Homoavioliitto: konformismin malliesimerkki

BRENDAN O’NEILL  (suomentanut Markku Stenholm)

–

Jokaisen, joka on kiinnostunut ajatusten vapaudesta ja erimielisyyksien hyväksymisestä pitäisi olla huolestunut homoavioliittokysymyksen ympärillä vallitsevasta laajasta konsensuksesta.

Olen tehnyt politiikkaa ja kirjoittanut poliittisista aiheista 20 vuotta, eli siitä asti kun täytin 18 vuotta. Olen ottanut osaa varsin epäsuosittuihin kampanjoihin ja tapellut tukahduttavia konsensuksia vastaan. Homoavioliiton kaltaista kysymystä, jossa tila erimielisyydelle on kaventunut hyvin nopeasti ja jossa konsensus ei ole ainoastaan tukahduttavaa, vaan kuristavaa, en kuitenkaan ole koskaan aiemmin kohdannut. Tämä on ainoa kysymys, jonka yhteydessä minulle on buuattu illallispuheen jälkeen ja kritisoituani sitä liberaalista, sekulaarista näkökulmasta olen saanut tappouhkauksia (“jos olisit kuollut, et puhuisi paskaa homoavioliitoista”). Se on ainoa kysymys, jossa kovan linjan oikeistolaiset ja pehmeimmät vasurit ovat käskeneet minua tukkimaan turpani. Se on myös ainoa kysymys, josta jopa ystäväni ovat sanoneet: “Lopeta siitä kirjoittaminen. Ei se ole sen arvoista.”

Homoavioliittokysymyksen rakettimaista nousua salonkikelpoisten aiheiden joukkoon on kommentoitu monilla tahoilla. Weekly Standardin Christopher Caldwellsanoo homoavioliiton muuttuneen vitsistä dogmiksi yhdessä vuosikymmenessä. Time-lehti taas kertoo, että homoavioliittokysymyksessä on tapahtunut yhteiskunnallinen mannerlaattojen siirtymä, joka on ollut nopeampi ja ennustamattomampi kuin mikään muutos julkisessa mielipiteessä historian aikana. Eräs homoavioliittojen kannattaja sanoo: “tahti ja mittakaava siirtymisessä aviollisen tasa-arvon hyväksymiseen on ollut henkeäsalpaava.” Tämän hän laittaa aviollisen tasa-arvon puolesta taistelleiden ansioksi. Kommentaattorit kertovat, että asenteissa on tapahtunut ilmastonmuutos varsinkin poliittisissa piireissä, joissa jokainen silmäätekevä (tai sellaiseksi haluava) notkistaa nykyisin polviaan homoavioliittojen alttarin edessä. Jopa kaikkien liberaalien vitsaus, Fox Newsin Bill O’Reilly, hyväksyy nykyisin ajatuksen homoavioliitosta, mikä sai erään tarkkailijan toteamaan homoavioliittojen kannattajille: “Laskekaa aseenne… vihollinen on antautunut.”

Miten selitämme tämän epätavallisen konsensuksen, joka näkyy lähes jokaisen julkisessa elämässä mukana olevan antautumisena homoavioliiton idealle? Ja onko se hyvä juttu? Todiste siitä, että keskustelimme kiivaasti uudesta kansalaisoikeudesta ja lopulta kansalaisoikeuspuolue voitti? En usko. En edes usko, että voimme kutsua tätä konsensukseksi, koska se viittaisi erilaisten näkemysten harmoniseen ja vapaaehtoiseen yhdistymiseen. Paremmin tilannetta kuvaa konformismi: hidas mutta varma kriittisen ajattelun ja eriävien mielipiteiden uhraaminen ja toisinajattelun taipuminen yhteiskunnan ylemmillä portailla hyväksytyn idean mukaiseksi. Homoavioliittokampanja tarjoaa tosiaankin malliesimerkin konformismista, tuskallisen näkymän siihen kuinka pehmeää autoritarisuutta ja vertaispainetta käytetään nykyään syrjäyttämään – ja lopulta poistamaan – jokainen näkemys, jota pidetään liian tuomitsevana, vanhanaikaisena, syrjivänä, “foobisena”, tai muuten vain täysin sopimattomana.

Muutos mielipiteissä suhteessa homoavioliittoon on todella ollut merkittävä. Homoavioliitot eivät nyt hyväksy ainoastaan Amerikan, Britannian ja monien muiden kansakuntien hallitsevat puolueet, vaan myös ne jotka aikaisemmin tyrmäsivät koko ajatuksen. Niinpä erään kolumnistin mukaan David Frum, oikeistolainen lehtimies, joka kirjoitti George W. Bushin puheita ja 1990-luvun lopulla vastusti silloin heränneitä ideoita homoavioliiton mahdollisuudesta, vaatii nykyisin ponnekkaasti republikaaneja hyväksymään avioliiton uudelleenmäärittelyn, eli juuri sen mistä itse heitä aiemmin varoitti. Amerikan republikaanit, erityisesti nuoremmat, kuuluvat homoavioliittojen kaikkein innokkaimpiin kannattajiin.

Liberaaleissa piireissä on tapahtunut lähes sopulimainen ryhmittyminen homoavioliittojen taakse. Niinpä, kun Hillary Clinton jokin aika sitten seurasi Barack Obamaa ja ilmoitti kannattavansa homoavioliittoa, USA:n senaatissa tapahtui dominoefekti, tai kuten eräs kommentaattori sanoi “huomattavan nopea siirtymä”. Kolmessa viikossa 14 senaattoria seurasi selkeässä muodostelmassa Clintonia. Senaattorien mielipiteenmuutoksen taajuus homoavioliittokysymyksessä oli puolitoista per päivä, kuten eräs raportti asian ilmaisi. Niin kovasti odotetaan jokaisen kunniallisen poliitikon hyväksyvän homoavioliitot, että Guardian julkaisi artikkelin otsikolla “Kolme viimeistä: Demokraattien senaattorit homoavioliittoa vastaan.” Siinä penättiin sitä, milloin nämä kolme, jotka artikkeli tietysti nimesi ja ripusti häpeäpaaluun, yhtyvät puolueen linjaan. Juuri niin – homoavioliitosta on tullut niin kunniallinen asia, että nykyisin luemme artikkeleita sitä vastustavista kummajaisista, kun vielä jokin aika sitten olisimme lukeneet sitä kannattavista kummajaisista. Homoavioliiton vastustajia kohdellaan lehdistössä nyt samoin kuin homoaktivisteja kohdeltiin menneisyydessä: outoina, turmeltuneina olentoina, joiden katumusta ja antautumista valtavirran arvoille odotetaan henkeä pidätellen.

Myös julkisessa mielipiteessä on tapahtunut massiivinen muutos. ABC:n viimeaikainen mielipidetiedustelu näytti, että 58 prosenttia amerikkalaisista kannattaa homoavioliittoa, kun vielä vuosikymmen sitten luku oli 37 prosenttia. Brittiläinen mielipidetiedustelu taas osoitti 62 prosentin kannattavan homoavioliittoa ja 31 prosentin vastustavan. Michael J. Klarmanin uusi kirja From Closet to the Altar: Courts, Backlash and the Struggle for Same-Sex Marriage dokumentoi homoavioliittoliikkeen epätavallisen nousun USA:ssa. Vuodesta 2009 lähtien homoavioliiton kannatus on noussut 4 prosenttia joka vuosi. Jotkut pitävät tätä hyvänä asiana, mutta itse olen taipuvaisempi yhtymään Christopher Caldwellin näkemykseen, jonka mukaan “Julkinen mielipide ei muutu näin nopeasti vapaassa yhteiskunnassa. Joko mielipiteet eivät muutu niin nopeasti kuin miltä näyttää, tai sitten yhteiskunta ei ole erityisen vapaa.”

Ajatus, että mannerlaattojen siirtymä poliittisessa ja julkisessa mielipiteessä olisi homoavioliiton puolesta taistelleiden ansiota, on tosiaan varsin epäuskottava. Guardianin kolumnisti toteaa tekemällä vapaan vertauksen mustien kansalaisoikeusliikkeeseen, kuinka “henkeäsalpaava mielipiteiden muutos homoavioliittokysymyksessä osoittaa Martin Luther Kingin olleen oikeassa sanoessaan ’historian jousi on pitkä, mutta se taipuu oikeuden suuntaan’. Tämä muutos osoittaa, että kampanjoitsijat voivat saavuttaa tuloksia idealismin yhdistyessä toimintaan.” Mutta mihin toimintaan? Ja Missä? Kingin nostaminen esille vain korostaa homoavioliittokampanjan poikkeuksellisuutta: ei ole nähty marsseja Washingtoniin samaa sukupuolta olevien avioliiton puolesta, ei katutappeluita, ei poliisien vesikanuunoja, ei koirien ärhentelyä, ei KKK:n ahdistelua, ei putkaan heittämisiä. Ei ole ylipäätään nähty minkäänlaista julkista toimintaa. Ei ainakaan mitään sellaista, joka olisi säikäyttänyt USA:n senaatin niin pahoin, että sen jäsenet olisivat yksi kerrallaan katsoneet paremmaksi suostua homoavioliiton laillistamiseen. Jos Martin Luther Kingin tapaiset kampanjoitsijat ovat vastuussa homoavioliiton muuttumisesta “vitsistä dogmiksi”, heidän on täytynyt saavuttaa tavoitteensa sattumalta, sillä selvästikään he eivät ole saavuttaneet sitä minkään massojen spontaanin kansannousun kautta.

Todellisuudessa homoavioliiton kannatuksen hämmästyttävä nousu ei kerro uudesta vapauden ja tasa-arvon hengestä, jollainen kulki 1960-luvun kansalaisoikeusliikkeen rinnalla, vaan ennemminkin aikamme poliittisesta ja moraalisesta konformismista: poliittisen korrektiuden omituisen tuomitsevasta tuomitsemattomuudesta, tavasta jolla ideoista voi tänä kritiikittömänä aikanamme tulla hälyttävän helposti ja nopeasti dogmeja. Ja myös vaikeudesta sanoa mitä mielessä liikkuu tai pysyä mielipiteissään, kun erimielisyys ja epäily on luokiteltu lähes mielisairaudeksi. Tapaus homoaviolitto osoittaa suorastaan erinomaisesti sen, kuinka poliittisia kertomuksia nykyään keksitään ja kuinka kansa saadaan hyväksymään ne. Tämä kampanja on olemukseltaan elitistinen siinä mielessä, että se on täysin vastakkainen vanhoille kansalaisoikeuskampanjoille. Se suuntautuu selkeästi ylhäältä alaspäin ja suhtautuu äärimmäisen armottomasti erimielisyyteen ja vastaväitteisiin vaatiessaan epäsuoran pehmeästi agendansa hyväksymistä.

Vertailtaessa homoavioliittoliikettä kansalaisoikeusliikkeeseen tulee selkeimmin esiin se, että homoavioliittoliike on lähtöisin yhteiskunnan yläkerroksista. Kuten Caldwell sanoo: “Valistuksen ajan jälkeen ei ole ollut yhteiskunnallista liikettä, joka olisi niin vahvasti eliitin piirissä syntynyt kuin homoavioliittoliike.” Uudessa kirjassaan Michael Klarman kuvaa kuinka tuomarit, eivät katuaktivistit, olivat homoavioliittokampanjan kärkenä. Hän jopa sanoo tuomareita kulttuurisen eliitin erikoislaatuiseksi alakulttuuriksi, joka tuntuu sukupuoli- ja homojen tasa-arvokysymyksissä olevan huomattavasti liberaalimpaa kuin väestö keskimäärin. Eräs homoavioliiton idealle suopea tutkimus (1) huomioi, että homoavioliittoa ajavaa liikettä ovat johtaneet lakimiehet ja professorit, jotka ovat varoittaneet liian avoimeen debattiin lähtemisestä, koska sellainen saattaisi tuottaa asialle takaiskuja.

Homoseksuaali kirjailija John D’Emilio on kritisoinut asian puolesta kampanjoivia nojautumisesta oikeusistumiin, koska ”lakien pitäminen maailman muuttamisen lähtökohtana olisi tuntunut epätavalliselta Amerikan historian mittakaavassa” (2). Kuitenkin homoavioliitto on noussut tietoisuuteen juuri oikeuslaitoksesta ja myöhemmin poliittisista kokoushuoneista, niiden keskuudesta jotka näköjään ovat liberaalimpia kuin kansa – ja kuten Caldwell toteaa: “Kun eliitit ajavat asiaa yksimielisesti, siitä voi tulla eräänlaista maalaisjärkeen käyvää yleistä mielipidettä.” Juuri tämä onkin suuren konformismin ensimmäinen askel homoavioliittokysymyksessä: se on muuttunut maalaisjärjellä ymmärrettäväksi yleiseksi mielipiteeksi, vaikka sen on omaksunut ja sitä ovat ajaneet vain lakimiehet ja poliittinen eliitti, joka haluaa innokkaasti osoittaa vapaamielisyyttään ja katsoo olevansa historiallisen vapaustaistelijan asemassa muuten niin latteana, hengettömänä ja ahdasmielisenä aikanamme.

Homoavioliiton hyväksymisen muututtua ”eräänlaiseksi maalaisjärjeksi” sen vastustaminen on tullut paljon vaikeammaksi ja jopa potentiaalisesti haitalliseksi vastustajan yhteiskunnalliselle ja moraaliselle asemalle. Yleiseksi ja järkeväksi mielipiteeksi ymmärretty homoavioliiton kannatus on huomaamatta muutettu dogmiksi. Niinpä pelkkä homoavioliitosta väitteleminen on implisiittisesti demonisoitu, mistä todistavat erään tarkkailijan sanat: “Sitä, että ylipäätään väitellään siitä, voidaanko jollekin ryhmälle myöntää kansalaisoikeudet, ei voi hyväksyä.” Yhdistämällä homoavioliitto vanhaan kansalaisoikeusliikkeeseen voidaan itse keskustelukin leimata täysin sopimattomaksi.

Jotkut sanovat, että homoavioliittokysymyksessä ei pidä huomioida vivahteita ja kulttuurisia eroja, koska kysymykselle homoavioliitosta on olemassa yksi oikea vastaus. Ne jotka julkisesti puhuvat kulttuurieroista homoavioliiton yhteydessä, tai vielä pahempaa, vastustavat homoavioliittoa, saavat tuta sen kannattajien raivon. Kana-aterioita myyvä ravintolaketju joutui boikottiin sen omistajan kritisoitua homoavioliittoa. USA:n kansanäänestyksissä homoavioliittoa vastaan äänestäneitä on kunniallisten poliitikkojen ja median taholta nimitelty kaikilla mahdollisilla nimillä: huonosti koulutetuiksi, harhautetuiksi, täysin tietämättömiksi, luolamiehiksi. Tämä on vaikuttanut siten, että kriittinen kyseenalaistaminen on nujerrettu. Itse asiassa homoavioliiton kannattajat jopa ylpeilevät sillä, kuinka he käyttävät moraalista painostusta poliittisessa keskustelussa voittaakseen kansaa puolelleen. Hiljattain Scientific American -lehdessä oli keskustelua siitä ilmeisen nerokkaasta tavasta, jolla sosiaalista mediaa käytetään vaikuttamaan ihmisten käytökseen ja asenteisiin homoavioliittoasiassa. Siinä todettiin, että kaikki ovat alttiita vertaispaineiden voimalle, joten esittämällä jatkuvasti suopeita näkemyksiä homoavioliitosta sosiaalisessa mediassa voidaan ”lähettää signaalia siitä, mikä on hyväksyttyä, suositeltavaa ja… niin, normaalia.” Niinpä ei tarvitse edes vakuuttaa ketään järkiperustein, vaan takoa vain raskaalla moukarilla heidän päähänsä, että on normaalia kannattaa homoavioliittoa, ja sen mukaisesti epänormaalia vastustaa sitä.

Näin konformismia taotaan ja vahvistetaan: eliitit kehittelevät jonkin idean mahdollisimman etäällä siitä, mitä eräs homoavioliiton kannattaja kutsuu enemmistön tyranniaksi. Annetaan ymmärtää, että laajat kansalaispiirit ovat muka kannattaneet tätä ideaa ja siten painostaneet eliitin ottamaan vaatimuksensa huomioon. Keskustelun demonisoinnin ja vastustajien patologisoinnin myötä idea leviää yhteiskuntaan yhä laajemmin. Caldwellin mukaan lopulta jopa ne, jotka ovat epävarmoja kannastaan, piilottavat luontevat epäilyksensä. Ja tosiaan, kun haastattelin brittiläistä poptähteä Dappya ja kysyin, kannattaako hän homoavioliittoa, hän sanoi: “Haluaisin sanoa että en… mutta saan niin paljon lokaa päälleni jo muutenkin. Joten laita siihen, että kyllä. Ehdottomasti kyllä.” Kuinka monet muut ihmiset sanovat ”kyllä” vaikkeivät uskoisikaan homoavioliittoon, mutta eivät, Caldwellin sanoin, halua leimautua luusereiksi jotka eivät ole onnistuneet matkimaan parempiaan?

Homoavioliiton ympärillä leijuvaa konformismia ei tietenkään voi panna muutaman kampanjoitsijan kontolle, eikä siitä missään tapauksessa voi syyttää mitään heidän tietoista pyrkimystään poliittiseen ja moraaliseen yhdenmukaisuuteen. Perinteisen avioliiton – ja sitoutumisen ylipäätään – murentunut arvostus on itsessään ollut avaintekijä homoavioliittoon liittyvän konsensuksen muodostumisessa. Itse asiassa homoavioliiton rakennelma on rakennettu traditionaalisen avioliiton raunioille. Mikäli lakimiehet, poliitikot ja muut meitä muka paremmat ihmiset ovat onnistuneet potkaisemaan traditionaalisen avioliiton oven nurin, se johtuu siitä, että ovi oli jo nyrjähtänyt saranoiltaan vuosikausien kulttuurisen laiminlyönnin seurauksena. Juuri yhteiskunnan haluttomuus puolustaa traditionaalisia sitoutumisen muotoja ja sen relativistinen haluttomuus panna erilaisia elämäntapavalintoja paremmuusjärjestykseen on lietsonut homoavioliittokampanjan omituista tyranniaa, joka tuomitsee jyrkästi ne, jotka rohkenevat tuomita muiden ihmisten elämänvalintoja. Heikentynyt usko traditionaaliseen avioliittoon ja homoavioliittokampanjan salakavaluus ovatkin ne tekijät, joiden kautta olemme päätyneet tilanteeseen, joka erinomaisesti heijastelee John Stuart Millin kuvausta siitä, kuinka kriittinen ajattelu voi johtaa konformismin hirmuvaltaan, jossa ”outoja makutottumuksia ja eksentristä käytöstä kavahdetaan kuin rikoksia, kunnes ihmiset ovat yleistä mielipidettä mukaillessaan varoneet seuraamasta luontoaan niin kauan, ettei heillä enää ole luontoa jota seurata.”

–

–

(1) Gay Marriage: For Better or for Worse? What We’ve Learned from the Evidence, William N Eskridge Jr and Darren R Spedale, Oxford University Press, 2006

(2) ‘Will the courts set us free?’, in Craig A Rimmerman and Clyde Wilcox (eds), The Politics of Same-Sex Marriage, University of Chicago Press, 2007

–

Brendan O’Neill on englantilainen journalisti. Hän on kolumnistina mm. The Big Issue- ja The Australian -lehdissä. Poliittisesti vaikeaselkoista O’Neillia on sanottu niin marxilaiseksi kuin libertaariksikin, ja hän lienee ainoa kirjoittaja, joka on avustanut sekä The Catholic Heraldia että Abortion Review’tä.