenä; jotkuthan pitävät edistyksellisyyttä synonyyminä liberalismille. Tästä esimerkiksi käy Euroopan unionin kehitys. Vallanpitäjämme Brysselissä pitävät oikeutettuna pyrkimystään maanosan kattavaan liittovaltioon, vaikka harvoista yhdentymistä koskevista kansanäänestyksistä kaikkien tuloksen ovat olleet torjuvia. Deterministinen edistysusko väittää, että kansallisvaltioiden ja niiden omaleimaisten kulttuurien aika on ohi, että muuta vaihtoehtoa ei ole. Että ainoana realistisena päämääränä on globaali, monikulttuurinen liberalismi. Kenties näin olisikin, jos historia todella olisi päättynyt kommunismin romahtamiseen. Uusi vaihe historiassa kuitenkin antoi kuulla itsestään jo ennen kuin se tapahtui.

Maailma on viettänyt vuodesta 1986 ylikulutuksen päivää, joka tänä vuonna osui elokuun 20. päivään. Silloin ihmiskunta oli kuluttanut uusiutuvia luonnonvaroja sen määrän, mitä ne koko vuoden aikana ennättävät uusiutua. Ylikulutus on suora seuraus elintason noususta, liberalismin kääntöpuolesta. Jos nykyinen talouskriisi, joka on leikannut elintasoa muutamia prosentteja, on onnistunut nostattamaan kansallismielisyyttä niin paljon, että valistusarvojen puolustajat näkevät äärioikeistolaisia milloin missäkin, voimme vain kuvitella, mitä ekologinen sopeutuminen saisi aikaan. Kun vuodesta yli kolmannes eletään yli varojen, sopeutuminen merkitsisi monin verroin rajumpaa elintason laskua kuin mitä vuosisadan talouskriisi sai aikaan.

Liberalismi voi olla vahvin perusta sivilisaatiolle, mutta sekään ei ole kyllin vahva suojellakseen sivilisaatiota itseltään. Luonnonvaroja kovaa vauhtia loppuun kuluttava liberaali sivilisaatio on näillä näkymin kokemassa saman kohtalon kuin muutkin oman loistonsa sokaisemat suurvallat, kuten antiikin Rooma, osmanien Turkki tai keisarillinen Kiina. Ehkä vielä parempi vertauskuva olisi joku niistä luonnonvaransa loppuun kuluttaneista eristäytyneistä pikkukulttuureista, joista tunnetuin on Pääsiäissaaren kulttuuri. Piittaamattomuuttaan pääsiäissaarelaiset kaatoivat kaikki metsänsä, jolloin uusia ei enää saatu kasvamaan takaisin avoimille niityille. Me maailman ihmiset olemme avaruuden keskellä aivan yhtä yksin kuin pääsiäissaarelaiset olivat keskellä Tyyntä valtamerta. Emme mekään saa vaikkapa kaloja meriimme takaisin, jos ne kaikki kalastamme ruoaksemme.

Jotkut uskovat, että tieteen ja teknologian kehitys tulee pelastamaan sivilisaatiomme umpikujalta – siis samojen asioiden, jotka luonnonvarojen törsäyksen ovat mahdollistaneet. Teoriassa voi olla mahdollista ratkoa ongelmat tieteen ja teknologian avulla muutenkin kuin tappamalla ihmisiä. Liberaalien yhteiskuntien puitteissa tähän mahdollisuuteen tarttuminen vaikuttaa mahdottomalta. Vauraus ja individualismi ovat luoneet kulutusyhteiskunnat, joissa ihmisyksilöt pitävät riistämättömänä oikeutenaan tyydyttää kulloisetkin tarpeensa. Käytännössä tämä tarkoittaa yhteiskuntaa, jossa liikeyritykset pyrkivät keksimään jatkuvasti uusia leluja, joiden hyöty on täysin marginaalinen, mutta joista tehdään välttämättömiä mukavuudenhaluisten kuluttajien materiaalisiin elämiin. Hyvä esimerkki on älypuhelin. Sillä ei voi tehdä mitään, mitä ei olisi voinut aiemmin tehdä muilla laitteilla, mutta silti sadat miljoonat ihmiset ostavat sellaisen ollakseen trendikkäitä. Viimeistään parin vuoden kuluttua he ostavat uuden, koska yritysten liikevoiton kannalta on hyvä tuoda pian markkinoille uusi malli, jonka mitättömät parannukset pakottavat muotitietoiset kuluttajat uusiin kauppoihin.

Maailmassamme liikkuvia taloudellisia voimavaroja on mahdotonta suunnata riittävissä määrin esimerkiksi uusiutuvan energian tuotantoon, koska ilman joutavaa tuotantoa yhteiskuntamme alkaisivat natista liitoksissaan. Lisäksi taloudelliset voimavarat ovat suurelta osin yksityisten tahojen hallussa. Yritykset himoavat voittoja ja ihmiset mukavaa elämää. Yksityisiä rahoja ei ole pystytty kanavoimaan välttämättömiin toimenpiteisiin, sijoituksiin jotka tuottavat voittoa vasta kymmenien vuosien kuluttua. Ylikulutuksen päivä siirtyy varhaisemmaksi, ei tieteestä ja teknologiasta huolimatta tai riippumatta, vaan niistä johtuen.

Toisin kuin muinoin Pääsiäissaarella, nykyajan lännessä kaikki tietävät näiden ongelmien olemassaolon ja ne vaarat, joita kohti olemme etenemässä. Mukavuus voittaa faktat. Jos nyt ei eletä kuin viimeistä päivää, totuttuun yltäkylläisyyteen ei ylletä enää koskaan. Eikä tämä elämäntapa koske vain suhdettamme luonnonvaroihin. Velkaantuminen on kaikin tavoin nykyajan ilmiö.

Ensimmäisenä ylikulutuksen päivänä Suomella oli valtionvelkaa viidennes kansantuotteesta, nykyrahassa muutama miljardi euroa. Tällä hetkellä velkaa on euroissa moninkertainen määrä, kansantuotteeseen suhteutettuna yli kaksinkertainen määrä, ja kasvua tänä vuonna yhdeksän miljardia euroa. Loppua velan kasvulle ei näy, eikä sen maksajista ole tietoakaan. Ainoa varma asia on, että velan maksavat aivan eri henkilöt kuin sen ottajat, sellaiset jotka eivät tänään pääse ilmaisemaan vastalausettaan.

Suomi on kuitenkin velkaantumisessaan länsimaiden maltillisemmasta päästä, suurin osa maista on kaikkien määritelmien mukaan ylivelkaantuneita. Velkavetoisella kulutusjuhlalla huolehditaan niistä mukavuuksista, jotka parempina aikoina annettiin valtioiden huoleksi ja joista nykyään ei suostuta päästämään irti. Kreikassa yritykset saada talous tasapainoon ovat ajaneet maan melkein sisällissodan partaalle, ja puoluekentän uusi ”populisti” on kansallissosialistinen Kultainen aamunkoitto noin kymmenen prosentin kannatuksella. Eikä minkäänlaisesta ekologisesta sopeutumisesta ole merkkejä.

Liberaalit kumartavat ihmisoikeuksille, joiden toteuttamiseksi tuntuu olevan välttämätöntä jatkaa velkaantumista niin rahoissa kuin luonnonvaroissakin. Ihmisoikeudet ovat nykyajan dogmi ja aksiooma. Niihin on päästävä hinnalla millä hyvänsä ja ne koskevat kaikkia, eli kaikille maailman seitsemälle miljardille olisi taattava elämä, jota liberaalit kutsuvat ”ihmisarvoiseksi”. Asiaa ei muuta miksikään edes se fakta, että ”ihmisarvoisen elämän” turvaaminen ihmiskunnan vähemmistölle on ajanut meidät jyrkänteen reunalle.

Samaan aikaan kukaan ei ole kuullutkaan ihmisvelvollisuuksista. Liberaali ideologia kun on mukavuuttaan tarjonnut ihmisille pelkkiä oikeuksia, mutta ulkoistanut velvollisuudet yhteiskunnille, joilla ei ole juuri mitään muita funktioita.

Liberalismi on sivilisaation humalatila, joka tuntuu mahdottoman hyvältä, mutta jota väistämättä seuraa krapula, sellainen kuin kansallissosialismi ja neuvostokommunismi. Tähän mennessä mikään kulttuuri ei ole noussut uhkaamaan liberaalin lännen ylivaltaa. Päinvastoin, kaikki ovat saaneet väistyä lännen kulttuuri-imperialismin tieltä, joka viime aikoina on ottanut liberalismin edistämisen ylevän naamion.

Kaikki ihmiskunnan historian kulttuurit ovat ennen pitkää saaneet väistyä. Miksi meidän törsäävä liberalismimme olisi tässä asiassa poikkeus? Pärjäsimme kulttuurievoluutiossa niin kauan kuin emme antiikin Rooman, osmanien Turkin ja keisarillisen Kiinan tavoin olleet vakuuttuneita siitä, että olemme maailmassa kauneimpia. Nyt olemme vakuuttuneita, mutta yhtä horjuvin perustein. Pyhimmän lehmämme, ihmisoikeuksien, kyseenalaistaminen johtaa väistämättä leimautumiseen oikeistoradikaaliksi – vaikka onhan vertaansa hakevan radikaalia vaatia seitsemälle miljardille ihmiselle liberaalien määrittelemä ”ihmisarvoinen elämä”.

Länsimaiseen kulttuuriimme olisi palautettava entisaikojen avarakatseisuus. Olisi syytä huomata, että ihmisoikeudet ovat muutakin kuin ihanteita: ne ovat – paradoksaalista kyllä – vaaraksi koko ihmiskunnalle, joka on paisunut aivan liian suureksi. Ei ihmislaji loppujen lopuksi poikkea niistä elinlajeista, joiden populaation koon vaihteluun suhtaudumme välinpitämättömästi. Malthusin ansa laukeaa väistämättä, ja silloin on ylimääräisen populaation annettava kuolla. Meidän on nöyrryttävä näiden tosiasioiden edessä ja jätettävä valistusarvoista utooppisimmat omaan arvoonsa.

Kaikki maailmanhistorian kulttuurit ovat olleet sellaisia, joita nykypäivän lännen liberaalit kutsuisivat konservatiivisiksi. Ennätyksellinen hyvinvointi on nimittäin luonut niin uniikin maailmankuvan, että kaikki muut näyttävät sen rinnalla toistensa kaltaisilta. Kun velkaan perustuva hyvinvointimme eräänä päivänä on historiaa, on tuo uniikki maailmankuvakin historiaa. Liberalismi ei ole deterministinen kohtalo, eikä se ole ihmisen luontainen tila. Konservatiiviset ihanteet pysyvät niin kauan kuin ihmiskuntakin, ja ne palaavat lännessäkin valtavirraksi, kunhan sivilisaatiomme tokenee iloisesta humalatilastaan.

–

–

Kalevi Fredman on parikymppinen konservatiivi, joka Friedrich Nietzschen hengessä kyseenalaistaa aikansa vallitsevia arvoja. Kiinnostuksen kohteina erityisesti yhteiskuntafilosofia ja kulttuurien evoluutio.