SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Kuinka lännen liberaalit auttoivat luomaan radikaalin islamismin

islamism 2

EMMET SCOTT   (suomentanut Markku Stenholm)

Muistan elävästi kuinka vain muutamia viikkoja 9/11-iskujen jälkeen näin valokuvan Bin Ladenin perheen nuorisosta lomamatkalla Ruotsissa. Kuva oli muistaakseni otettu vuonna 1971. Osama oli kuvassa, kuten myös noin 15 hänen veljeään (ja velipuoltaan) ja sisartaan. Kaikki olivat pukeutuneet ajalle tyypilliseen tapaan leveälahkeisiin farkkuihin ja vartaloa myötäileviin paitoihin. Joillakuilla pojista oli pitkät hiukset, kuten tytöilläkin. Kukaan heistä ei ollut hunnutettu, eikä heidän ulkoasussaan näkynyt jäkeäkään islamin vaikutuksesta. Ulkoasunsa puolesta he olisivat voineet olla mikä tahansa länsimainen nuorisojoukko.

Sanomalehdistä monet, elleivät kaikki, julkaisivat kuvan ja esittivät kysymyksen: mikä oli voinut tehdä Osamasta, tuosta kuvan rennosta nuorukaisesta, kaiken modernin ja kaiken länsimaalaisen vannoutuneen ja fanaattisen vihollisen? Tämän kirjoittajan mielestä sanomalehdet kuitenkin esittivät tuolloin väärän kysymyksen. Oikea kysymys olisi ollut: mikä oli voinut muuttaa, ei yksilön, vaan laajan osan koko sivilisaatiota kaiken modernin ja länsimaisen vannoutuneeksi ja fanaattiseksi viholliseksi? Sillä saman matkan minkä Osama Bin Laden oli kulkenut vuosien 1971 ja 2001 välillä olivat kulkeneet miljoonat hänen uskonveljensä kautta islamilaisen maailman. Ja täten 1970-luvun jälkeisten vuosikymmenten aikana muslimiyhteiskunta toisensa jälkeen on systemaattisesti hylännyt modernin maailman ja kääntänyt kelloa takaisin kohti seitsemättä vuosisataa. Kun naiset kaikkialla muslimimaailmassa olivat 60-luvun lopulla laajalti omaksuneet länsimaisen muodin ja länsimaiset elämäntavat, kääntyi suunta dramaattisesti 1970-luvun lopulla perinteisen islamin nostettua taas päätään tiukkoine pukeutumissääntöineen ja sosiaalisine käsityksineen. Nykyisin on jo vaikea edes etsimällä löytää islamilaista valtiota, jossa 1950- ja 60-lukujen rennot asenteet olisivat säilyneet.

Mikä sitten on aiheuttanut tämän kulttuurivallankumouksen? Uskoni mukaan johtolankaa kannattaa lähteä seuraamaan siitä – monien kommentaattoreiden lähes täysin ylenkatsomasta – tosiasiasta, että samana aikana länsi on käynyt läpi oman kulttuurivallankumouksensa. Lännen kulttuurivallankumous on kuitenkin ollut hyvin toisenlainen. Islamilaisen maailman taantuessa syvälle kohti seitsemättä vuosisataa, länsi syöksyi päistikkaa ennennäkemättömään kaiken luvallisuuteen ja seksuaaliseen suvaitsevaisuuteen. Väitän, että näiden kahden vallankumouksen yhtäaikaisuus ei ole sattumaa, vaan ne liittyvät erottamattomasti toisiinsa. Vallankumous islamilaisessa maailmassa on suurelta osaltaan vastausta läntisen maailman vallankumoukselle, ja reaktio sitä vastaan.

Useat kommentaattorit tuntevat Sayyid Qutbin tarinan. Hän oli Muslimiveljeskunnan egyptiläinen perustaja ja radikaali islamilainen ekstremisti, jota nykyisin laajalti pidetään myös al-Qaidan hengellisenä perustajana. Suurimman osan vuodesta 1949 Qubt vietti Greeleyn kaupungissa Coloradossa, missä hän opiskeli kasvatustieteitä. Kokemuksistaan hän kirjoitti kirjan The America I Have Seen, jonka lähes jokainen sivu toi ilmi hänen kammonsa amerikkalaista yhteiskuntaa kohtaan. Eniten Qubt oli järkyttynyt siitä, mitä hän kutsui amerikkalaisten naisten avoimeksi ja pöyhisteleväksi seksuaalisuudeksi. Hänelle heidän maneerinsa, ilmaisunsa, asusteensa kertoivat kaikki syvälle juurtuneesta turmelluksesta. Oli kuitenkin vuosi 1949, eli kauan ennen 60- ja 70-lukujen kaiken sallivaa yhteiskuntaa, kauan ennen Oh Calcutaa ja Woodstockia. Nykyisillä mittapuilla tarkasteltuna Amerikka, jossa Qubt vieraili, oli äärimmäisen konservatiivinen. Avioliitto oli normi. Naiset pysyivät kotona ja kasvattivat lapsia. Avioliiton ulkopuoliset synnytykset olivat epätavallisia ja seksuaalinen promiskuiteetti paheksuttua. Sekä elokuvia että sanomalehtiä sensuroitiin tiukalla otteella. Silti Qubt koki kaiken siellä kammottavana. Jopa kirkon kellaritiloissa pidetyt viattomat tanssit olivat hänestä osoitus rivosta turmeltuneisuudesta.

Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Qubt olisi ollut äärimmäisen konservatiivinen – vieläpä konservatiivi, joka tuli epätavallisen takapajuiselta seudulta, missä kulttuurinen ympäristö oli naisille rajoittavampi kuin missään muualla maailmassa. Siitäkään ei ole epäilystä, etteikö Qubt olisi edustanut ajattelutapaa, joka voidaan löytää miltä tahansa islamin vuosisadalta. Vielä 1900-luvun alkupuolella ja sitä ennen Qubtin näkemykset olisivat olleet valtavirtaa. On kuitenkin tärkeä muistaa, että vuonna 1949 Qubt oli huutavan ääni erämaassa. Kukaan ei kuunnellut, sillä Qubtin paasatessa ja raivotessa lännen dekadenssista koko arabialainen ja islamilainen maailma omaksui länsimaisia arvoja voimakkaammin kuin milloinkaan aikaisemmin. Naiset Casablancasta Jakartaan alkoivat hylätä huntuja ja 50-luvun edetessä länsimainen pukeutuminen ja yhteiskunnalliset asenteet tulivat yhä enemmän tavaksi. 1960-luvun puolivälissä olikin mahdollista kävellä Kairossa ja Teheranissa ja nähdä lähes pelkästään länsimaisiin asuihin pukeutuneita naisia. Moskeijan ja imaamin valta näytti olevan nopeasti haitumassa.

Millainen muutos voikaan tapahtua vuosikymmenessä! Tai pitäisi ehkä sanoa kahdessa tai kolmessa vuosikymmenessä.

Vuonna 1979 koko länsimaailma tuli tietoiseksi uudesta islamismista Ajatollah Khomeinin tehtyä historiallisen lentonsa Pariisista Teheraniin ja aloitettua modernin esiteollistuneen yhteiskunnan suunnan kääntämiseen kohti takapajuista teokratiaa. Se saattoi olla hetki, jolloin länsi huomasi tilanteen, mutta on syytä korostaa, että suurin osa pohjatyöstä oli tehty jo edeltäneellä vuosikymmenellä. Lisäksi tämä pohjatyö oli tehty yhtä lailla lännessä kuin islamilaisessa maailmassa, sillä juuri 60-luvun lopulla ja 70-luvulla yhteiskunnat lännessä ja Pohjois-Amerikassa lopulta katkaisivat siteensä juutalais-kristilliseen menneisyyteensä. Tuona aikana nähtiin kaiken sallivan yhteiskunnan aamunkoitto. Sosialistiset ja liberaalit hallinnot lähes kaikissa länsimaissa olivat laillistaneet abortin, löysänneet sensuuria, helpottaneet avioeroa ja luoneet lainsäädännön, joka taloudellisesti rohkaisi yksinhuoltajuuteen, ja tämä kaikki vain hieman yli kymmenessä vuodessa. Nopeassa tahdissa tämä johti avioliiton taantumaan ja avioliiton ulkopuolisten syntymien määrän rakettimaiseen nousuun. Jälkimmäisen aluksi huomaamattomana kääntöpuolena oli ennennäkemättömän laaja yhteiskunnallinen jakautuminen.

Älymystön keskuudessa nousi näiden yhteiskunnallisten ja kulttuuristen muutosten rinnalla militantin sekulaari kulttuuri, joka ei näyttänyt jättävän käyttämättä yhtään tilaisuutta “kumota” traditionaalista kristinuskoa, niin elokuvissa, televisiossa kuin sanomalehdissäkin, ja joka toi julki ivallista alentuvaisuuttaan uskovien kristittyjen näkemyksiä kohtaan. Kirjallisuutta ja taidetta näyttivät ylenpalttisella tavalla hallitsevan henkilöt, jotka olivat enemmän kuin halukkaita kasaamaan huomionosoituksia ja palkintoja mille tahansa tuotannolle, joka otti asiakseen huitoa kristinuskoa. Kristittyjen täytyi yhä enenevässä määrin kestää kaikilla areenoilla mitä säädyttömintä uskoonsa kohdistunutta pilkkaa.

Jumala oli kuollut, lännen intellektuaalinen eliitti julisti, ja heidän rakentamansa uljas uusi maailma oli kuin suoraan Aldous Huxleyn kuuluisasta dystopiasta. Seksuaalinen nautinto oli elämän tarkoitus ja ellei ollut mukana siinä, oli typerys tai jotain vielä pahempaa.

Kristityt, joiden seuraaman opettajan ensisijaisiin määräyksiin kuului kärsivällisyys, näyttivät olevat valmiita ottamaan kaiken tämän vastaan, tai protestoimaan ainoastaan rauhanomaisesti ja lainkuuliaisesti. Muslimimaailmassa reaktio oli jokseenkin erilainen. Olisi ehkä turhan pinnallista siteerata lukemattomia lännen dekadenssia ja jumalattomuutta halventavia kirjoituksia, jotka levisivät islamilaisesta maailmasta 1970- ja 80-lukujen aikana (ja leviävät itse asiassa tälläkin hetkellä). Asian ydin on siinä, että 1970-luvun puolivälissä nuoret muslimit rupesivat kuuntelemaan noita ääniä, mitä he aikaisemmin eivät olleet tehneet. Ja tämä on nykyisin vallitseva tilanne. Islamististen radikaalien kirjoitukset raivoavat “jumalatonta” länttä vastaan. Terroristijohtajat ja yksittäiset itsemurhapommittajat puhuvat julkilausumissaan itselleen asetetusta pyhästä tehtävästä tuhota “jumalan viholliset”. Islamistien verkkosivut tekevät täysin selväksi, kuinka islamistit pitävät lännen älyllisiä johtajia, radikaaleja sekularisteja, osallisina sotaan jumalaa vastaan, ja että he sen vuoksi uskovat näiden itse tehneen itsestään laillisia kohteita.

On tärkeää huomata, että islamistien huolta lännen turmeltuneisuudesta harvoin raportoidaan joukkotiedotusvälineissä, varsinkaan vasemmistolaisissa sellaisissa, jotka mielellään näkevät islamistien motiivina sen mitä haluavat nähdä. Meille esimerkiksi kerrotaan jatkuvasti New York Timesin ja Guardianin sivuilla, että varsinainen casus belli on “sota Irakissa”, “Palestiinan ongelma”, “köyhyys”, tai jopa “lännen imperialismi.” Silti niinä vuosina, jotka johtivat syyskuun 11. päivän iskuihin ei ollut Irakin sotaa, eivätkä Sudanin islamistit, jotka 1980- ja 90-luvun aikana teurastivat arviolta kaksi miljoonaa toisuskoista maan eteläosissa, olleet lainkaan huolissaan Palestiinan tilanteesta. Algerian islamistitkaan eivät erityisemmin kantaneet huolta Palestiinan kysymyksestä murhatessaan arviolta neljännesmiljoonan ihmisen verran omaa kansaansa 90-luvun aikana. Ja vielä 9/11-iskujen jälkeenkään Palestiinan kysymys ei juuri ollut esillä Bin Ladenin ja hänen kohorttiensa esittämissä vaatimuksissa ja julkilausumissa. Päinvastoin, nuo julkilausumat olivat täynnä vihaa “vääräuskoisten ateismia” ja lännen dekadenssia kohtaan. Niitä he vannoivat vastustavansa. Mikäli lännen imperialismi oli ongelma, niin kyseessä oli liberaalin eliitin uskonnonvastainen ja sekulaari kulttuuri-imperialismi. On tietenkin totta, että islamistit ovat nyt modernimpana aikana käyttäneet propagandatarkoituksiinsa – aina tilaisuuden tullen – lännen vasemmiston kieltä länsimaiselle yleisölle suunnatuissa julkilausumissaan. He ovat oppineet käyttämään Blairin puuttumista Irakin tilanteeseen “virallisena” syynä hyökkäyksille Britanniaa vastaan huolimatta siitä, että Bushin ja Blairin syrjäyttämä Saddam Hussein oli suuri islamin vihaaja ja suurin muslimien murhaaja sitten Tshingis-Kaanin. Mikäli Irakin sotaa voi käyttää aiheuttamaan sisäisiä konflikteja vääräuskoisten joukossa, sitä parempi.

Mutta pystyykö oikeaoppisinkaan vasemmistolainen kieltämään, että moderniin Britanniaan jossa rikostilastot nousevat, perheet hajoavat, rahvaanomaisuutta ja julkkiksia ihaillaan pakkomielteisesti ja sosiaalinen rakenne murenee, on helppo kohdistaa vihaa ja vaikea samaistua? Ja epäilemättä vain tietoisesti silmät sulkemalla voi olla näkemättä, kuinka televisiosta ja muusta mediasta välittyvä militantin sekulaari maailmankuva vieraannuttaa syvästi kenet tahansa, jolla on traditionaalinen tai uskonnollinen tausta.

Länttä ei tietenkään pidä pitää syyllisenä radikaaliin islamismiin. Vielä vähemmän on syytä mitenkään oikeuttaa islamistien uskomuksia ja tekoja. Islamistit eivät ole moraalisesti ylemmällä tasolla, eikä heillä ole vastauksia maailman ongelmiin. He eivät ole moraalisia ihmisiä ja kaikkein vähiten he ovat sitä sukupuolikäsityksissään. Onhan heidän paratiisinsakin, jossa he odottavat nautiskelevansa 72 tummasilmäisen heuriksensa kanssa, selvästi aistillinen. Islamistien hellimä ideologia ei ole mitenkään uusi. Se ei ole lännen luomus. Islamistit edustavat islamilaisen ajattelun valtavirran paluuta; teologiaa joka on historiassa paitsi oikeuttanut aggressiivisen sodan, myös nähnyt sen moraalisena velvollisuutena. Silti aina 1960-luvulle saakka tämä ajattelu, ja islam itse, oli suurimmalta osin katoamassa. Länttä ihailtiin ja matkittiin kaikkialla islamilaisessa maailmassa. Länsimainen kulttuuri oli nousussa ja länsimaiset asenteet koettiin moraalisesti paremmiksi kuin ne, joita islam oli kyennyt luomaan. Elettiin järjen ajan, todellisen valistuksen syntyhetkiä. Sitten lännen yhteiskunnissa 60- ja 70-luvuilla alkanut moraalinen syöksykierre muutti kaiken. Aiemmat lännen kulttuurin lipunkantajat (ajatellaan esimerkiksi vaikka Casablancaa), Hollywoodin elokuvat, muuttuivat lähes yhdessä yössä kiroilun ja törkeyksien vastenmielisiksi välittäjiksi. Hitaasti mutta varmasti islamilainen maailma (ja muut itäiset kulttuurit) alkoivat muuttua lännen alkaessa hylkiä kaikkia moraalisia rajoitteita. Aiemmin ihailtu länsi nähtiin nyt kauhistuttavana. Ja tämä on tälläkin hetkellä vallitseva eetos. On totta, että sen enempää buddhalaiset kuin hindutkaan (tai konservatiiviset kristityt) eivät vyötä itseään pommivöillä ja suorita massamurhia. Heidän uskontonsa ovat sellaiseen liian rauhanomaisia. Islamilaisessa maailmassa asiat olivat kuitenkin toisin ja jälleen kerran ihmiset ryhtyivät kuuntelemaan mitä tämän maailman Said Qubteilla on sanottavanaan.

Olisin huolimaton, jos jättäisin mainitsematta yhden tai kaksi nykyisen tilanteen seurannaisvaikutuksista. Lännen liberaalit eivät ainoastaan ole elvyttäneet muinaista fanatismia, vaan he ovat – monin tavoin – avanneet polkuja, joita pitkin tuo fanatismi on voinut saapua länteen ja kukoistaa täällä. Rikollisella tavalla väärän, massiivisen ja lähes kontrolloimattoman maahanmuuton Lähi-Idästä (monikultturismi on keskeinen osa sekulaaria vasemmistolaista politiikkaa) sallivan politiikan lisäksi on kristinuskon marginalisointi luonut vaarallisen moraalisen ja henkisen tyhjiön. Pian 9/11-iskujen jälkeen brittiläinen sanomalehti julkaisi artikkelin otsikolla “Islam’s Armani Army”. Se käsitteli Englannissa asuvia nuoria, keskiluokkaisia ammatti-ihmisiä, jotka olivat omaksuneet islamin. Silmiinpistävää näissä nuorissa oli, että heillä kaikilla oli vakaumuksellisen sekulaari tausta. Joidenkin vanhemmat olivat Työväenpuolueen vasemmiston jäseniä, toisten kommunisteja ja erisävyisiä sosialisteja. Oli selvää, että nämä kulttuurisilta juuriltaan kiskotut nuoret olivat löytäneet islamista uskonnollisen identiteetin, jota heillä ei koskaan aikaisemmin ollut ollut.

Ei ole lainkaan liioittelua sanoa, että koko vasemmistolainen vastaus islamismille on ironialla ladattu. Vasemmistolaiset ovat kaikkein innokkaimmin etsivinään syitä sille “miksi he vihaavat meitä”, mutta samalla he kaikkein päättäväisimmin kieltäytyvät huomaamasta noita syitä. Vasemmiston keskuudessa on vallalla lähes epätodellinen kieltäytyminen tunnustamasta tosiasioita tai edes sen kuunnella mitä islamistit itse sanovat. Sen sijaan heillä on tapana pitää omia huoliaan ja näkemyksiään islamistien ajatuksina. Silmiinpistävä ja vastenmielinen esimerkki nähtiin Michael Mooren reaktiossa 9/11-iskuihin. Miksi, hän kysyi, islamistit olivat iskeneet New Yorkin kimppuun, vaikka kaupungin asukkaat eivät koskaan olleet äänestäneet George Bushia. Mooren oletus, että islamistit olisivat valinneet väärän kohteen perustui ajatukselle, että islamistit ovat jonkinlainen sosialistinen liike, joka on huolissaan kotimaidensa kapitalistisesta riistosta. Eikä ainoastaan Moore ole onnistunut olemaan lukematta yhtään islamistien vuosien aikana kirjoittamaa riviä, vaan koko vasemmisto on ollut kyvytön ymmärtämään, että juuri se itse on pääasiallinen syy sille, miksi islamistit vihaavat ja halveksivat länttä. Niinpä he, samalla kun vaativat meitä “ymmärtämään” islamistien motiiveja, ajavat yhä äärimmäisemmän sekulaaria politiikkaa homoavioliittoineen ja homoadoptioineen, mikä vain kiihdyttää islamistien raivoa entisestään.

Vasemmiston (johon lasken mukaan Richard Dawkinsin kaltaiset selootit, joilla ei ole varsinaista poliittista kantaa) ajama politiikka onkin sekulaarin utopian sijaan vaarassa tuottaa fanaattisimman ja synkimmän teokratian, jonka Eurooppa on koskaan kokenut. Itse asiassa moderni vasemmisto muodostaa suoraan lännen sydämeen sijoitetun valtavan viidennen kolonnan; kolonnan joka aktiivisesti ja avoimesti on mukana heikentämässä jokaista yritystä puolustaa vapautta ja niitä inhimillisiä traditioita, joihin lännessä oli tapana uskoa. Tälle on monia historiallisia syitä, mutta ne eivät ole tämän kirjoituksen aiheena. Painotan nyt sitä, että mikäli vasemmisto saa tahtonsa läpi, Euroopan ja Amerikan islamisoituminen on väistämätöntä. On todellakin vain kaksi mahdollista tulosta: joko Eurooppa löytää uudelleen kristillisen identiteettinsä tai mantereesta tulee islamilainen. Seuraava vuosikymmen on ratkaiseva. On jo nähtävissä – myönnettäköön, että vasta alustavia – merkkejä kristinuskon elpymisestä. Sen elpyminen tulee jatkumaan, mutta on epäilyksen alaista onko se tarpeeksi nopeaa. Ellei ole, niin sitten Euroopan kalifaatti kutsuu.

Emmet Scott on englantilainen historioitsija. Hänen tuorein teoksensa on ”Mohammed and Charlemagne Revisited: The History of a Controversy (2012). Oheinen artikkeli on ilmestynyt alunperin New English Review’ssa marraskuussa 2012.

Information

This entry was posted on elokuu 25, 2013 by in Politiikka ja ideologia.
%d bloggers like this: