Toisinajattelija idässä ja lännessä

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Aleksandr Solženitsynin (1918-2008) Vankileirien saariston uudelleenjulkaiseminen viime vuonna oli yksiselitteisesti kulttuuriteko. Merkittävä yhteiskunnallinen teko se ei sinänsä ollut, sillä entisen Neuvostoliiton leirijärjestelmästä on jo pitkään ollut saatavilla Solženitsynin suurteosta tarkempiakin historiallisia selvityksiä. Nykynäkökulmasta Vankileirien saaristo on kiinnostava sellaisena miksi se kansilehdelläkin määritellään, eli ”taiteellisen tutkimuksen kokeiluna”. Siinä on kaunokirjallista todistusvoimaa, jollaista mikään historiateos ei jäännöksettömästi tavoita. Kun lisäksi muistaa, että kirjailija kokosi tulenaran aineistonsa Neuvostoliitossa salaa, suoritus on totisesti kunnioitettava.

Ajatus GULAG-järjestelmän historiasta oli elänyt Solženitsynin mielessä siitä asti kun hän oli itse vapautunut vankileiriltä, mutta suurtyön toteuttamiseen alkoi avautua realistisia mahdollisuuksia vasta esikoisromaani Ivan Denisovitšin päivän ilmestyttyä vuonna 1962. Tuhannet romaanin lukijat kirjoittivat hänelle ja kertoivat omista leirikokemuksistaan Stalinin kaudella. Solženitsynillä oli nyt käytössään nimiä, numeroita, karttoja ja muuta yksityiskohtaista informaatiota, ja hän kykeni mobilisoimaan maanlaajuisen avustajaverkoston keräämään lisäaineistoa.

Solženitsyn muokkasi aineistostaan erinomaista proosaa. Monet kokonaiset elämäntarinat hän käytti sellaisinaan, ja niinpä Vankileirien saaristo on tolstoilainen rönsyilevä historiallinen panoraama, jossa kirjailijan itsensä ohella puhuvat kaikentyyppiset GULAG-leirijärjestelmän vangit: puhdistusten uhriksi joutuneet puolueen jäsenet, papit ja muut uskonnollisten ryhmien jäsenet, tiloiltaan ajetut talonpojat, toisessa maailmansodassa saksalaisten puolelle värväytyneet, tavalliset rikolliset, jne. Yleissävyltään se on myrkyllinen syytekirjelmä, jonka lukeminen epäilemättä kävisi liian raskaaksi ilman Solženitsynin viljelemää sarkastista huumoria.

Muitakin vertailukohtia kuin Tolstoin historialliset eepokset Vankileirien saaristolle on löydetty: Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä, Dostojevskin tuotanto, jopa James Joyce. Josef Brodsky on sanonut sen olevan ”modernin ihmisen trilogian” kolmas ja viimeinen osa – kaksi aiempaa olivat hänen mukaansa Marxin Pääoma ja Freudin Unien tulkinta. Edeltäjiensä tavoin Solženitsyn kartoitti modernin ihmisen hämmennystä tilanteessa, missä kuvitelmaksi tai hallusinaatioksi luultu oli muuttunut todellisuudeksi. Marx paljasti teollisen kapitalismin lainalaisuudet, Freud yksilön alitajuisen elämän ja Solženitsyn totalitarismin arjen: ”Sinut voidaan vangita koska tahansa ja mistä syystä tahansa, sinulle voidaan tehdä aivan mitä tahansa – ja kaikki tämä tapahtuu mitä ylevimpien päämäärien nimissä.”

Keskitysleiri on tullut kiinteäksi osaksi 1900-luvun kuvastoa, ja Solženitsyn järkytti aikalaisiaan paljastamalla sen venäläiseksi keksinnöksi. (Sen esiasteita oli toki jo Yhdysvaltain sisällissodassa ja buurisodan aikaisessa Etelä-Afrikassa.) Leirijärjestelmän loivat Lenin ja Trotski, Stalin kehitti sen huippuunsa, ja myöhemmin sen omaksuivat mm. Hitler ja Mao. Viime vuosisadan aikana se on ollut kymmenien miljoonien ihmisten elin- ja kuolinympäristö.

Vankileirien saariston vaiheet 1970-luvun Suomessa kuuluvat erottamattomasti täkäläisen (itse)sensuurin historiaan. Kolmiosaisen suomenkielisen laitoksen ensimmäinen nide julkaistiin Ruotsissa, koska Solženitsynin aiempaa tuotantoa julkaissut Tammi ei uskaltanut sitä kustantaa. Jälkimmäiset niteet julkaisi tamperelainen pienkustantaja Kustannuspiste Oy, eivätkä monet kirjakaupat ja kirjastot suostuneet ottamaan sarjaa valikoimiinsa. Kun ostin alkuperäiset suomenkieliset niteet vuosia sitten eräästä lahtelaisesta antikvariaatista, liikkeen omistaja kertoi kiintoisia anekdootteja kirjan ympärillä 70-luvulla vallinneesta ilmapiiristä: hän itse oli joutunut ostamaan oman kappaleensa erään osuuskuntaliikkeen tiskin alta, koska näytille sitä ei tohtinut kukaan laittaa.

Parnassossa hiljattain ilmestyneessä Solženitsyn-esseessään Juhani Sipilä kirjoitti suomalaisten kollegoiden reaktioista Vankileirien saaristoon ja Solženitsynin karkotukseen. Siinä missä ulkomailla kirjoitettiin vetoomuksia vainotun kirjailijan puolesta, täällä kirjailijat joko vaikenivat tapauksesta tai kuittasivat Solženitsynin katkeroituneena menneisyyden miehenä. Poikkeuksen teki Hannu Salama, joka 70-luvun tuotannossaan pohti kriittisesti Solženitsynin teosten kieltämistä, vaikka oli itse kommunisti. Hupaisin reaktio venäläistä toisinajattelijaa kohtaan tuli suomalaiselta toisinajattelija Erno Paasilinnalta, joka Jari Tervon sutkauksen mukaisesti ”vietti valtaosan aikuisesta elämästään maailman kaikkien aikojen suurimman keskitysleirin (Neuvostoliitto) porteilla, ja kun oikein miettimällä mietti, keksi siitä yhden epäkohdan (Solženitsynin tuotanto).” Karkotettua neuvostokirjailijaa käsittelevässä esseessään Paasilinna kirjoitti:

Solženitsyn on täydellisesti menneisyyden kahleissa. Hän leimaa yhteiskunnan sellaiseksi kuin oman kohtalonsa. Se ei ole kuitenkaan sama asia. Solženitsyn ei ole halunnut jakaa enemmistön osaa ja hyväksyä vallankumousta. – Aika työntää tieltään menneisyyteen sitoutuneet. He eivät ole kauan ajankohtaisia.

Paasilinnan kirjoituksesta heijastuu aikakaudelle yleinen usko, että Neuvostoliitto tulisi pysymään pystyssä, oltiinpa siitä mitä mieltä tahansa. Käsitys jaettiin niin vasemmalla kuin oikealla – eroja oli lähinnä siinä, uskottiinko sosialistisen järjestelmän ennen pitkää päihittävän markkinatalousmaat vai uskottiinko sen vain jäävän vaihtoehtoiseksi malliksi. Lännen yliopistoissa oli Neuvostoliiton hajoamiseen saakka sovjetologian nimellä tunnettu tieteenala, jossa tutkittiin Neuvostoliiton ja muiden itäblokin maiden yhteiskuntia. Brittihistorioitsija Robert Conquest kritisoi yhtenä harvoista sovjetologeja siitä, että he käsittelivät Neuvostoliittoa kuin mitä tahansa yhteiskuntaa eivätkä tajunneet, että valtio oli perustaltaan laho. Tällaisia sivuääniä ei otettu vakavasti, ja niinpä Neuvostoliiton hajoaminen tuli lopulta yllätyksenä niin sovjetologeille kuin useimmille länsimaiden johtaville poliitikoille.

Vastaavanlaisia tulevaisuuden miehiä Solženitsyn joutui kohtaamaan kaikkialla minne meni. Kun hän karkotuksensa jälkeen asettui Yhdysvaltoihin, lännen liberaali älymystö otti hänet vastaan sankarina. Kuherruskuukausi loppui kuitenkin lyhyeen, kun Solženitsyn alkoi taas puhua muuta kuin hänen haluttiin sanovan. Harvardin yliopistossa pitämässään kuuluisassa puheessa hän syytti modernia länttä henkisten arvojen hylkäämisestä, vulgaarin ja tyhjän populaarikulttuurin ylivallasta, yksilö- ja kulutuskulttuurin heikentävästä vaikutuksesta… Kirjailija totesi, että länsimaiden fundamentalistinen suhtautuminen ihmisoikeuksiin oli johtamassa tilanteeseen jossa yhteiskunta ei enää kykenisi suojelemaan jäseniään rikollisilta. Hän korosti ihmisen velvollisuuksia oikeuksien sijaan. Tämä teki Solženitsynista sekularistien ja liberaalien silmissä vastenmielisen taantumuksellisen, joka oli pettänyt ”vapauden asian”. Jälleen Solženitsyn tuomittiin menneen maailman jäänteeksi, haamuksi tsaarinajan hämäristä.

–

***

–

Solženitsyn ei ollut länsimielinen liberaali, vaan traditionalisti ja venäläinen nationalisti, jonka ajattelun juuret olivat ortodoksisessa kristillisyydessä. Mutta millainen hänen poliittinen katsomuksensa tarkkaan ottaen oli, ja miten se eroaa vaikkapa nykyisen venäläisen nationalismin valtavirrasta? Solženitsyn jatkaa tiettyä ajatteluperinnettä, joka syntyi Venäjällä 1800-luvun alussa, kun usko länsimaiseen valistusajatteluun alkoi rakoilla. Sen ytimessä on käsitys, että Venäjä on sivilisaatioiden joukossa oma, lännestä erillinen kokonaisuutensa.

1800-luvulla venäläinen yhteiskuntafilosofia jakaantui kahteen pääsuuntaan, joita nimitettiin zapadnikeiksi ja slavofiileiksi. Edellisten mielestä Venäjän tuli omaksua länsimaiden tekemiä ratkaisuja ja seurata niiden kehitystä, jälkimmäisten mielestä sen tuli edetä omaa tietään ja nojata omaan perinteeseensä. Kuten aatehistoriassa yleensäkin, jako on kaikkea muuta kuin selkeä, ja esimerkiksi maltillinen slavofiili oli usein lähempänä zapadnikkejä kuin puhdasoppisimpia slavofiilejä. Solženitsyn on slavofiilien perillinen, muttei missään yksioikoisessa mielessä.

Vankileirien saaristossa Solženitsyn totesi menettäneensä uskonsa kansainvälisyyttä korostaviin ideologioihin GULAGin leireillä. Siellä vangit olivat hakeutuneet omiensa seuraan: ukrainalaiset ukrainalaisten, baltit balttien, kiinalaiset kiinalaisten, jne. Ankarissa oloissa ihmisten erot tulevat esiin, ja he järjestäytyvät etnisyyden ja kansallisuuden perusteella: kaltaisten seura tuo turvaa. Vuonna 1972 valmistuneessa Nobel-esitelmässään Solženitsyn kirjoitti:

Kansakunnat ovat ihmiskunnan rikkaus, sen kollektiiviset persoonallisuudet: kaikkein pienimmälläkin niistä on erityinen sävy ja kaikkein pieninkin heijastaa jumalallista tarkoitusta. (…) Eikö kansakuntien moninaisuus rikastuta ihmiskuntaa samoin kuin hionta kasvattaa jalokiven arvoa? Pitäisikö se tuhota? Voidaanko se tuhota?

Slavofiilisessä ajattelutraditiossa länsimaisuuden käsitteeseen liitetään universalismi, joka ei tunnusta kansakuntien ja kulttuurien välisiä eroja tai näkee ne vain pintapuolisina. Tämä johtaa kulttuuri-imperialismiin, jossa ”edistystä” arvioidaan vain länsimaiden näkökulmasta. Kuitenkin jokainen vanha kulttuuri muodostaa oman maailmansa, joten esimerkiksi Kiina, Afrikka ja Venäjä ovat länsimaille yllätyksellisiä, arvoituksellisia ja osin käsittämättömiä, ja sellaisina ne pysyvätkin. Länsimaisia ratkaisuja ei voi soveltaa niihin sellaisenaan. Sivilisaatioiden pitää itse löytää itselleen sopivimmat ratkaisut, jotka voivat poiketa radikaalistikin toisistaan.

Solženitsynin mukaan kommunismin ajassa oli kyse vieraan länsimaisen ideologian istuttamisesta väkisin Venäjälle. Sen vuoksi kokeilu oli niin katastrofaalinen. Solženitsynin mukaan yksi venäläisyyden peruskivistä on talonpoikaiskulttuuri, jota teollisuusmaita ihailevat bolševikit halveksivat ja yrittivät juuria pois Venäjältä kollektivointiohjelmillaan. Tässä Solženitsyn muistuttaa jonkin verran 1800-luvun sosialistista ajattelijaa Aleksandr Herzeniä, joka luopui toivosta lännen suhteen ja rakenteli venäläisen sosialismin ideaa vuosisataisen kyläyhteisön perustalle.

Ajatus bolševismista länsimaisena tuontitavarana on perusteltu, vaikkei se olekaan järin suosittu lännessä. Se, miksi kommunismi kehittyi Venäjällä juuri tuntemaamme muotoon, on paljon pohdittu kysymys. Historioitsijoilla on tapana selittää asia Venäjän despoottisella perinnöllä, joka marxismiin sekoittuessaan sai aikaan brutaalin puoluediktatuurin. Tämä sisältää ajatuksen, että jos kommunismia olisi kokeiltu aluksi vaikkapa Saksassa tai Britanniassa, se olisi ollut väistämättä hyvin erilaista. Tälle kannalle asettuu myös sinänsä pahaimpiin Venäjän vallankumouksen historioihin kuuluva Richard Pipesin A Concise History of the Russian Revolution (1995). Mutta mitä enemmän olen selitysmallia punninnut, sitä riittämättömämmältä se tuntuu. Venäjän vallankumouksessa historia toisti itseään: sen historiallinen edeltäjä länsimaissa, Ranskan suuri vallankumous, oli johtanut jakobiinidiktatuuriin ja kumoukselliseen terroriin. Bolsevikit ihailivat jakobiineja ja halusivat ottaa oppia heidän virheistään – ranskalaiset esikuvat suistuivat heidän mielestään vallasta, koska eivät likvidoineet vastustajiaan tarpeeksi tehokkaasti. Bolsevikkivallankumous oli siis kahden länsimaiden älymystön kehittämän ideologian – jakobinismin ja marxilaisuuden – istuttamista Venäjän oloihin, eikä sen verisyyttä riitä selittämään Iivana Julman ja Pietari Suuren hengen mystinen läsnäolo. Venäjän despoottinen hallintoperinne astuu näyttämölle kenties vasta myöhemmin; se saattaa osaksi selittää, miksi Lenin kumppaneineen jäi valtaan, vaikka Robespierren ja Saint-Justin tyrannia jäi väliaikaiseksi.

Solženitsyn on todennut, että marxismin perimmäisen epävenäläisyyden takia Venäjä tarvitsee luultavasti jopa 200 vuoden mittaisen toipumiskauden toetakseen kommunistisen kokeilun seurauksista. Hän ei myöskään ollut kommunismin romahduksen jälkeen valmis soveltamaan länsimaista demokratiaa sellaisenaan Venäjälle. Hän huomautti, että lännessäkin on useita toisistaan poikkeavia demokratian käytäntöjä, ja että demokratiaa sovelletaan aina kunkin maan oloihin ja perinteisiin sopivasti. Niin pitäisi toimia Venäjälläkin. 1990-luvun alun kirjoituksissaan Solženitsyn hahmotteli Venäjälle omanlaistaan demokratian mallia, joka perustuisi paikallistason päätöksenteolle eikä puolueille ja enemmistövaalitavalle. Toisaalta hän piti vahvaa keskusvaltaa välttämättömänä jo Venäjän koossapysymisen kannalta. Hän näki itsevaltiudessakin hyviä puolia ja muistutti, että siitä on olemassa lukuisia muunnelmia puhtaasti arvovaltaan perustuvasta voimapolitiikalle perustuvaan. Solženitsynin yksi poliittinen esikuva oli tsaarinajan pääministeri Pjotr Stolypin, joka hallitsi puolueiden yläpuolella, liittoutumatta minkään niistä kanssa.

Yhdysvalloissa asuessaan Solženitsyn kiinnitti paljon huomiota länsimaiden senhetkiseen tilaan ja tulevaisuudennäkymiin. Pamflettimaisessa teoksessaan Kirje Neuvostoliiton johtajille (1975), joka oli hänen ensimmäinen suoran yhteiskuntafilosofinen kirjansa, Solženitsyn piti lännen kehitystä varoittavana esimerkkinä Venäjälle – kun kommunismi joskus kukistuisi, ojasta allikkoon hyppäämistä pitäisi välttää. Hän ennusti länsimaille suurten koettelemusten aikaa, jonka alkusyynä oli suuri ”historiallinen, moraalinen ja psykologinen kriisi”. Kriisin ensimmäiset oireet näkyivät renessanssissa ja se huipentui valistusaikaan ja Ranskan vallankumoukseen.

Valistus synnytti rationalistis-humanistisen maailmankuvan, Solženitsynin termein ”humanistisen autonomian”, josta sittemmin tuli länsimaiden vallitseva maailmankuva. Sen ytimessä on äärimmäinen antroposentrismi, jossa perinteistä ja auktoriteeteista irrotettu ihmisyksilö on kaiken mitta. Pikku hiljaa kehitys on edennyt pisteeseen, jossa yksilöllä on pelkästään vapauksia ja oikeuksia ilman eettistä perustaa tai yhteisesti hyväksyttyä tarkoitusta. Alun perin vapauden ja vastuun tasapainolle perustunut liberaali demokratia on rappeutunut vastuuttomuuden tilaksi, jossa melkein mitä tahansa mielihalua pidetään ihmisoikeutena.

Rationalistis-humanistista katsomusta pidetään nykyään laajalti länsimaisuuden synonyyminä, mutta Solženitsyn korostaa, ettei se suinkaan ole ainoa tai edes merkittävin länsimaisen kulttuurin perintö, ja siihen keskittymällä unohdetaan paljon muuta. Punainen pyörä -romaanisarjassa, joka on Solženitsynin maailmankuvan perusteellisin kaunokirjallinen esitys, Solženitsyn toteaa henkilöhahmonsa Olda Orestovnan suulla: ”Valistus on vain yksi länsimaisen kulttuurin oksa eikä kenties kaikkein hedelmällisinkään. Se erkanee rungosta, se ei ole lähtöisin juuresta.” Kun Orestovnalle sanotaan, että länsimaiden historia käytännössä alkaa vasta Ranskan vallankumouksesta, hän vastaa: ”Jos keskiaika heitetään menemään, länsimaiden historia murtuu kahtia, ettekä te ymmärrä uudemmastakaan puolikkaasta yhtään mitään. (…) Yhtä intensiivistä henkistä elämää ihmiskunta ei ole tuntenut sitä ennen eikä sen jälkeen.”

Solženitsyn myötäilee tässä vanhaa slavofiilien ajatusta, että toisin kuin länsimailta, Venäjältä puuttuu Rooman valtakunnan perintö, joka slavofiilien mukaan on rationalistinen ja materialistinen. Venäjä on kristillisen Bysantin suora perillinen, ja siksi se ei ole vajonnut samanlaiseen ”spirituaalisen halvauksen” tilaan kuin länsi.

Mutta on syytä korostaa, että Solženitsyn ei näe Venäjällä olevan messiaanista tehtävää pelastaa länsi turmeluksesta. Tässä hän eroaa selvästi radikaaleista slavofiileistä, joiden tunnetuin edustaja Venäjän kulttuurielämässä oli F. M. Dostojevski. Dostojevskin mukaan venäläinen oikeauskoisuus oli koko maailman suuntaanäyttävä majakka, joka lopulta yhdistäisi idän ja lännen. Solženitsyn taas korosti lännen ja Venäjän erillisyyttä ja katsoi, että kummankin on itse löydettävä oma tiensä, vaikka molemmat toki voivat myös oppia toisiltaan. Länsimaiden ehdottomina etuina Solženitsyn piti oikeusvaltiota sekä sanan- ja ajatuksenvapautta. Ne olivat hänen mielestään välttämättömiä Venäjällekin, olipa länsimaissa muuten mitä vikoja tahansa.

Tällainen asennoituminen erottaa Solženitsynin paitsi jyrkistä slavofiileista, myös monista tämän hetken venäläisistä nationalisteista. Hänen käsityksensä venäläisen patriotismin suunnasta eroaa selvästi esimerkiksi kansallisbolševistisen liikkeen näkemyksestä. Kansallisbolševikit, joiden keskeisiä ideologeja ovat Aleksandr Dugin ja Eduard Limonov, yhdistelevät nationalistisia ja marxilaisia oppeja, ja heidän omalaatuiset ajatuksensa ovat saaneet jonkin verran vastakaikua Euroopan nationalistisissa ja traditionalistisissa piireissä. He arvostavat Stalinia ja muita neuvostojohtajia ”Venäjän suuruuden” edistäjinä, haluavat Venäjän ottavan aktiivisen roolin kansainvälisessä politiikassa ja kaavailevat Venäjän ja Manner-Euroopan yhdistymistä Euraasia-nimiseksi liittovaltioksi, joka toimisi vastavoimana Yhdysvaltain ja Britannian blokille.

Solženitsyn on puolestaan tiukan antimarxilainen ja antistalinistinen, ja kannattaa Venäjän vetäytymistä omalle alueelleen ja puuttumattomuutta Euroopan asioihin. Neuvostoliiton hajottua hän suhtautui skeptisesti joidenkin entisten neuvostotasavaltojen itsenäistymiseen, mutta tuomitsi selvin sanoin kaiken isovenäläisen voimapolitiikan. Hän ei hyväksynyt Staliniin kohdistuvaa nostalgiaa ja hänen isänmaallisuuteensa liittyi olennaisesti itsekritiikki: todellinen patriootti ei selittele tai puolustele maansa rikoksia, vaan tekee niistä rehellisesti tiliä ja pyrkii korjaamaan ne. Jo Vankileirien saaristossa hän kirjoitti: ”Suuruuttamme kansakuntana meidän ei ole osoitettava alueen valtavuudella eikä holhouksessa olevien kansojen lukumäärällä vaan tekojen suuruudella.” Solženitsynin elinaikana hänen ja kansallisbolševikki Limonovin välit olivat avoimen vihamieliset. Limonov piti Solženitsynia Neuvostoliiton romahdusta edistäneenä petturina, ja Solženitsyn nimitti Limonovia ”pornoa kirjoittavaksi pikku hyönteiseksi”.

Omasta mielestäni Solženitsynin ajatukset ovat lännen kansallismielisten kannalta huomattavasti järkevämpiä kuin kansallisbolševikkien ja muiden kovan linjan venäläisnationalistien. Kansallisbolševistinen idea Euraasian liittovaltiosta saattaa kuulostaa hyvältä paperilla, mutta käytännössä moinen yhteenliittymä olisi Venäjän johtama ja Venäjän intressejä edistävä. Venäjän tämänhetkinenkin ulkopolitiikka perustuu naapurivaltioiden painostamiselle, luonnonvaroilla kiristämiselle ja militaristiselle uhittelulle, eikä kansallisbolševikkien ”geopolitiikka” luultavasti siitä paljon eroaisi. Vaikka heräävä venäläinen patriotismi saattaakin toimia patona esimerkiksi islamin leviämistä vastaan, ei Venäjä ole lännen luonnollinen liittolainen – jo sen historia ja mentaliteetti ovat tyystin erilaiset Eurooppaan nähden, poliittisista ja taloudellis-sotilaallisista intresseistä puhumattakaan.

Solženitsyn korosti slavofiilien tavoin lännen ja Venäjän erillisyyttä, mutta se ei toki tarkoita, että keskinäinen kommunikaatio ja toisiltaan oppiminen olisivat poissuljettuja. Nobel-kirjailija ehti tarkastella pitkään niin itää kuin länttä, ja molemmissa hän asettui poikkiteloin valtavirtapolitiikkaan nähden. Kumpikin joutui nimittäin omalla tavallaan kohtaamaan modernien ideologioiden runtelevan vaikutuksen, ja yhteisten ongelmien ymmärtäminen vaatii vuoropuhelua vaikka ratkaisut ovatkin väistämättä erilaisia.

–

–

Kirjallisuutta:

Juhani Sipilä: Menneisyyden vanki vai elävä klassikko? (Parnasso 2/2012)

Aleksandr Solženitsyn: Gulag. Vankileirien saaristo (suom. Esa Adrian, Silberfeldt 2012)

Aleksandr Solženitsyn: Kirje Neuvostoliiton johtajille ja muita kirjoituksia (Kustannuspiste 1975)

Aleksandr Solženitsyn: Warning to the West (Farrar, Straus & Giroux, 1975)

Aleksandr Solženitsyn: Elokuu neljätoista (suom. Esa Adrian, Tammi 1972)

Aleksandr Solženitsyn: Punainen pyörä. Toinen solmu, lokakuu 1916 (suom. Esa Adrian, Tammi 1985)

Erkki Vettenniemi: Toinen hallitus – Aleksandr Solženitsyn, venäläinen kirjailija (Taifuuni 1994)

–

–

Timo Hännikäinen on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012) ja esseeteos ”Hysterian maa” (2013). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.