SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Anarkomonarkismi

monarchyDAVID BENTLEY HART  (suomentanut Markku Stenholm)

Ainoa tietämäni asia, joka yhdisti J.R.R. Tolkienia ja Salvador Dalia – tai kenties ainoa merkittävä tai odottamaton asia, sillä ilmiselvästi heissä oli kaikenlaisia yhtäläisyyksiä: he olivat miehiä, kaksijalkaisia, ihmisiä, elivät suurin piirtein samanaikaisesti, olivat julkisuuden henkilöitä ja niin edelleen – oli se, että molemmat ovat ainakin kerran todenneet tuntevansa vetoa samanaikaisesti sekä anarkismiin että monarkismiin.

Dalin tapauksessa kyseessä oli todennäköisesti merkityksetön huomautus, kuten melkein kaikki hänen sanomansa. Sanoessaan muuta kuin “Ojentaisitteko voita” tai “Tämä maksaa teille varsin suuren summan rahaa”, hän yleensä luopui kaikista aikeistaan kommunikoida muiden ihmisten kanssa.

Mutta Tolkien päästi, omalla koleerisella tavallaan, ääneen syvimmät näkemyksensä yhteiskunnan ihannemuodosta – vaikkakin ohikiitävällä tavalla. Hänen ainoan anarkomonarkistisen manifestinsa teksti sisältyy sellaisenaan kirjeeseen, jonka hän kirjoitti pojalleen Christopherille vuonna 1943 (pahoittelen, että lainaan sitä näin pitkästi):

Poliittiset mielipiteeni taipuvat yhä enemmän ja enemmän anarkismiin (filosofisessa mielessä, siis hallinnon lakkauttamiseen eikä pommeja viskoviin viiksiniekkoihin) – tai “perustuslaittomaan” monarkiaan. Pidättäisin jokaisen, joka käyttää sanaa valtio (muuten kuin Englannin ja sen asukkaiden todellisuuden elottomana kuvauksena, asiana jolla ei ole sen enempää valtaa, oikeuksia kuin mieltäkään), ja tarjottuani heille mahdollisuuden kääntymykseen teloittaisin heidät, jos he yhä pysyisivät kannassaan. Jos voisimme palata puhtaasti persoonallisiin käsitteisiin, siitä seuraisi paljon hyvää. Hallitus on abstrakti substantiivi, joka tarkoittaa hallitsemisen taitoa ja prosessia ja lain pitäisi kieltää sen käyttäminen tavalla, joka viittaa kansaan.

Joka tapauksessa,” hän jatkaa, “ihmiselle sopii tutkimuskohteeksi kaikki muu paitsi ihminen; ja kaikkein vähiten kenellekään ihmiselle, edes pyhimyksille (jotka toki ovat vähiten halukkaita tarttumaan siihen), sopiva tehtävä on muiden ihmisten hallitseminen.”

Hallitseminen ei sovellu edes yhdelle miljoonasta, ja kaikkein vähiten niille, jotka kaipaavat mahdollisuutta siihen. Se voi toimia korkeintaan vain pienessä ihmisryhmässä, jossa kaikki tuntevat johtajansa. Keskiajan ihmiset olivat liiankin oikeassa pitäessään nolo episcoparia parhaana perusteena piispan virkaan pyrkimiselle. Antakaa minulle kuningas, jonka pääasialliset mielenkiinnon kohteet ovat postimerkit, rautatiet tai ravihevoset, ja jolla on valta antaa potkut visiirilleen (tai miksi nyt rohkenettekin häntä kutsua) ellei hän pidä tämän housujen leikkauksesta. Ja niin edelleen. Mutta tämän kaiken ainoana kuolettavana heikkoutena – kuten kaikkien luonnollisten ja hyvien asioiden ainoana kuolettavana heikkoutena pahassa, turmeltuneessa ja luonnottomassa maailmassa – on se, että se toimii vain, kun koko maailma samoilee sekavasti pitkin samaa vanhaa tehotonta inhimillistä tietään… On yksi ainoa valopilkku, ja se on tyytymättömien miesten yhä suositummaksi käyvä tapa räjäytellä dynamiitilla tehtaita ja voimalaitoksia. Toivon tavan pysyvän voimissaan, kun siihen nyt rohkaistaan ”isänmaallisuuden” nimissä! Mutta siitäkään ei seuraa mitään hyvää, ellei se tapahdu kaikkialla maailmassa.

Katsellessani viime viikolla vaalien herättämän republikaanisen kapinan aaltojen pyyhkivän sydänmaita ja murtuvan vasta maan luoteisosien ja Tyynenmeren rannikon korkeisiin kielekkeisiin, huomasin miettiväni, millainen pirunkauppa edustuksellinen demokratia onkaan. Nämä ajoittaiset verettömät verilöylyt ovat jollakin emotionaalisella tasolla perin tyydyttäviä, puoluekannasta riippumatta, koska ne muistuttavat meitä siitä harvinaisesta ylellisyydestä, että meillä on valta tasaisin väliajoin häätää poliitikkoja toimestaan.

Mutta tässä epätäydellisessä maailmassa mielihyvää seuraa väistämättä silkka tuska. Makein autuuden kupista siemaistu viini sekoittuu surun katkeraan sakkaan. Traagista – traagista – kyllä, voimme poistaa poliitikon vain korvaamalla hänet toisella. Ja sen jälkeen valinnanmahdollisuutemme ovat sietämättömän rajoitetut, koska koko prosessia hallitsevat kaksi omia intressejään ajavaa poliittista ryhmittymää, jotka molemmat ovat paljon parempia vallan tavoittelussa kuin sen viisaassa käytössä.

Kuitenkin meidän täytyy valita, tavalla tai toisella. Jopa se onnellinen pelkuri, joka ei äänestä lainkaan tai sinkoaa äänensä keskelle, jollekin kolmannelle puolueelle protestiksi, tekee valinnan, jolla on seurauksia, vaikkakin sitten kuinka pieniä. Eikä kukaan järjissään oleva haluaisi mitään muuta olemassaolevaa poliittista järjestelmää, joten emme voi vain erottaa kaikkia päättäjiämme ja toivoa parasta (kuka siinä tapauksessa siivoaisi sotkun?).

Toki tiedän, että myös hyvät ja vilpittömät sielut tavoittelevat edustajanpaikkoja ja jotkut heistä ajoittain saavatkin sellaisen, ja jotkut heistä kykenevät saamaan aikaan jotain yleishyödyllistä asemissaan, ja jotkut heistä jopa pysyvät uskollisina niille näkemyksille, joilla paikkansa saavuttivat. Mutta, ettemme unohtaisi, juuri sellaiset poliitikot myös usein saavat eniten pahaa aikaan. Vilpittömyys kun ei loppujen lopuksi ole sama asia kuin viisaus.

Kyyninen ja hengetön raukka äärettömiin joustavine periaatteineen on monissa tapauksissa pienempi uhka vapaudelle, oikeudelle tai rauhalle kuin se, jonka mielen ovat turmelleet “korkeat” ihanteet tai, mikä vielä vaarallisempaa, korkealentoiset aatteet. Kuten me kaikki, myös suuri enemmistö poliitikoista – no niin, odotetaan hetki.

Jos jollakulla olisi mahdollisuus laatia poliittinen järjestelmä tyhjästä, apunaan jonkin verran tietoa historiasta ja paljonkin ihmisluonnosta, niin ihmistyyppi, jonka hän pääasiassa haluaisi pitää poissa vallasta, on juuri se, joka eniten haluaa valtaa ja on halukkain ponnistelemaan ankarasti saadakseen sitä. Raahatkaa kaikin mokomin vastahankainen Cincinnatus pelloltaan, kun volskit ovat porteilla, mutta sallikaa hänen vetäytyä jälleen pakopaikkaansa viljaville maille kun kriisi on selvitetty, älkääkä Jumalan tähden ikinä ojentako vitsakimppua kenellekäään, joka innokkaasti ojentaa kättään siihen tarttuakseen.

Kuitennkin järjestelmämme velvoittaa meidät nostamaan edustajiksi juuri niitä, jotka ovat riittävän itserakkaita ja julkeita pyytääkseen sitä meiltä. Se on vähän kuin päästäisi rattiin takapenkin juopon, joka lujaan ääneen väittää osaavansa viedä meidät perille puolet lyhyemmässä ajassa. Tarkemmin sanottuna, koska ikuinen vaalikiertomme on nykyisin brändäyksen, mainostuksen ja markkinointistrategioiden läpitunkemaa, meidän on usein tyydyttävä äänestämään sitä, joka on halukas valehtelemaan meille jokseenkin säännöllisesti, tai ellei aivan valehtelemaan, niin ainakin puhumaan vältellen ja epärehellisesti. Paremmassa, puhtaammassa maailmassa – maailmassa jota ei voi olla – kunnianhimo olisikin ehdoton este poliittiseen asemaan pääsylle.

Tolkienin näkemystä monarkiasta voi siis vähintäänkin myötäillä. On loppujen lopuksi jokseenkin alentavaa suostua poliitikoksi, tai teeskennellä, että “julkisen viran hoitaminen” olisi kunniallinen ammatti, tai joutua pakon edessä valitsemaan, millainen joukko roistoja, keskinkertaisuuksia, rikkaita lakimiehiä ja (Jumala meitä varjelkoon) idealisteja hallitsee kohtaloamme muutaman seuraavan vuoden ajan.

Mutta kuningas – siis kuningas ilman todellista valtaa – on ylevän mielivaltainen, hienostunut ja orgaanisesti inhimillinen instituutio. Meidän olisi helppo olla uskollisia jollekulle, jonka aseman ainoa oikeutus on perinnöllinen sattuma. Se olisi vapaa, spontaanin kiintymyksen ele, joka ei edellyttäisi minkäänlaista itsepetosta, eikä siinä tarvitsisi nöyryyttää itseään pyytämällä päästä alamaiseksi.

Ihanteellinen kuningas olisi vähän niin kuin kuningas shakissa: laudan hyödyttömin nappula, joka asuttaa ruutuaan yksinkertaisesti vain pitääkseen muut nappulat poissa, mutta joka silti on tavallaan koko peli itse. Sen strategisessa kyvyttömyydessä on jotain myönteisessä mielessä sakramentaalista. Jotenkin autuaallisen urhoollista on myös olla koko sydämestään uskollinen jollekin onnettomalle, sisäsiittoiselle jahkailijalle, jonka suurimpana intohimona ovat Dresdenin posliini ja heittokalastuksen historia, mutta joka kuitenkin, ex opere operato, on koko kansakunnan omanarvontunto, genius gentiksen voideltu ruumiillistuma – tietynlainen toteemi, tai paremminkin maskotti.

Mitä Tolkienin anarkismiin tulee, lienee itsestään selvää, että hän kannatti sen klassista muotoa: ei lain ja hallitsemisen vastaisuutta, vaan poliittisen hallintomallin vastaisuutta, eli hallitsemisen periaatteen vastaisuutta sinänsä. Tolkienin tapauksessa saattaa olla osuvampaa puhua “radikaalista subsidiarismista”, jossa auktoriteetti ja vastuu julkisyhteisölle ovat paikallisesti ja yhteisöllisesti niin hajautettuja, että jokainen merkittävä julkinen päätös tulee yhteiseksi intressiksi ja vaatii yhteistä suostumusta. Tietenkin tällainen yhteiskunnallinen visio voidaan hylätä puhtaan agraarisena ja vain primitiivisiin kyläyhteisöihin sopivana, mutta Tolkienia protoekologisine näkemyksineen se ei olisi lainkaan häirinnyt.

On itsestään selvää, että tästä anarkomonarkismista ei ole pohjaksi todelliselle poliittiselle ohjelmalle tai reformille. Mutta se ei olekaan tärkeintä. Meidän kaikkien on parhaan kykymme mukaan kuljettava historian polttavan aavikon yli, ja niitä jotka tekevät sen “poliittisten filosofioiden” avustuksella, on kahdenlaisia.

Yksien poliittiset visiot liihottelevat houkuttelevasti horisontin lähellä kuin kutsuvat kangastukset, ja varsin todennäköisesti tapattavat koko karavaanin yrittäessään ohjata sitä jollekin olemattomalle keitaalle. Toisten poliittiset unelmat ovat vain viilentäviä pilviä, jotka helpottavat matkaa lempeän ironisen kritiikin ohuilla varjoilla, mutta lentävät aina korkealla, ikuisesti tavoittamattomissa.

Ajattelen mielelläni, että oma poliittinen filosofiani – The Compleat Angerin ja The Wind in the Willowsin yksityiskohtaisen tarkasta lukemisesta kokonaan johdettu – on jälkimmäistä laatua. Tolkienin poliittinen filosofia ainakin oli. Joka tapauksessa sellaisen filosofian ainoa tarkoitus on välttää pettymyksiä ja estää epäjumalien palvontaa. Demokratia ei viime kädessä ole luontaisesti hyvä; jos se olisi, eivät demokraattiset instituutiot olisi voineet nostaa natseja valtaan. Toimiva demokratia on pikemminkin seurausta säädylliselle moraalille perustuvasta ja vakaasta kulttuurista.

Sellaisessa kulttuurissa voi olla kiitollinen nauttimistaan vapauksista ja käyttää kykyjään luotettavimpien poliitikkojen työn edistämiseen (ja sellaisia poliitikkoja saattaa olla enemmän kuin olen myöntänyt), sekä omien moraalisten tavoitteidensa edistämiseen. Mutta on myös hyväksi kuvitella toisia, parempia, jokseenkin mahdottomia maailmoja, jotta olisi vähemmän altis sekoittamaan poliittisia menetelmiä ja poliittisia päämääriä keskenään, kiinnostumaan kuumeisesti siitä minkä pitäisi olla vain elämän pieni osa, tai olemaan näkemättä poliittisen hallintojärjestelmän rajoituksia ja vikoja. Onhan eräs keskeinen vapaus, josta muut vapaudet ovat viime kädessä riippuvaisia, joka tapauksessa vapaus illuusioista.

David Bentley Hart (s. 1965) on yhdysvaltalainen teologi, filosofi ja kulttuurikommentaattori. Häneltä on suomennettu teos Ateismin harhat (2009). Oheinen kirjoitus on ilmestynyt First Things -verkkolehdessä 12.11.2010.

Information

This entry was posted on heinäkuu 24, 2013 by in Politiikka ja ideologia.
%d bloggers like this: