Nuoresta jumalankieltäjästä kolmannen valtakunnan ystäväksi?

HEIKKI LÄNSISALO

–

Maailmansotien välisenä aikana V.A. Koskenniemi (1865–1962) oli Suomen johtava humanisti: kansalliseksi suurmieheksi kohotettu runoilija sekä syvähenkisenä eurooppalaisen kulttuuriperinteen tuntijana pidetty kirjallisuuden professori. 1960-luvulta eteenpäin hänet on esitetty valkoisen lahtarin karikatyyrinä ja sinisilmäisenä kolmannen valtakunnan ihailijana. Hänet on lisäksi leimattu poroporvariksi, joka vanhoillisen taidemakunsa vuoksi käytti vaikutusvaltaansa suomalaisia modernistikirjailijoita vastaan.

Koskenniemi teki 1900-luvun alussa läpimurtonsa kirjoittamalla urbaania, ranskalaistyyppistä lyriikkaa, joka oli ajan kansallisromanttisen kirjallisuuden vastakohta. Sisällissodan jälkeen hän kirjoitti juhlarunoutta valkoiselle isänmaalle. Hänestä kehittyi merkittävä kriitikko ja kulttuurielämän taustavaikuttaja. Niinpä hänen sanansa otettiin haudanvakavasti, kun hän 1950-luvulla moitti ankarasti suomalaisia modernistirunoilijoita.

Kaunokirjallisen työnsä ohella Koskenniemi otti aktiivisesti kantaa politiikkaan. Nykyisin muistetaan parhaiten hänen Saksaa koskevat kannanottonsa. Hänestä tuli Hitlerin valtaantulon jälkeen yksi Suomen huomattavimpia kolmannen valtakunnan ystäviä, joka jatkosodan aikana kannatti äänekkäästi Suomen ja Saksan aseveljeyttä. Hän oli maamme ja Saksan kulttuuriyhteistyön keulakuva vuosina 1941–44 toimiessaan propagandaministeri Joseph Goebbelsin perustaman Euroopan kirjailijaliiton (Europäischer Schriftsteller-Vereinigung) varapuheenjohtajana. Toisen maailmansodan jälkeen runoilija säilytti asemansa valtiovallan arvostamana kulttuurivaikuttajana ja sai vuonna 1948 Suomen Akatemian akateemikon arvon.

Vasemmisto hyökkäsi Koskenniemeä vastaan pian jatkosodan jälkeen. Sosialistinen kirjallisuuskriitikko Raoul Palmgren julkaisi vuonna 1947 artikkelin ”Hautakirjoitus Koskenniemelle”. Palmgren leimasi Koskenniemen vallanpitäjiä mielistelevän opportunistin perikuvaksi, joka oli sodan aikana liehakoinut natseja varmistaakseen itselleen loistavan tulevaisuuden Hitlerin orjuuttamassa Suomessa. Hän kirjoitti:

Koskenniemen fasistisen Euroopan haave hukkui kuitenkin Berliinin raunioihin. Nürnbergissä tuomittiin tämän Euroopan vallananastajat, historian suurimmat pyövelit, ja Helsingin säätytalossa [sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä] saivat tuomionsa myös Hitlerin suomalaiset satelliitit. V.A. Koskenniemeä, joka johdonmukaisena venäläisenä kulttuurin vihollisena ja neuvostovastaisen shovinismin edustajana, luokkavaltio-Suomen virallisena laulajana, oli eräs suurimpia ideoloogisia sotasyyllisiä, ei tuomittu, valittiinpa hänet vielä syksyllä 1944 uudelleen Suomen kirjailijaliiton puheenjohtajaksi, ja hänellä oli otsaa ottaa tämä luottamustehtävä vastaan.

Koskenniemen arvostus heikkeni eniten 1960- ja 70-luvun vasemmistolaisen kulttuuri-ilmapiirin aikana. 1960–luvulla Väinö Linnan romaani Täällä pohjantähden alla (1959–62) sekä historioitsija Jaakko Paavolaisen tutkimus Valkoinen terrori (1967) kyseenalaistivat vuoden 1918 voittajien moraalisen oikeutuksen. 1960-luvulla myös moni sotien välisenä aikana kunnioitettu kirjailija, säveltäjä tai taiteilija menetti arvostustaan. Varsinkin monilla kunniamerkeillä palkittu, valkoisen Suomen runoilijana pidetty Koskenniemi leimattiin onton juhlapuheisänmaallisuuden julistajaksi. Myös hänen ei-kansallinen, pessimistinen runoutensa leimattiin mahtipontiseksi ja teeskenteleväksi – todisteeksi siitä, kuinka menestyvä professori esitti runoissaan riutuvaa nuorukaista miellyttääkseen lukijoitaan. Kirjallisuushistoriassa on usein rakennettu teennäinen vastakkainasettelu Koskenniemen ja Eino Leinon välille. Leino on nähty kirjallisesti ylivertaisena boheemirunoilijana, Koskenniemi kuivan oppineena poroporvarina.

Professori Martti Häikiön vuonna 2010 ilmestyneen elämäkerran V.A. Koskenniemi. Suomalainen klassikko herättämä reaktio osoitti, että 50-luvun modernistien sekä 60- ja 70-lukujen vasemmistolaisten halveksiva käsitys Koskenniemestä elää edelleenkin vahvana. Häikiö halusi palauttaa Koskenniemen kunnian ja kohottaa tämän J.L. Runebergin ja Eino Leinon veroiseksi kansallisrunoilijaksi. Häikiö korosti Koskenniemen ajattelun humaaneja piirteitä, esimerkiksi sitä, että kirjailija piti Saksan ja Ranskan vihanpitoa historiallisena tragediana. Hänen yli 800-sivuisessa tutkimuksessaan, joka perustui laajempaan aineistoon kuin mikään aikaisempi Koskenniemestä kirjoitettu teos, oikaistiin monia runoilijaan liittyviä perättömiä legendoja.

Häikiön kirjan ensimmäiset arvostelijat eivät kiinnittäneet huomiota teoksen sisältämään uuteen tietoon vaan toistivat vanhoja Koskenniemi-vastaisia kliseitä. Pekka Tarkka (HS 22.1.2010) paheksui Koskenniemen yhteistyötä Lapuan liikkeen kanssa mutta jätti mainitsematta, että Häikiö osoitti runoilijan pitäneen lapualaisiin suurempaa hajurakoa kuin esimerkiksi Edwin Linkomies ja moni muu akateeminen kokoomuslainen. Lasse Koskela (Parnasso 1/2010) rinnasti sekä Koskenniemen että Häikiön Väinö Linnan pilkkaamiin hurmaoikeistolaisiin siteeraamalla Pohjantähti-trilogian repliikkiä, jossa irvaillaan kiihkoisänmaalliselle kansakoulunopettaja Rautajärvelle. Kari Salminen (TS 21.1.2010) naljaili Häikiön poliittisesta kannasta mutta ei osoittanut hänen teoksessaan tulkinta- tai asiavirheitä.

–

Jumalankieltäjästä valkoisen Suomen runoilijaksi

–

Koskenniemeä ei voi kirjailijana lokeroida mihinkään kategoriaan. 1900–luvun alussa hän haastoi kansallismielisen, kalevalaista mytologiaa ja runomittaa suosivan kulttuuritrendin. Vaikka hän oli suomettarelaisena poliittisesti konservatiivisempi kuin nuorsuomalainen Leino, hän omaksui runoihinsa kansainvälisiä vaikutteita huomattavasti Leinoa rohkeammin. Hän ihaili ranskalaista lyriikkaa, erityisesti Alfred de Vignya sekä parnassolaista koulukuntaa, ja pyrki korvaamaan kansallisromanttisen runokielen hienostuneemmalla ilmaisulla.

Koskenniemen ensimmäiset kokoelmat, läpimurtoteos Runoja (1906) ja pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Valkeat kaupungit (1908), saivat huomiota koruttoman ja ranskalaistyyppisen kielensä vuoksi. Koskenniemen runouden tunnuspiirteitä olivat urbaanisuus ja kristinuskon kieltäminen. Nuori lyyrikko ei ollut kiinnostunut suomalaisesta luonnosta vaan kuvasi öisiä kaupunkeja ja kylmää tähtitaivasta. Koskenniemen epäkristillisyys ilmeni ateismina tai antiikin pakanallisten myyttihahmojen ihailuna. Esimerkiksi hänen runonsa ”Prometheus” kuvaa jumalankieltäjän kokemusta. Se kertoo titaanista, joka varasti jumalilta tulen ja antoi sen ihmisille. Runossa Koskenniemi eläytyy siihen halveksivaan uhmaan, jota Zeuksen kallioon kahlehtima titaani tunsi ylijumalaa kohtaan:

Raudoissas ovat ranteeni, mut ei henkeni koskaan.

En ole heimoas sun, en sinun orjiaskaan.

Kahleides mitan kulkenut maailmaas joka suuntaan

oon minä, nähnyt ma oon kaikki sun luomasi, Zeus:

nähnyt en suuruuttas, vain mahtisi oon minä nähnyt!

Pieni on maailmas, pienet on luotusi sun!

Monesti Koskenniemen runojen teema oli yksilön voimattomuus maailmankaikkeudessa, jossa mitään jumaluutta ei ole. Jouko Tyyri oli yksi harvoista, joka 1960-luvullakin oivalsi nuoren Koskenniemen ominaislaadun. Hän totesi vuonna 1966:

”Koskenniemi ei ollut kansallisromanttinen runoilija, vaikka nationalistinen porvaristo kohotti hänet kansallisrunoilijaksi. Hän ei myöskään ollut kristillisromanttinen henki, vaikka piispoja imarteli hänen tuttavuutensa. Hän oli epäkristillisimpiä kieltäjiä koko lyriikassamme. Hän palvoi antiikkia varsin mielenosoituksellisesti ja edusti pakanallista humanismia. Hänen metafyysinen maisemansa oli autio ja lohduttoman jäätävä. Siinä ei kohdannut jumalaa eikä lähimmäistä.”

Runoilija julkaisi läpi elämänsä antiikista ja eurooppalaisesta kulttuuriperinteestä ammentavaa lyriikkaa, jossa oli epäkristillisiä teemoja. Tästä huolimatta hänen kirjailijakuvansa muuttui sisällissodan jälkeen. Hän alkoi käsitellä myös kansallisia aiheita, jotka olivat ajankohtaisia vasta itsenäistyneessä, vihamielisen Venäjän uhkaamassa Suomessa. Osa hänen kansallismielisestä tuotannostaan oli isänmaallisia juhlapäiviä varten tilaustyönä kirjoitettua runoutta, osa kirjallisesti kunnianhimoisempia teoksia.

Koskenniemen kenties kuuluisimmat nationalistiset runoteokset ovat vuoden 1918 valkoisten isänmaantunnetta pönkittävä runoelma Nuori Anssi (1918) ja talvisotaa käsittelevä kokoelma Latuja lumessa (1940). Nuori Anssi myötäili sisällissodan jälkeistä mielialaa, jolloin työväestöön pettynyt valkoinen sivistyneistö näki jäyhät ja uskonnolliset pohjalaiset nuoren kansakunnan selkärankana. Aiemmin epäkristillistä lyriikkaa kirjoittanut Koskenniemi idealisoi Nuoressa Anssissa talonpoikaisen kansan maanläheisen luterilaisuuden, vaikka hän oli vain vuotta aikaisemmin ilmestyneessä kokoelmassaan Elegioja (1917) kuvannut jumalansa kadottaneen yksilön kokemusta. Nuori Anssi puolestaan kertoi valkoisten riveissä kaatuvasta körttipojasta, jonka muisto velvoitti jälkipolvia puolustamaan maataan ”pirua ja ryssää vastaan”.

Klassiseen tyyliin kirjoitettu Nuori Anssi vaikuttaa propagandistisuudestaan huolimatta vakavasti otettavalta lyriikalta toisin kuin monet niistä hengentuotteista, joita valkoiset kirjailijat julkaisivat sodan aikana tai pian sen jälkeen. Esimerkiksi Ilmari Kianto kirjoitti ”nostatusrunoja”, joissa suojeluskuntalaisia kannustettiin teloittamaan punaisia ilman oikeudenkäyntiä, ja vaati lehtikirjoituksissaan myös punaisten vaimojen ja lapsien teloittamista. Koskenniemi ei mennyt näin pitkälle vaan korosti kaatuneiden valkoisten sankareiden uljasta perintöä.

Kirjoittaessaan parikymmentä vuotta myöhemmin kokoelman Latuja lumessa Koskenniemi kuvitteli saavuttavansa pian kansallisrunoilijan aseman. Vuonna 1940 ilmestyneen teoksen oli tarkoitus kohottaa suomalaista kansallistunnetta samalla tavalla kuin Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat (1848–1860) 1800-luvulla. Jotkut kokoelman runoista olivat ilmeisiä mukaelmia Runebergin teoksesta, kun taas jotkut kertoivat avoimesti talvisodasta.

–

Maine taantumuksellisena kriitikkona

–

Toisen maailmansodan jälkeen Koskenniemi säilytti arvovaltaansa, vaikka vasemmisto hyökkäsikin häntä vastaan poliittisista syistä. Niinpä hänen mielipiteensä otettiin vakavasti, kun hän kritisoi jyrkästi suomalaisia modernistikirjailijoita ja vapaamittaista runoutta. Kirjailijan vihamielinen asenne suomalaista modernismia kohtaan on heikentänyt hänen historiallista mainettaan vähintään yhtä paljon kuin hänen myönteinen suhtautumisensa kansallissosialistiseen Saksaan.

Usein väitetään, että Koskenniemi vihasi modernismia ja kaikkea epäsovinnaista kirjallisuutta. Tämän vuoksi myös hänen terävänäköiset havaintonsa aikansa kirjallisuudesta on jätetty huomiotta. Vaikka hän vastusti Suomessa 1950-luvulla nousseita vapaamittaista lyriikkaa kirjoittaneita runoilijoita, hän ymmärsi joitain eurooppalaisia modernistisia proosakirjailijoita. Hän arvosti esimerkiksi Robert Musilin romaania Mies vailla ominaisuuksia (1930–33), joka jäi aikanaan germaanisella kielialueella Thomas Mannin ja Hermann Brochin tuotannon varjoon. Musilin keskeneräiseksi jäänyt kirja, joka kuvaa Itävalta-Unkarin absurdia byrokratiaa ja sisäänlämpiäviä seurapiirejä, on modernismin merkkiteoksia. Koskenniemi julkaisi vuonna 1945 Uudessa Suomessa romaania käsittelevän esseen, jossa hän osoitti oivaltaneensa Musilin keskeiset ansiot.

Koskenniemi piti Musilia James Joycen ja Marcel Proustin veroisena tajunnanvirtatekniikan kehittäjänä. Hän myös ylisti kirjailijan terävää kuvausta rappeutuvan imperiumin ihmisistä ja yhteiskunnasta: ”Ihmiskuvauksen taiteilijana Robert Musil epäilemättä kuuluu samaan luokkaan kuin Stendhal, Balzac, Thomas Mann ja eräät uudet amerikkalaiset kertojat, yhteiskunta- ja kulttuurikriitikkona hän loistavassa älyllisyydessään ylittää heidän mittansa.” Hän arvosti sitä, että romaanin päähenkilön Ulrichin ja hänen sisarensa Agathen sukurutsaista suhdetta kuvattiin kylmän etäisesti. Hän kirjoitti: ”Tämä incesti-aihe, joka muistuttaa muutoin Thomas Mannin samantapaisia motiiveja, on kaikessa rohkeudessaan käsitelty psykologin kylmyydellä, joka vie siltä ainakin suuren osan sen helposti herättämästä vastenmielisyydestä. Löyhtyneen yhteiskuntamoraalin ilmiöitä tarkastellaan teoksessa useimmin säälimättömän satiirin valossa.”

Vanhoillisena pidetty kirjailija osoittautui monissa kiistakysymyksissä avarakatseisemmaksi kuin hänen taantumuksellisemmat kannattajansa, esimerkiksi Maila Talvio. Tämä tuli ilmi esimerkiksi 1930-luvun lopulla, jolloin Uudessa Suomessa tekopyhän moralistisia arvosteluja kirjoittanut Eino Railo joutui jättämään tehtävänsä. Kirjallisuushistoriassa Railon ero on esitetty häntä vastaan protestoineiden liberaaleina pidettyjen kirjailijoiden voittona. Jyrki Vesikansan tutkimus Uuden Suomen historiasta kuitenkin osoittaa, että myös konservatiiviksi luokiteltu Koskenniemi käytti vaikutusvaltaansa Railon syrjäyttämiseksi.

Koskenniemi oli myös lahjakas ja monipuolinen kääntäjä. Hän suomensi mm. Sören Kierkegaardin Viettelijän päiväkirjan (1843), Alfred de Musset’n Vuosisadan lapsen tunnustuksen (1836) sekä Balzacin ja Goethen tuotantoa. Lisäksi hän kirjoitti Goethestä kaksi laajaa elämäkertaa, teokset Nuori Goethe (1932) ja Goethe. Keskipäivä ja elämänilta (1944). Hän julkaisi myös useita esseitä Musset’sta ja Franz Grillparzerista.

–

Kolmannen valtakunnan ystävä

–

V.A. Koskenniemi oli manner-Euroopan kulttuurin ohella kiinnostunut maanosan poliittisista tapahtumista. Nykynäkökulmasta kiinnostavinta on, kuinka hän suhtautui natsismiin ja sen seurauksiin. Hän kirjoitti uransa aikana useita lehtiartikkeleita ja yhden matkakirjan, joissa hän selitti, miksi uskoi Adolf Hitlerin järjestelmän vaalivan eurooppalaisen humanismin perintöä.

Koskenniemi oli saksalaisen kulttuurin ystävä, joka samastui myös Saksan valtion kohtaloon. Koska hän oli Suomen sisällissodan aikana toivonut, että maallamme olisi turvattu tulevaisuus Saksan keisarikunnan rinnalla, hän järkyttyi ensimmäisen maailmansodan lopputuloksesta, jota piti syvästi epäoikeudenmukaisena. Saksaa nöyryyttänyt Versailles’n rauhansopimus oli hänestä rikos koko ihmiskunnan sivistysperinnettä vastaan. Vaikka hänen nuoruuden runonsa osoittavat hänen olleen Ranskan kirjallisuuden ja kulttuurin tuntija, hän katsoi, että ranskalaisten alhainen kansanluonne oli syy Versailles’n rauhan ankaruuteen. Hän totesi rauhanehdoista: ”Ei ole varmaankaan sattumaa, että ne ovat ranskalaisten sanelemat. Niissä ilmenee sellainen pieni, feminiininen kostonhalu, jonka alkuperästä voi tuskin erehtyä.

Koskenniemi uskoi, että natsit tekisivät lopun Saksan kansallisesta alennustilasta. Hän ryhtyi lehtikirjoituksissaan kommentoimaan natsismia myönteisesti heti Hitlerin noustua valtaan vuonna 1933. Mitä pidemmälle 1930-lukua kului, sitä uskollisemmin hänen kommenttinsa myötäilivät natsi-Saksan politiikkaa. Kun hän tuolloin arvosteli Uudessa Suomessa kansallissosialistisen puolueen virallisen ideologin Alfred Rosenbergin teoksen Der Mythus des 20. Jahrhunderts (”Kahdennenkymmenennen vuosisadan myytti”, 1932), hän kritisoi teoksen antisemitismiä ja sanoi juutalaisten tehneen suuria palveluksia saksalaiselle kulttuurille. Vuonna 1937 hänen asenteensa oli muuttunut. Matkakirjassaan Havaintoja ja vaikutelmia kolmannesta valtakunnasta (1937) hän selitti, ettei suomalaisilla ollut oikeutta arvostella Saksan juutalaispolitiikkaa, vaikka se tuntuikin ylilyövältä.

Sodan päätyttyä Koskenniemi ei julkisesti katunut mielipiteitään eikä tuominnut kolmannen valtakunnan sotarikoksia vaan katsoi asioita yksipuolisesti tappion kärsineiden saksalaisten näkökulmasta. Kommentoidessaan sodanjälkeisen Saksan tilannetta hän katsoi maan olevan voittajien kostonhimon kohde, kuten se oli ollut ensimmäisen maailmansodan jälkeenkin. Hän julkaisi vuonna 1949 artikkelin ”Saksan pääsiäinen”, jossa hän selitti, että Saksaa nöyryytettiin toisen maailmansodan jälkeen vielä pahemmin kuin Versailles’n rauhansopimuksen aikaan. Hän kommentoi natsien sotarikoksia vain lyhyesti:

Kukaan ei voi kieltää niitä rikoksia inhimillistä oikeutta ja juhlallisesti vahvistettuja sopimuksia vastaan, joihin kansallissosialistisen kauden hallitussysteemi teki itsensä syypääksi, mutta saattaa kysyä, ovatko myöskään ne oikeudenkäynnit saksalaisia sotasyyllisiä ja sotarikollisia vastaan, jotka edelleen hirttotuomioineen jatkuvat Saksassa, aina olleet täysin sopusoinnussa niiden ”inhimillisten oikeuksien kanssa”, joiden nimissä niitä suoritetaan.

Koskenniemeä on väitetty sekä kolmannen valtakunnan todellista luonnetta ymmärtämättömäksi sinisilmäiseksi myötäjuoksijaksi että veriruskeaksi natsiksi, joka tietoisesti hyväksyi kaikki Hitlerin julmuudet. Näitä syytöksiä perustellaan usein sillä, että hän oli vuosina 1941–44 Saksan ja sen liittolaismaiden asiaa ajavan Euroopan kirjailijaliiton varanpuheenjohtajana. Euroopan kirjailijaliitossa toiminen ei vielä tee Koskenniemestä natsia. Kirjailijaliitto ei ollut ideologisten natsien yhteenliittymä, vaan siihen kuului ihmisiä, jotka suhtautuivat Hitlerin hallintoon välinpitämättömästi tai jopa nuivasti.

Frank-Rutger Hausmann painottaa uraauurtavassa tutkimuksessaan Dichte Dichter, tage nicht! (”Runoile runoilija, älä istu kokouksissa!”, 2004), että natsit halusivat tehdä liitosta vakavasti otettavan kilpailijan liittoutuneiden asiaa ajavalle Euroopan Pen-clubille. He halusivat jäseniksi laajasti arvostettuja kulttuurihenkilöitä, ei eksentrisiä natsikirjailijoita. Niinpä liiton puheenjohtajaksi valittiin liberaalina pidetty saksalainen Hans Carossa. Hausmannin mukaan Koskenniemen poliittisista näkemyksistä ei liiton perustamisasiakirjoissa mainita muuta kuin se, että tämä oli uskolliseksi havaittu Saksan ystävä ja ansioitunut Goethe-tutkija.

Natsi-Saksan kulttuuripolitiikkaan perehtyneen Werner Bräuningerin mielestä Euroopan kirjailijaliittoa ei perustettu pelkästään pragmaattisista syistä kolmannen valtakunnan julkisen kuvan kiillottamiseksi, vaan yhdistyksen tavoitteet vastasivat maltillisempien ja vähiten rasististen kansallissosialistien visioita sodanjälkeisestä Euroopasta. Bräuninger korostaa, että kaikki natsieliitin edustajat eivät kannattaneet puolueen pääideologin Alfred Rosenbergin ahdasmielistä näkemystä, jonka mukaan eurooppalainen kulttuuri pohjautui alkukantaisten germaanisten heimojen perinteisiin.

Tutkijan mukaan natsipuolueessa oli myös “kosmopoliittisempi” suuntaus, jota hän nimittää “eurofasismiksi” (Eurofaschismus). Se oli pehmeämpi versio oikeaoppisesta kansallissosialismista. Se pyrki luomaan saksalaisten hallitseman Euroopan mutta kunnioitti ei-slaavilaisten maiden, esimerkiksi Ranskan, kulttuurin erityispiirteitä. Kirjailijaliitto oli Bräuningerin tulkinnan mukaan eurofasistien epäonnistunut yritys luoda henkisesti yhtenäinen Eurooppa.ⁱ

Pitäessään syksyllä 1942 kirjailijaliiton vuosikokouksen avajaispuheen Koskenniemi luonnehti järjestöön kuuluvien kirjailijoiden tehtävän tavalla, joka vastaa Bräuningerin määrittelemän eurofasismin ihanteita. Suomalaisrunoilijan mielestä eurooppalaisilla kirjailijoilla oli Neuvostoliittoa vastaan käydyn sodan aikana velvollisuus käyttää yksilöllisiä lahjojaan yleiseurooppalaisen solidaarisuuden luomiseen. Koskenniemi totesi:

Harvoin, niinkuin näin veljellisen yhdessäolon päivinä, on meillä tilaisuus marssia yhdessä –varsinaiset taistelumme on meidän joka tapauksessa taisteltava yksin, kaukana toisistamme. Meidän käskijämme asuu meidän sydämissämme ja ainoa, jota voimme käskeä, olemme me itse. Juuri tämä erikoisasema yhteisessä rintamassa, joka kulkee työkammioittemme kautta, asettaa meille suuria tehtäviä, joita me ja vain me runottarien armosta kykenemme täyttämään. Kirjallinen työ vaatii yksinäisyyttä ja keskitystä, mutta se ei vaadi sulkeutumaan norsunluutorniin. Myöskin meidän on tunnettava kohtalotoveruutemme sen kanssa, mitä ajassa ja maailmassa liikkuu ja tunnettava solidaarisuutemme niiden arvojen kanssa, joita puolustaessaan Eurooppa, meidän suuri kotimme, on nyt veren tahrima.

–

Tiesikö Koskenniemi natsien rikoksista?

–

Koskenniemeä on arveltu antisemiitiksi. Syyte perustellaan väittämällä, että hänen täytyi olla tietoinen natsi-Saksan juutalaispolitiikan julmuudesta silloin, kun hän puolusti kolmatta valtakuntaa. Arvioidessaan Tieteessä tapahtuu –lehdessä Martti Häikiön Koskenniemi-elämäkertaasi Anssi Sinnemäki väitti runoilijaa juutalaisvastaiseksi ja käytti todisteenaan tämän vuonna 1937 ilmestynyttä matkakertomusta Havaintoja ja vaikutelmia kolmannesta valtakunnasta. Hän totesi: ”Koskenniemi oli antisemiitti, enemmän tai vähemmän. Hän suhtautui ymmärtäväisesti juutalaisten syrjintään, joka alkoi lakisääteisesti viimeistään vuonna 1935 totaalisena virkakieltona ja kiristyi asteittain lopullisen ratkaisun politiikkaan. Koskenniemi vieraili syksyllä 1935 Saksassa ja julkaisemassaan matkakirjasessa Havaintoja ja vaikutelmia kolmannesta valtakunnasta (1937?) hän kallistui myötäilemään vallanpitäjien politiikkaa tässä(kin) suhteessa.”

Sinnemäki ei perustele vakuuttavasti väitettään, että Koskenniemi olisi ollut antisemiitti. Kirjailija ei varmastikaan kuvitellut kolmatta valtakuntaa demokraattiseksi yhteiskunnaksi, mutta on epätodennäköistä, että hän olisi jo 1930-luvulla käsittänyt, kuinka törkeästi natsit rikkoivat ihmisoikeuksia. Kun hän vuonna 1936 kirjoitti matkakertomustaan Havaintoja ja vaikutelmia kolmannesta valtakunnasta, hän epäilemättä ymmärsi kolmannen valtakunnan olevan autoritaarinen valtio, jossa toisinajattelijoita vangittiin ja juutalaisia kohdeltiin alempana rotuna. Ei kuitenkaan ole todennäköistä, että hän olisi aavistanut natsien ryhtyvän muutaman vuoden kuluttua järjestelmällisesti tappamaan Euroopan juutalaisväestöä ja orjuuttamaan slaavilaisia kansoja.

Ennen toista maailmansotaa Saksan ulkopuolella vain harvoilla oli realistinen kuva natsien julmuuksista. Kolmannessa valtakunnassa tiedettiin olevan keskitysleirejä, mutta ei ymmärretty, että vangiksi saattoi joutua rodun tai uskonnollisen vakaumuksen takia. Oletettiin, että leireille oli suljettu vain natsien poliittisia vastustajia, kommunisteja ja sosiaalidemokraatteja, jotka olivat kapinoineet Hitlerin hallintoa vastaan.

Vuosina 1935–38 kansallissosialistien antisemitismi ilmeni rotusyrjintänä, ei raakoina juutalaisvainoina. Natsien valtakauden ensimmäisinä vuosina 1933-34 juutalaisia oli julkisesti pahoinpidelty ja nöyryytetty. Vuonna 1935 Hitler kuitenkin kielsi natsipuolueen jäseniä ahdistelemasta näitä ilman ylhäältä tulevaa käskyä. Saksan juutalaisväestön vapautta kuitenkin rajoittivat samana vuonna säädetyt ns. Nürnbergin lait, jotka riistivät juutalaisilta kansalaisoikeudet sekä kielsivät juutalaisten ja arjalaisten väliset avioliitot ja seksisuhteet. Koska juutalaisiin kohdistuva spontaani väkivalta oli loppunut, näytti siltä, että natsit olisivat Nürnbergin lait säädettyään saavuttaneet rotupolitiikkansa tavoitteet eivätkä enää menisi pidemmälle.

Natsien juutalaispolitiikan ”maltillinen” vaihe loppui vuoden 1938 marraskuun 9. ja 10. päivän välisenä ”kristalliyönä” (Kristallnacht), jolloin natsien puolisotilaalliset SA-joukot (Sturmabteilungen) tuhosivat pari tuhatta synagogaa sekä ryöstivät juutalaisten kauppoja ja koteja ympäri Saksaa. Yön aikana noin 30 000 juutalaista vangittiin ja siirrettiin myöhemmin keskitysleireille. Kristalliyötä pidetään käännekohtana, jolloin maailma tuli tietoiseksi kansallissosialistien raakuudesta. Monet eurooppalaiset sanomalehdet tuomitsivat juutalaisiin kohdistuvan väkivallan, ja Yhdysvallat kutsui suurlähettiläänsä pois Saksasta.

Koskenniemi kirjoitti Havaintoja ja vaikutelmia kolmannesta valtakunnasta -teoksensa vajaat kaksi vuotta ennen kristalliyötä. Tuolloin natsi-Saksa näytti ankarista rotulaeistaan huolimatta juutalaisten kannalta turvallisemmalta maalta kuin esimerkiksi 1800-luvun lopun Venäjä, jossa oli toistuvasti pogromeja eli ortodoksisten pappien tai konservatiivisten poliitikkojen masinoimia väkivaltaisia antisemitistisiä mellakoita. Niinpä Koskenniemen matkakirjan perusteella ei voi päätellä, kuinka runoilija suhtautui juutalaisvastaiseen väkivaltaan tai holokaustiin. Teos todistaa vain sen, että hän hyväksyi natsi-Saksassa vuosina 1935-38 harjoitetun verettömän rotusyrjinnän sekä poliittisen opposition vaientamisen.

–

Juutalaiskysymys ja saksalainen kulttuuri

–

Ei voi uskottavasti todistaa, että Koskenniemi olisi hyväksynyt juutalaisten joukkomurhan. Hän kuitenkin pyörsi monia aikaisempia mielipiteitään käsitellessään natsien antisemitististä politiikkaa. 1930-luvun alussa hän katsoi juutalaisten edistäneen länsimaisen kulttuurin kehitystä. Hän puhui arvostavasti juutalaisista kirjailijoista, mm. Lion Feuchtwangerista ja Stefan Zweigista. Vielä vuonna 1935 hän kehui Uudessa Suomessa itävallanjuutalaisen Zweigin historiallista romaania Triumph und Tragik des Erasmus von Rotterdam (”Erasmus Rotterdamilaisen riemuvoitto ja tragedia”, 1935). Kiitellessään Zweigia 1930-luvun puolivälissä hän arveli, että tämä kuvasi renessanssifilosofia protestoidakseen 1900-luvun suvaitsemattomuutta ja juutalaisvainoja vastaan. Pari vuotta myöhemmin hän muutti mielensä ja piti oikeutettuna sitä, että Saksan yliopistojen juutalaiset professorit erotettiin viroistaan ja juutalaiskirjailijoiden teokset sensuroitiin.

Koskenniemen mielestä laajakatseisen kulttuuri-ihmisen velvollisuus oli asettaa yleinen etu henkilökohtaisten mieltymystensä edelle. Koska hän katsoi kolmannen valtakunnan rotulakien edistävän saksalaista kulttuuria, hän sanoutui irti juutalaismyönteisistä näkemyksistään. Tämä asenne tuli esiin vasta 1930-luvun lopulla. Ainoa poikkeus on juutalaisen runoilijan Heinrich Heinen historiallista merkitystä käsittelevä essee, jonka hän julkaisi teoksessaan Kirjoja ja kirjailijoita vuonna 1925, kahdeksan vuotta ennen Hitlerin valtaantuloa.

Vaikka Heine oli virtuoosimainen saksan kielen käyttäjä, häntä ei 1800-luvun Saksassa korotettu Goethen ja Schillerin veroiseksi kansalliseksi suurmieheksi, koska hän oli juutalainen ja sosialisti. Toisen keisarikunnan äärinationalistit väittivät Heinen vaikuttaneen rappeuttavasti germaaniseen kulttuuriin. Heidän mielestään runoilijan kepeät luritukset olivat esimerkki juutalaisille ominaisesta pinnallisuudesta, joka loukkasi syvällistä saksalaista henkeä.

Koskenniemi suomensi Heinen lyriikkaa ja ylisti tämän runokieltä kirjallisuusesseissään. Hän totesi myös Kirjoja ja kirjailijoita -teoksensa Heine-artikkelissa, ettei voinut olla ihailematta juutalaisrunoilijaa, joka säkeissään puhui ”sydämensä surusta satakielen, liljojen, ruusujen ja lootuskukkien kielellä”. Tästä huolimatta hän päätyi Heinen kulttuurista roolia arvioidessaan samaan lopputulokseen kuin saksalaiset äärinationalistit ja totesi runoilijan ”pintapuolisuuden” rappeuttavan saksalaista kulttuuria.

Koskenniemen käsitys Heinesta kuvastaa hänen ajattelutapaansa, jonka mukaan saksalaisia kirjailijoita piti arvostella ensisijaisesti sillä perusteella, edistivätkö he germaanisen kulttuurin elinvoimaa. Koska hän katsoi Heinen kepeän runouden olevan ristiriidassa Saksan kirjallisuuden syvähenkisen perinteen kanssa, hän kritisoi juutalaislyyrikkoa, vaikka pitikin henkilökohtaisesti tämän tuotannosta.

–

”Reaalipoliittinen” humanisti

–

Koskenniemi uskoi, että Saksa oli natsien aikana palaamassa Weimarin tasavallan kaaoksesta sellaiseksi vakaaksi kulttuurivaltioksi, jollainen se oli ollut toisen keisarikunnan aikana. Hänen mielestään kolmannen valtakunnan epäoikeudenmukaisuudet olivat armottomuudestaan ja mielivaltaisuudestaan huolimatta siirtymäkauden reaalipolitiikkaa, joka lievenisi ajan mittaan. Hän vakuutti maan henkisen perinnön takaavan sen, että kansallissosialistien politiikka muuttuisi maltillisemmaksi: ”Saksan parhain ja syvällisin kulttuuritraditsioni, suuren ajattelun, suuren tieteen, suuren runouden elättämä, on varmaan saava yliotteen monista tilapäisilmiöistä, jotka saattavat olla pinnalla näkyvissä, mutta katoavat päivän mukana.” Hän pakottautui julkisesti puolustamaan arvostamiensa juutalaiskirjailijoiden teosten sensurointia, koska piti sitä tilapäisenä ylilyöntinä.

Keski-ikäinen Koskenniemi esiintyi useimmissa kirjoituksissaan maltillisena viisaana, joka vierasti kaikkia yltiöpäisiä ja utopistisia ajatuksia. Tämä tuli esiin myös hänen kolmatta valtakuntaa koskevissa kannanotoissaan. Vaikka hän oli nuoruudessaan saanut maineen epäkristillisenä runoilijana, hän ei 1930-luvulla juurikaan julkisesti kommentoinut natsismin pakanallista ja kristinuskon vastaista puolta – toisin kuin esimerkiksi Olavi Paavolainen teoksessaan Kolmannen valtakunnan vieraana (1936). Koskenniemi puolusti kansallissosialistista Saksaa väittämällä, että se oli vakaa, Wilhelmien keisarikuntaa muistuttava valtio.

Koskenniemi oli vakuuttunut siitä, että kolmas valtakunta vaali saksalaisen humanismin perintöä. Hänen mielestään tästä todisti se, että Goethe oli Hitlerin aikanakin suosittu kirjailija. Puhuessaan natsismin kulttuuriystävällisyydestä runoilija käytti sanaa humanismi, mutta ei tarkoittanut sillä eettistä elämänasennetta, joka ohjaa ihmisen moraalisia ratkaisuja, vaan viittasi ainoastaan eurooppalaisen korkeakulttuurin suurimpiin aikaansaannoksiin, kirjallisuuteen, maalaustaiteeseen ja arkkitehtuuriin. Tämä asenne paljastuu esimerkiksi Havaintoja ja vaikutelmia kolmannesta valtakunnasta –teoksen kohdassa, jossa Koskenniemi todisteli Hitlerin järjestelmän rauhanomaisuutta selittämällä, että natsipuolueen virkailijat arvostivat saksalaisia klassikoita. Hän totesi:

Huolimatta heidän kaikista reaalipoliittisista päivänvelvollisuuksistaan löydän heistä vanhan saksalaisen idealismin syvät pohjavirrat. ’Faust’ on heidän yöpöydällään, ja he keskustelevat Schillerin dramatiikasta tavalla, joka todistaa persoonallista suhdetta Saksan suurimpaan henkiseen menneisyyteen. He lainaavat Hebbelin ja Kleistin runoudesta aseita ja todisteita kansallissosialistiselle ohjelmalle ja Saksan kunniakkaimmassa valtiollisessa historiassa he näkevät henkisen esikuvansa.

On mahdotonta tyhjentävästi selittää, miksi V.A. Koskenniemi esitti kolmannesta valtakunnasta mielipiteitä, jotka tuntuvat nykynäkökulmasta naurettavan sinisilmäisiltä. Todennäköistä on, että hän tiesi ainoastaan natsi-Saksassa tapahtuvista ”lievistä” sortotoimista, poliittisten vastustajien vangitsemisista, verettömästä rotuerottelusta ja joidenkin kirjailijoiden sensuroinnista. Hän näki nämä asiat siirtymäkauden ilmiöinä, jotka todennäköisesti poistuisivat ajan mittaan. Hän arvioi kulttuurin tasoa taideteosten ja suurmiesten perusteella. Niinpä hän Hitlerin Saksassa matkaillessaan kiinnitti huomiota siihen, että siellä muodollisesti kunnioitettiin maan kulttuuriperintöä.

(Artikkelissa olevat sitaatit on toistettu alkuperäisine kirjoitusvirheineen.)

–

–

V.A. Koskenniemen teokset

Koskenniemi, V.A. : Kootut teokset I–XII. WSOY, Helsinki 1955–1956.

Koskenniemi, V.A.: Kirjailijat ja nykyhetki. Avajaissanat Euroopan Kirjailijaliiton päivillä Weimarissa 7.X.1942. Valvoja-Aika. Kahdeskymmenes vuosikerta. Helsinki 1943, 373-374. (Avajaispuhe pidetty 1942)

Koskenniemi, V.A: Vaikutelmia Saksan matkalta. Uusi Päivä 7.11. 1918.

–

Muu kirjallisuus

Bräuninger, Werner: Strahlungsfelder des Nationalsozialismus. Die Flosse des Leviathan. Verlag. S. Bubies , Schnellbach: 1999.

Hausmann, Frank-Rutger: ”Dichte dichter, tage nicht!”. Die europäische Schriftstellevereinigung in Weimar”. Vittorio Klostermann, Frankfurt am Main 2004.

Häikiö, Martti: V.A. Koskenniemi. Suomalainen klassikko 1–2. WSOY, Helsinki 2010.

Palmgren, Raoul: ”Hautakirjoitus Koskenniemelle”. Teoksessa Eino Leinon Perinne. Toim. Risto Hannula, Vesa Karonen, Mirjam Polkunen, Matti Suurpää, Ingmar Svedberg, Pekka Tarkka. Otava, Helsinki 1978 112–132. (Artikkeli ilmestynyt 1947.)

Sinnemäki, Anssi: ”Häikiön Koskenniemi-elämäkertaa lukiessa.” Lehdessä Tieteessä tapahtuu 2/2010. 59-65.

Tyyri, Jouko: ”Erään minuuden muisto.” Parnasso 1/1996.

Vesikansa, Jyrki: Sinivalkoiseen Suomeen. Uuden Suomen ja sen edeltäjien historia I 1847-1939. Otava, Helsinki 1997.