”Trotskit tekevät vallankumouksia, Bronsteinit maksavat laskun”

MIKA KERÄNEN

(Mietteitä 1900-luvun joukkovainoista, syyllisistä ja syyttömistä)

Jokin aika sitten vietettiin vainojen uhrien muistopäivää. Tuo päivä nostaa Euroopan juutalaisten toisen maailmansodan aikana kokeman tragedian ikään kuin omaan pahuuden kategoriaansa, vaikka muitakin vainojen ja joukkotuhojen uhreja ollaan muistavinaan. En sinänsä vähättele juutalaisten tragediaa. Tietysti on niitäkin, joiden mielestä jo holokaustin suhteellistaminen on sen ”vähättelemistä”, mutta nämä näkökannat jätän omaan arvoonsa.

Tässä kirjoituksessa käsittelen paitsi juutalaisvihaa ja holokaustia, myös 20. vuosisadan eurooppalaisia kansanmurhia laajemminkin. Venäjän vallankumous omine joukkovainoineen ja niiden seurauksineen nivoutuu holokaustiin hyvin mutkikkaalla tavalla. Juutalaisten rooli näissä vainoissa on sikäli epäsymmetrinen, että jälkimmäisessä he olivat yksinomaan uhrin asemassa mutta edellisessä heitä oli paitsi vainottuina myös vainoajina.  Kumpikaan näistä vainoista ei tietenkään oikeuta toista, mutta mihinkään ei päästä siitä, että holokaustin käsitteleminen irrallisena muusta viime vuosisadan poliittisesta historiasta ei anna tasapainoista kuvaa tapahtumista.

En siis lainkaan ihmettele enkä kyseenalaista sitä, että nykyjuutalaiset muistelevat ja surevat viittä ja puolta miljoonaa tai useampaa murhattua heimolaistaan. Se on heidän luonnollinen oikeutensa ja ihmeellisempää olisi, jos he eivät surisi. Mutta minun kannaltani holokaustin pääongelma on muualla.

Historiankirjoituksen tai historiakuvien historiassa eli metahistoriallisessa tutkimuksessa tunnetaan ”tirkistysaukon” käsite. Se tarkoittaa jotakin yksittäistä ja tarkkaan rajattua historiallista ilmiötä tai tapahtumaa, jonka kautta tarkastellaan huomattavasti laajempia ja myös ko. ilmiötä varhaisempia historiallisia kokonaisuuksia. ”Tirkistysaukon” käyttäminen vääristää näkökulmaa väistämättä. Asiaa havainnollistanee Suomen historiasta tuttu ”joulukuun kuudennen päivän tirkistysaukko” (Osmo Jussila), eli autonomian ajan ja joskus sitä edeltävienkin vuosisatojen tulkinta Suomen myöhemmän valtiollisen itsenäisyyden valossa. Juutalaisten ja juutalaisvastaisuuden historiassa on perusteltua puhua ”Auschwitzin tirkistysaukosta”.

Holokausti on aiheuttanut tietyn vinoutuman historiankäsityksissä. Auschwitzin valossa on tulkittu ja tulkitaan edelleen täysin asiattomasti juutalaisten kokemia todellisia ja osin kuviteltujakin vääryyksiä vuosituhansien aikana. Auschwitz on mahtava valttikortti kenen tahansa riittävän röyhkeän tai riittävän tyhmän pelurin käsissä. Käsitys juutalaisvihan ylimuistoisuudesta ja kaiken kattavasta luonteesta historiassamme voi toki olla ymmärrettävä holokaustin kaikessa ankaruudessaan itse kokeneen juutalaisen näkökulmasta. Mutta ei sen pitäisi olla sitä meille muille.

Kristinusko on perimmäiseltä luonteeltaan tietenkin antijudaistista. Asiallisesti ottaen voidaan puhua kristinuskon sisään rakennetusta juutalaisvastaisuudestakin sikäli, että kristillisen teologian vanhin, jo aivan uskon ensimmäisillä vuosikymmenillä puhuttanut kysymys kuului: ”täytyykö ihmisen pelastuakseen tulla juutalaiseksi?”. Apostoli Paavalin, entisen rabbiinikoululaisen, radikaali ja peräänantamaton vastaus kuului: ”Ei tarvitse!”. Tähän jyrkkään eihin judaismille voidaan tuo paljonpuhuttu paavalilainen vanhurskauttamisoppi redusoida. Ei teologiasta tämän enempää. Mutta eräässä mielessä juutalaisvastaisuus (merkityksessä antijudaismi) siis on kuin onkin kristittyjen itseymmärryksen ytimessä, olivatpa kaikki siitä tietoisia tai eivät. Ja tässä asiassa ei ole mitään anteeksipyytelemistä.

Kristinuskon sisäänrakennettu antijudaismi ei näet tee uskostamme antisemitististä, ei siitäkään huolimatta että modernit antisemiitit omaksuivat vanhemmasta juutalaisvastaisuudesta tiettyjä stereotypioita, iskulauseita ja propagandistista kuvastoa. Perinteinen kristillinen antijudaismi pyrki pahimmissa tapauksissa käännyttämään juutalaiset pakolla kristinuskoon, lievemmissä (ja ainakin Länsi-Euroopassa edellistä huomattavasti yleisemmissä) tapauksissa vain minimoimaan heidän vaikutuksensa kristillisten kansakuntien yhteiskunnallisessa elämässä erilaisin syrjivin laein ja asetuksin. Vasta 1800-luvulla syntyneen biologismin (eli rasismin) myötä asenteet kovenivat sikäli, että nyt juutalainen ”veri” haluttiin fyysisestikin poistaa turmelemasta arjalaisten (siis ei enää kristittyjen!) kansakuntien elämänedellytyksiä. Tämä suuntaus tunnetusti huipentui natsien radikaalissa ohjelmassa, joka tähtäsi juutalaisten tappamiseen sukupuuttoon.

Radikaaleimman modernin antisemitismin yhtymäkohdat varhaisempaan juutalaisvastaisuuteen ovat siis pinnallisia ja satunnaisia, eikä 20. vuosisadan moderni antisemitistinen raakuus ole mitenkään väistämätön seuraus sinänsä todellisesta perinteisestä juutalaisvastaisuudesta. Yritän selvitellä tätä mutkikasta tematiikkaa muutamasta näkökulmasta.

Vaikka tämän kirjoituksen asiallinen painopiste on 1900-luvun ensipuoliskon Euroopan joukkovainoissa ja kansanmurhissa, aloitan tuoreemmasta juutalaiset vs. muslimit –asetelmasta.

Bellevillen hasidipoika ja sionismin varjo   

Pariisissa tapahtui syksyllä 2008 itsessään vähäinen episodi, joka jäi mieleeni. Vietin tuolloin Ranskassa useamman kuukauden, joista suurimman osan juuri Pariisissa. Syyskuun alussa tein kuitenkin muutaman päivän mittaisen ekskursion kauniiseen Chambéryn kaupunkiin Ranskan Savoijin departementin arkistoja penkomaan. Chambéryssa silmiini osui aamukahvilla paikallislehdestä uutinen, joka kertoi edellisenä päivänä aivan omilla pariisilaisilla ”kotikulmillani” tapahtuneesta antisemitistisestä tai sellaiseksi tulkitusta välikohtauksesta. Juuri jutussa mainittu tuttu osoite Pariisin 10. kaupunkipiirissä kiinnitti huomioni ja siksi luin jutun tarkkaan.

Nuori juutalaispoika oli tullut pahoinpidellyksi ilmeisesti arabitaustaisten ikätovereidensa taholta. Jutussa oli käytetty päälähteenä pojan tuohtunutta isää, joka tosin lopulta myönsi, että antisemitismi teon motiivina oli hänen oma arvauksensa, sillä juutalaisvastaisia solvauksia tai mitään muitakaan sen suuntaisia viitteitä ei ollut esittää. Mutta isä oli yhtäkaikki varma, että pahoinpitelijät eivät voineet olla tietämättömiä hänen poikansa juutalaisuudesta. Meditoikaapa tuota lausetta hetki.

Pojan juutalaisuuden ilmeisyys selittyy todennäköisesti hänen hasidiasullaan, sillä noilla kulmilla Bellevillen ja Ménilmontantin tienoilla on vanhastaan asunut paljon erityisesti ns. Lubavitchin hasideja ja muitakin ortodoksijuutalaisia, so. helposti tunnistettavia juutalaisia. Ja tämä ulospäin selvästi erottuva juutalaisuus siis oli pojan isälle merkki teon antisemitistisistä motiiveista. Mutta yleisestihän tiedetään, että teinipojilla on kaikkialla maailmassa valitettavan yleisenä tapana tilaisuuden tullen kansanomaisesti sanoen tempaista turpaan johonkin ulkoryhmään (ja usein aivan mihin tahansa ulkoryhmään) kuuluvia ikätovereitaan. Pojat nyt vain ovat sellaisia. Ehkäpä nämäkin pahoinpitelijät olivat liikkeellä ilman mitään tuon syvällisempiä motiiveja. Olisiko heidän pitänyt jättää vastaantuleva sopiva uhri rauhaan vain siitä syystä että tämä sattui olemaan juutalainen?

Pojan isän näkökulmasta epäilys juutalaisvihasta oli toki ymmärrettävä, ja tulkoon nyt sanotuksi, että se luultavasti oli myös asiallisesti ottaen täysin oikea. Noilla kulmilla asuu paljon paitsi juutalaisia myös muslimeja, ja muslimit tunnetusti ovat meitä länsimaalaisia huomattavasti lojaalimpia omalle uskonnolleen ja sivilisaatiolleen, siksi he hanakasti kostavat uskonveljiensä kokemat vääryydet näiden sortajien heimolaisille piittaamatta henkilökohtaisen syyllisyyden tai syyttömyyden kaltaisista trivialiteeteista. Todennäköisesti he näkivät pariisilaisessa hasidipojassa ”sionistin” ja toimivat sen mukaisesti. Ja tekivät siinä tietysti väärin, vaikka tällaisen itsestäänselvyyden sanomisen pitäisikin olla tarpeetonta.

”Auschwitzin tirkistysaukko” on kuitenkin pääsyy siihen, että tämäkin tapaus ylipäätään läpäisi Ranskassa kansallisen uutiskynnyksen. Samaisesta tirkistysluukusta osaltaan johtuu sekin, että nykyään huoli muslimien ”antisemitismistä” kukkii erityisesti maahanmuuttokriittisessä (neo-)konservatiivisessa blogosfäärissä, siis niissä samoissa piireissä joissa ahkerasti heilutellaan niin Amerikan kuin Israelinkin lippuja. Myös kertomani pariisilaisen juutalaispojan tapaus luultavasti tulkittaisiin nimenomaan tämän arabien paatuneen ”antisemitismin” ilmaukseksi, ja nuo nyrkkisankarit liitettäisiin suoraan samaan jatkumoon Adolf Eichmannin kanssa.

Muuan fanaattinen äärisionisti murhasi pääministeri Yitchak Rabinin vuonna 1995, koska tämä oli ollut vakavasti pyrkimässä kestävään kompromissiin palestiinalaisten kanssa. Julkisuuteen levisi nopeasti kuvia attentaatin yhteydessä itsekin kuolleesta murhaajasta poseeraamassa rinnassaan keltainen daavidintähti asiaankuuluvine Jude-teksteineen; mies siis samaisti itsensä holokaustissa vainottuihin uskonveljiinsä. Kuva herätti ymmärrettävää raivoa valtaosassa israelilaisia, ja saattoi ehkä – ehkä! – havahduttaa aiempaa suuremman joukon nykyisraelilaisia vakavasti pohtimaan sitäkin, kuinka järkevää tai moraalisesti kestävää oli rinnastaa terroritekoihin syyllistyneitäkään palestiinalaisia yksioikoisesti natseihin.

On osittain ymmärrettävää, että moni juutalainen tuntee kiusausta tällaisten yksinkertaistusten vetämiseen, mutta ei tarvitse hetkeäkään epäillä etteikö näissä tapauksissa olisi monesti mukana härskiä laskelmointia. Itse en voi nähdä mitään muuta kuin silkkaa chutzpaa siinä kun joku amerikanenglantia vääntävä Länsirannan siirtokunta-asukas valittaa palestiinalaistaistelijoiden aseellisessa iskussa surmansa saaneista kumppaneistaan: ”And they were killed only because they were Jews!” Eli ilmeisesti tässä ajatellaan (tai ainakin ollaan ajattelevinaan), että jos palestiinalaiset olisivat joutuneet väistymään ikivanhoilta oliivilehdoiltaan minkä tahansa muun muukalaisen muuttovirran kuin juutalaisten tieltä, he olisivat nöyrästi tyytyneet osaansa…

Hyvin usein näissä juutalaiset vastaan arabit/muslimit –konfrontaatioiden tulkinnoissa on kyse tietoisesta antisemitismi-käsitteen väärinkäytöstä. On helppo nähdä, että erityisesti tuossa kertomassani pariisilaisen hasidipojan episodissa tapahtumien logiikka on täsmälleen sama kuin omissa pikku ”causteissamme”, joissa joku somali tai muu maahanmuuttaja joutuu jonkinasteisen väkivallanteon kohteeksi ja joissa teon motiiviksi lähtökohtaisesti oletetaan ”rasismi”.

Sanottu ei tietenkään sulje pois sitä, ettei arabien/muslimien juutalaisiin kohdistamassa väkivallassa olisi usein kyse myös kiistattomasti antisemitistisistä motiiveista. Ranskassa on tuoreessa muistissa mm. Barbares-jengin suorittama stereotyyppisesti rikkaaksi kuvitellun juutalaisen Ilan Halimin kidnappaus ja erittäin raaka murha. Toulousen pyssymiehen tapaus on vielä tuoreempi. Siinähän joukko syyttömiä ranskalaisia koululaisia murhattiin, koska he kuuluivat samaan etniseen ryhmään kuin (murhaajan näkökulmasta) syylliset Israelilaiset. Bellevillen hasidipojan tapauksesta poiketen motiivi oli tällä kertaa julkilausuttu ja joka suhteessa kiistaton.

Syyllisyyden ja syyttömyyden käsitteitä suhteessa ”Auschwitzin tirkistysaukkoon” kannattaa tarkastella lähemmin. Mietitään hieman tapaus Eino Kailaa, joka toisen maailmansodan puolimaissa avautui julkisesti Euroopan juutalaisten kohtalosta. Eino Kailankin kohdalla tuo mainittu tirkistysaukko on omiaan mutkistamaan tulkintaa.

Eino Kaila ja konservatiivin omatunto

Maailmansotien välisenä aikana kansainvälisesti tunnetuimpiin filosofeihimme kuulunut Kaila oli maailmankatsomukseltaan vanhan koulun konservatiivi ja lämmin saksalaisen kulttuurin ystävä. Hän myös sympatisoi kansallissosialismia, vaikka tekikin sen ilmeisesti enemmän hyväuskoisuuttaan kuin pahantahtoisuuttaan ja vaikka hänellä jo varhain heräsi vakavia epäilyksiä natsismin perimmäisestä luonteesta; tällaiset sympatiat olivat ennen Götterdämmerungin katastrofia ja natsiaatteen todellisten kasvojen paljastumista varsin tavallisia eurooppalaisissa konservatiivipiireissä muuallakin kuin Suomessa. Kailan kohdalla eräs totuuden hetki koitti vuonna 1943, kun saksalaisten käynnistämä Tanskan juutalaisten vaino tuli päivänvaloon Suomessa.

Kaila kirjoitti Uuteen Suomeen lyhyen artikkelin, jossa hän tuomitsi saksalaisen miehityshallinnon toimet jyrkästi ja ilmaisi pettymyksensä siihen, että hänen ihailemansa saksalaiset sortuivat kohdistamaan vainon ”niin hyvin syyllisiin kuin syyttömiinkin” juutalaisiin [korostus alkup.]. Kailan artikkelin ydin on nähdäkseni tässä:

Eurooppalaisen hengen ydinkohtiin kuuluu joukko vakaumuksia, joita ei voi kieltää ilman että samalla koko tämän sivistyksen elävä henki tuhotaan. Sellainen vakaumus on se, että syytöntä ei saa rangaista hänen heimolaisensa syyn tähden. [–] Sellainen vakaumus on, että jonkun ajatuksen totuus on riippumaton siitä, kuka on sen julistaja, esimerkiksi mitä rotua hän on.

Kailan puhe ”niin hyvin syyllisistä kuin syyttömistäkin” vainojen uhreista saattaa herättää hämmennystä monessa nykytulkitsijassa hämmennystä. Sitä se tekee myös Juha Mannisen kohdalla, mutta hän ei silti erehdy pitämään Kailaa itseäänkin antisemiittinä, kuten moni muu epäilemättä tekisi. Kaila nimenomaan ei ollut antisemiitti, siis rasisti, vaikka todennäköisesti suhtautuikin juutalaisuuteen ja juutalaisiin yleisesti ainakin jonkin verran epäluuloisesti. Tuo epäluulo oli holokaustia edeltävinä aikakausina paitsi tavallista ja luvallista, myös täysin ymmärrettävää varsinkin maailmankatsomukseltaan konservatiivisten eurooppalaisten keskuudessa.

Tulkitsen tapaus Kailaa näin: ennen II maailmansotaa kukaan täysijärkinen kristitty konservatiivi ei voinut olla muuta mieltä kuin että juutalaisten keskuudesta löytyi suhteettoman paljon noita Kailan mainitsemia ”syyllisiä”, siis perinteiselle länsimaiselle sivistykselle vieraita ja jopa avoimen vihamielisiä elementtejä. Juutalaisten yliedustus bolševikkien, anarkistien, raivotasavaltalaisten, kirkon vihollisten, psykoanalyytikkojen, finanssikeinottelijoiden, avantgarde-taitelijoiden, eri sortin libertaarien (ja ehkä jopa libertiinien) keskuudessa näytti selvältä ja hyvin todennäköisesti olikin sitä. Konservatiiveista vain tyhmimmät toki uskoivat Sionin viisaiden protokollaan tai muihinkaan salaliittoteorioihin, ja moni lienee sisimmässään ymmärtänyt senkin, ettei juutalaisilla ollut kovin vahvoja syitä tukea perinteistä kristilliskonservatiivista järjestystä Euroopassa tai muuallakaan. Mutta sehän ei kokonaiskuvaa konservatiivien näkökulmasta muuksi muuttanut.

Siinä vaiheessa kun natsit sitten alkoivat soveltaa rasismiaan kaikessa raakuudessaan ”niin hyvin syyllisiin kuin syyttömiinkin”, erottuivat jyvät akanoista ja konservatiivit kansallissosialisteista. Saksassa useampi kuin yksi tuleva Hitlerin salamurhayritykseen liittyvä konservatiivi tervehti vielä 30-luvun alussa natsien (tuolloin enimmäkseen varsin lieviä) juutalaisvastaisia toimia tyydytyksellä, mutta mieli muuttui nopeasti kun alettiin ymmärtää, mihin suuntaan oltiin menossa. ”Auschwitzin tirkistysaukon” vaikutusta on se, että näiden konservatiivien juutalaisia kohtaan tuntema ymmärrettävä epäluulo liitetään sellaisenaan joukkotuhon jatkumoon. Samaa vaikutusta on myös nykyään meidän moderniin Israelin valtioon jossain määrin torjuvasti suhtautuvien leimaamisemme antisemiiteiksi, ja tätä lokaa sataa niskaamme erityisesti amerikkalaistyylisen neokonservatiivisen oikeiston suunnalta.

Solženitsyn, Gulag ja punainen terrori

Aleksandr Solženitsyn sai oman osansa antisemitismiepäilyistä, ja tässäkin tapauksessa syy löytynee viime kädessä ”Auschwitzin tirkistysaukosta”. Kun Vankileirien saaristo julkaistiin lännessä 70-luvun alussa, useimmissa laitoksissa (myös suomalaisessa) oli mukana kirjailijan itsensä valitsema kuvitus. Gulagin varhaishistoriaa käsittelevien lukujen yhteydessä oli kuvaliite useista leirikomendanteista tai muuten leirijärjestelmän alkuaikoina vaikuttaneesta kommunistikihosta; suuri enemmistö kuvien politrukeista oli helposti tunnistettavissa juutalaisiksi. Kun Solženitsynilta vaadittiin selitystä kuvien valintaan, hän vastasi käyttäneensä niitä kuvia joita oli käsiinsä saanut. (Sofi Oksasen hiljattain yksiin kansiin toimittamasta uudesta suomenkielisestä editiosta kuvitus näkyy poistetun kokonaan.)

Epäilemättä olisi ollut toisissa olosuhteissa mahdollista valita kokonaan ei-juutalaisista koostuva kuvakavalkadi. Mutta silloin olisi pitänyt kyllä noudattaa tietoista, poliittisen korrektiuden sanelemaa karsintaa, sillä siinä määrin selvä oli juutalaisten yliedustus kaikilla punaisen terrorin tasoilla; johtavien kaadereiden tasolla se oli suorastaan musertava. Näin oli siis asianlaita ainakin siihen saakka, kun Stalin alkoi massoittain tuhota bolševikkien vanhaa kaartia 30-luvun puolivälissä.

Solženitsyn antaa tekstissäkin paljon tilaa yhdelle pahimmista mainitun kuvaliitteen miehistä, nimittäin nerokkaalle Naftali Frenkelille, joka 30-luvun taitteessa varsinaisesti loi Gulagin muokkaamalla sen vanhemmasta vankileirien verkostosta olennaiseksi osaksi NL:on viisivuotissuunnitelmiin nojaavaa taloutta – ja rikastui siinä sivussa mukavasti itsekin. On helppo kuvitella, että Frenkeliä ja hänen lähimpiä miehiään, jotka hekin suurimmaksi osaksi olivat juutalaisia, käsittelevä teksti on hunajaa oikeille antisemiiteille. Solženitsyn ei kuitenkaan missään vaiheessa erikseen korosta näiden miesten juutalaisuutta, ja oletukset hänen antisemitistisistä motiiveistaan ovat muutenkin perusteettomia.

Mutta millaisista luvuista siis puhutaan juutalaisten yliedustuksen suhteen? Aivan tarkkoja tilastoja, ja nimenomaan sellaisia jotka olisivat samalla myös ehdottoman luotettavia, on vaikea löytää. Mutta huoletta voi lähteä siitä, että juutalaisten osuus parin ensimmäisen vallankumouksen jälkeisen vuosikymmenen alituiseen nimiään vaihtavissa ”turvallisuuselimissä” (Tšeka, GPU, OGPU, NKVD, NKGB…) ylitti moninkertaisesti juutalaisten osuuden Neuvosto-Venäjän väkiluvusta.

Moisten lukujen nojalla on toki tehty myös aidosti antisemitistisiä päätelmiä. Sellaisena voidaan pitää niitä näennäisen hienostuneita ekvaatioita, jotka käyttämällä muuttujina juutalaisten prosenttiosuutta NL:on koko väestöstä sekä heidän osuuttaan vallankumouksen kaadereissa ja terrorielimissä ovat todistavinaan vaikkapa että juutalaisten ”syyllisyys on tilastollisesti 59-kertainen verrattuna venäläisiin”. Tällaisiin tulkintoihin voi törmätä erinäisillä ”revisionistisilla” sivustoilla. Moiset päätelmät ovat itsessään tietysti asiattomia, mutta erityisesti ajateltaessa täysin syyttömien Itä-Euroopan juutalaisten kohtaloa joidenkin omien kristittyjen maanmiestensä käsissä operaatio Barbarossan ensi päivinä näitä tilastoja ei voida kokonaan sivuuttaa.

Vaikka siis täysin kiistattomia lukuja juutalaisten suhteellisesta osuudesta niin terrorissa kuin Neuvosto-Venäjän ja sotien välisen ajan Itä-Euroopan muissakin kommunistipuolueissa on vaikea löytää, on yleissuunta harvinaisen selvä. Sovjetologi Richard Pipes (joka sivumennen sanoen oli yksi niistä, jotka leimasivat Solženitsynin antisemiitiksi) luonnehtii asiaa näin:

The number of Jews active in Communism in Russia and abroad was striking: in Hungary, for example, they furnished 95 percent of the leading figures in Bela Kun’s dictatorship. They also were disproportionately represented among Communists in Germany and Austria during the revolutionary upheavals there in 1918-23, and in the apparatus of the Communist International.

Sotien välisen ajan Puolassa kommunisteista oli juutalaisia kaiken kaikkiaan noin neljännes, mutta heidän osuutensa suurten kaupunkien kommunistien joukossa oli sitäkin suurempi, ja mitä lähemmäs puolueen johtoa mentiin, sitä suuremmaksi heidän osuutensa kasvoi niin että keskuskomitea oli jo lähes täysin juutalainen. (Tämä Moskovaan emigroitunut puoluejohto tuhoutui viimeiseen mieheen Stalinin puhdistuksissa 1938.) Kommunistipuolueet olivat ennen sotaa näissä maissa (NL pois lukien) sinänsä varsin pieniä ja juutalaisten osuus väestöstä (jälleen NL pois lukien) suhteellisen suuri. Kaikille normaalijärkisille oli selvää, että vain mitätön vähemmistö juutalaisista oli kommunisteja. Mutta mihinkään ei päästy siitä, että kommunisteista suuri tai suurin osa oli juutalaisia. Sellainen ei voi jäädä vaikutusta vaille.

Mutta entä punaisen terrorin ”elimet”? Näissä orgaaneissa oli mm. puolalaisia, kaukasialaisia ja muutamia muitakin vähemmistökansallisuuksia selvästi enemmän kuin niiden osuus koko väestöstä. Mutta tässä yhteydessä kiinnostavimpia ryhmiä ovat sittenkin juutalaiset ja latvialaiset. Miksi latvialaiset? Edelleen Pipesilta peräisin olevan hieman erikoisen ilmaisun mukaan eräässä vaiheessa noin 70 % tšekisteistä oli ”joko juutalaisia tai latvialaisia”.

Luulen, että kohtalaisen moni tuosta 70 %:sta sopisi itse asiassa sekä juutalaisten että latvialaisten kategoriaan, siis ryhmään ”latvianjuutalaiset”. Joka tapauksessa ei-juutalaisten latvialaistenkin osuus punaisen terrorin johdossa, keskiportaissa ja rivimiesten tasolla on kiistaton ja hyvin tunnettu fakta; latvialaiset tarkka-ampujat muodostivat puna-armeijan kovimpiin lukeutuvan eliitin jo vallankumouksen ja sisällissodan vuosina. Tämä tosiasia on inspiroinut sitä katkerahkoa tokaisua, jonka mukaan Venäjän vallankumouksen vaikuttavia syitä oli kolme, nimittäin ”juutalaiset aivot, latvialaiset pistimet ja venäläinen typeryys.” Latvialaiset, mainittuihin tapahtumiin täysin syyttömätkin, ovat jälkeenpäin saaneet kantaa syyllisten maanmiestensä pahojen tekojen stigmaa, mutta jostain syystä yleistämistä nimenomaan tässä tapauksessa ei ole mainittavasti paheksuttu. Latvialaisiin ja jossain määrin muihinkin itäeurooppalaisiin palaamme vielä.

Kuten todettua, juutalaisten politrukkien, komissaarien tai tšekistien juutalaisuutta tulee pitää epäoleellisena detaljina käsiteltäessä tilannetta, jossa nämä olivat vallassa ja toimeenpanivat vainoja itse, mutta sellaisena sitä olisi ainakin lähtökohtaisesti pidettävä myös silloin kun he itse joutuivat vainojen uhreiksi. Tuossa jälkimmäisessä tilanteessa juutalaisuus kuitenkin monissa tulkinnoissa muuttuu merkittäväksi tekijäksi. Juutalaisten yliedustus vanhojen bolševikkien joukossa on tehnyt mahdolliseksi esittää Stalinin puhdistuksetkin viime kädessä juutalaisvainona. Tämä tulkinta sivumennen sanoen elää ja voi hyvin joissakin piireissä nykyäänkin ja näin pönkittää juutalaisten uhristatusta entisestään.

Stalinin aivan viimeisinä elinvuosina tai kuukausina juutalaisia kyllä hätyyteltiin tavalla, jota voi kiistatta luonnehtia antisemitistiseksi. Mutta nyt on puhe maailmansotien välisestä ajasta, ja silloin antisemitismin vastainen taistelu oli oleellinen osa Neuvostovallan pyrkimystä päästä irti kaikista vanhan Venäjän muistoista, ja kaikista antisemitismin spontaaneista ilmenemismuodoista rangaistiin useimmiten ankarasti.

On selvää, että aivan alusta saakka Gulagissa oli juutalaisia myös vankeina. Tosin leireissä juutalaiset näyttävät päässeen hieman keskimääräistä vähemmällä, mikä johtuu etupäässä siitä, että heidän koulutustasonsa oli tuolloinkin keskimäärin hyvin korkea; Gulagissakin oli käyttöä lääkäreille, insinööreille ja eri alojen tiedemiehille, mikä tavallista useammin pelasti juutalaisvangit ns. yleisistä töistä ja sitä kautta hyvin todennäköisestä kuolemasta. Solženitsyn pani asian omakohtaisesti merkille ja lausui sen julki. Ja siitäkin saatiin aihetta epäillä häntä antisemitismistä, kuinkas muuten.

Entä ne juutalaiset, jotka kaikesta huolimatta tuhoutuivat punaisen terrorin lihamyllyssä? Heitäkin oli paljon. Mutta kuolivatko he nimenomaan juutalaisuutensa takia, on kysymys erikseen; ja sekin, kuolivatko he viimeksi mainitussakaan tapauksessa nimenomaan ”antisemitismin” takia, muodostaa vielä kokonaan oman problematiikkansa.

Ajattelen tässä tietenkin tilannetta, jossa sekä vainoaja että vainottu olivat juutalaisia. Tällaisia tilanteitahan saattoi tulla eteen mm. silloin kun joku juutalaistaustaisen komissaarin komentama ”taistelevien jumalattomien” terroriosasto saapui joskus 20-luvulla ukrainalaiseen shtetliin ja kävi paikallisen synagogan rabbin ja vanhinten kimppuun. Kaikkein hölmöimmän käsityksen mukaan tässäkin oli kyse antisemitismistä, sillä komissaari kuului filosemiittien rakastamaan ja selitysvoimaltaan mahtavaan kategoriaan ”itseään vihaava juutalainen”. Ihmetellä tietysti voi, mikä viha toveri komissaaria silloin motivoi, kun hän joukkoineen jatkoi naapurikylään vandalisoimaan kirkkoja ja häpäisemään kristittyjä.

Balttien ja itäeurooppalaisten syyllisyys?

Latvialaisten, ja toki muidenkin balttien, kollektiivinen syyllistämien milloin osallisuudesta bolševikkien rikoksiin, milloin kansallissosialistisen Saksan rikostoveruudesta on ollut hyvin tavallista ja näköjään täysin hyväksyttyä. Erityisesti Latvialaisten järjestelmällinen mustamaalaus herätti muutamia vuosia sitten huomiota maailmallakin. Suomessa aihetta on käsitellyt Latviassa asuva ja maata tunteva Jukka Rislakki kirjassaan Tapaus Latvia. Pieni kansakunta disinformaatiokampanjan kohteena (2007). Juuri latvialaisten ottaminen silmätikuksi on ainakin itselleni täysi mysteeri, vaikka heidän yliedustuksensa punaisen terrorin toimeenpanijoissa on sinänsä kiistaton. Myös Solženitsyn on ilmaissut hienoista epäluuloa tämän kansakunnan edustajia kohtaan, mitä hän ei päinvastaisista väitteistä huolimatta ole tehnyt juutalaisia kohtaan. Mutta tämä kirjailijan selvä antilatvialainen bias ei näytä herättäneen samanlaista närkästystä kuin hänen täysin kuvitteellinen antisemitisminsä. Miksi ei?

Erityisen lähellä sydäntäni ovat eestiläiset ja liettualaiset. Vaikka istunkin heidän kanssaan samassa veneessä, tunnen häpeää heidän edessään, aivan kuin minä olisin pannut heidät istumaan. Kunnollisia, työteliäitä, sanansa pitäviä, siivoja miehiä – miksi heidätkin on vedetty samojen kirottujen siipirattaiden pyöritykseen? Eivät kajonneet kehenkään, elelivät hiljakseen, järjestyneemmin ja moraalisemmin kuin me – ja nyt he sitten ovat syypäitä siihen, että meillä on nälkä, syypäitä siihen, että elävät meidän kainalossamme ja estävät meiltä pääsyn merelle.

’Hävettää olla venäläinen!’ huudahti Herzen, kun me kuristimme Puolaa. Kaksin verroin suurempaa häpeää tunnen minä nyt näiden riitaahaastamattomien, turvattomien kansojen edessä.

Latvialaisiin suhtautumiseni on komplisoidumpi. Siinä on jonkinlainen kohtalo. Hehän itse kylvivät tätä.” [suom. Esa Adrian, kurs. M.K.]

Näin Solženitsyn kirjoitti Vankileirien saariston viidennen osan toisessa luvussa. Kirjailijaa siis hiertää latvialaisten kiväärimiesten huomattava rooli varhaisessa Puna-armeijassa ja Tšekan kaadereissa, eikä hän siksi tunne mainittavaa myötätuntoa Gulagiin paiskattuja täysin viattomiakaan latvialaisia kohtaan. Mutta latvialaisten syyllistäminen myös natsien rikoskumppanuudesta on viime aikoina ollut huomattavasti yleisempää. Ja Latvian parjaajilta eivät ole säästyneet myöskään liettualaiset tai virolaiset.

Kun puhutaan latvialaisten, liettualaisten, virolaisten ja muidenkin Itä-Euroopan kansojen kollektiivisesta syyllistämisestä ”Hitlerin kätyreinä” suoranaista defamaatiota hipovalla tavalla, niin esiin nousee erityisesti Simon Wiesenthal -keskus ja sitä lähellä olevat tahot. Keskuksen viralliset kannanotot ehkä pyrkivät esittämään asian vähemmän yleistävästi, mutta käytännössä tältä vaikutelmalta on vaikea välttyä.

Ajankohtaisia asioita seuraavilla suomalaisillakin lienee tuoreessa muistissa Wiesenthal-keskuksen pomomiehen Efraim Zuroffin taannoinen aktivoituminen Elina Sanan Luovutetut-kirjan ”paljastusten” tiimoilta. Sanan kirjassahan oli kyse Suomen (muka) tekemistä ”juutalaisluovutuksista” aseveljelleen Saksalle, mutta Zuroffin päämaalina ovat viime vuosina kuitenkin olleet Itä-Euroopan ja erityisesti Baltian kansojen sodan aikana tekemät valinnat.

Nämä kahden tulen väliin joutuneet kansat ymmärrettävästi siirtyivät mieluummin Saksan kuin bolševikkien puolelle. On turha kiistää sitä, että balteissa, kuten muissakin itäeurooppalaisissa, oli paljon aitoja antisemiittejä ja julmia sotarikollisia, jotka eivät ansaitse minkäänlaista rehabilitaatiota. Mutta tapaus on kaiken kaikkiaan huomattavasti monimutkaisempi. Paitsi näköjään Zuroffille:

In Latvia and Estonia, locals who joined the Waffen-SS and fought for a victory of the Third Reich are treated as national heroes, while Red Army soldiers who helped defeat the most genocidal regime in history are scorned.

Näin kirjoitti Zuroff Times of Israel –lehden verkkosivuilla blogikirjoituksessaan 26.1.2013. Hän on siis jokseenkin suoraan sitä mieltä, että kaikkein kansojen täytyisi jyvittää omaa historiaansa juutalaisten kohtalo mielessään.

Tallinnan Pronssisoturin juurelleko virolaistenkin pitäisi kukkiaan kantaa? Ei tuota oikein muutenkaan voi tulkita. Zuroff on käytännössä ollut Putinin myötäjuoksija tämän raivokkaasti rehabilitoidessa Puna-armeijan kunniaa ja sotamainetta. Taisihan Zuroff kerran muotoilla asian siihen tapaan, että ”yhtäläisyysmerkkien vetäminen kommunismin ja natsismin välille on eräs antisemitismin muoto”. Tällaisilla kriteereillä antisemiitin stigmalta ei kovin moni taida säästyä.

Ne latvialaiset ja virolaiset Waffen SS -muodostelmat, jotka enimmäkseen hyvin sankarillisesti taistelivat bolsevismia vastaan ja jotka suurelta osin myös tuhoutuivat tässä taistelussa, ansaitsevat jälkipolvien kaiken kunnian. Sama koskee tietysti kaikkia muitakin Saksan riveissä tai rinnalla taistelleita puhtaasti sotilaallisia yksiköitä Itä-Euroopasta. Paljon – ja pääasiassa juuri kommunistien käsissä – kärsineiden Baltian kansojen ja muiden itäeurooppalaisten näkökulmasta on kerta kaikkiaan irvokas ja sydämetön ajatus, että puna-armeijaa tulisi pitää kunniassa vain siksi, että se kaatoi kansallissosialismin ja vapautti Itä-Euroopan tuhoamisleirit.

Mutta miksi baltit ja muut itäeurooppalaiset niin nopeasti ja spontaanisti iskivät juutalaisten naapureidensa kimppuun heti kun sekasorrossa pakenevat puna-armeija ja NKVD olivat komissaareineen paenneet Blitzkriegin tieltä kesällä 1941? Nykyään tähän kysymykseen on olemassa yksi ainoa ehdottomasti hyväksytty patenttivastaus: itäeurooppalaisten julma, vuosisatainen antisemitismi. Ja siinä vastauksessa onkin aimo annos totuutta. Mutta edelleen voi kysyä, nähtiinkö samoilla seuduilla mitään vastaavaa noin 25 vuotta aikaisemmin, kun keisarillisen Venäjän joukot pakenivat keisarillisen Saksan divisioonien tieltä melkein yhtä vauhdikkaasti (joskaan ei yhtä kauas)? Samoja ortodoksisia, katolilaisia ja luterilaisia itäeurooppalaisia tai baltialaisia siellä silloinkin asui samojen juutalaisten naapureina. Mutta tietenkään mitään samankaltaista ei silloin tapahtunut, ei edes mitään sinne päin. (Jo Venäjän kansalaissodan vuosina kyllä tapahtui, mutta siitä puhun tuonnempana.)

Ensimmäisen maailmansodan aikana Itä-Euroopan juutalaisten osa oli toki usein hyvin epäkiitollinen: erityisesti rintamien läheisyydessä he joutuivat kummankin osapuolen epäluulojen kohteeksi, ja ilman muuta silkkaa antisemitististä väkivaltaakin esiintyi. Mutta verrattuna tapahtumiin operaatio Barbarossan ensi viikkoina nämä pogromit olivat pientä kiusantekoa. Jotain oli siis tapahtunut Itä-Euroopan kristityille kansakunnille kuluneen neljännesvuosisadan aikana.

Vaikka tässä operaatio Barbarossan ensi vaiheen spontaanissa, saksalaisiakin hämmästyttäneessä juutalaisvastaisessa raivossa oli kyse hyvin pienten ydinjoukkojen riehunnasta, sitä vastaan ei mainittavasti protestoitu ja se ilmeisesti hyväksyttiin äänettömästi. Tai ainakaan juutalaisten ahdinkoa ei siinä tilanteessa pidetty ongelmista päällimmäisenä. Ja tilanteen muistaen, voiko tästä passiivisuudesta todella vakavasti syyllistää näitä kansoja, vaikka se ei järin mairittelevaa ollutkaan niiden kannalta? Harvassa taisivat Baltiassa olla ne ihmiset, joiden omaisia tai tuttavia ei olisi edeltävien vajaan parin vuoden aikana kyyditetty itään tai murhattu. Toisin sanoen omissakin oli tarpeeksi huolehtimista.

Ukrainan ja Valko-Venäjän kohdalla oli taas kyse yli kahden vuosikymmenen kärsimyksistä: kolhosoinneista, kulakkien likvidoinneista, uskonvainoista, hallituksen aiheuttamista nälänhädistä. Ei siis ihme, että Saksan ristikylkisiä panssareita tervehdittiin varsinkin Ukrainassa aluksi riemuiten. Niiden ylle tehtiin ristinmerkkejä ja vihmottiin vihkivettä, saksalaisille vapauttajille tuotiin leipää ja suolaa. Sen jälkeen lähdettiinkin selvittämään tilejä vanhan vainoojan kanssa…

Mutta suurin osa univormupukuisista kiusanhengistä, politrukeista, tšekisteistä, puoluepampuista, oli päässyt pakoon sekasortoisesti vetäytyvän puna-armeijan kuormastoissa. Ja oikein tai väärin, bolševismi samaistettiin näissä maissa pitkälti juutalaisuuteen. Kuka muistuttaa eniten juutalaista komissaaria? Jos käytettävissä ei ole ei-juutalaista komissaaria, niin vastaus on tietenkin kuka tahansa muu tavallinen, epäpoliittinen juutalainen, pahimmassa tapauksessa joku sellainen joka itsekin oli ollut vainojen kohteena. Näin ihmismieli usein toimii, varsinkin katkeroitunut ja kostoa janoava ihmismieli. Ellei käsiin saada kiistatta syyllisiä, etsitään sellaisen lähimpiä vastineita.

Jo Venäjän kansalaissodan vuosilta vuoden 1920 tienoilta on olemassa anekdootti sota-asiain kansankomissaari Lev Davidovitš Trotskin (né Bronstein) ja erään rabbi Jacob Mazen kohtaamisesta Moskovassa. Rabbi Mazen kerrotaan vedonneen Trotskiin, että tämä käyttäisi vaikutusvaltaansa juutalaisten ahdingon helpottamiseksi, mihin Trotski puolestaan oli vastannut, ettei hän pitänyt itseään niinkään juutalaisena kuin kommunistina. Tähän Maze totesi katkerahkosti: ”Trotskit tekevät vallankumouksia, mutta Bronsteinit maksavat laskun.”

En tiedä, kuinka todenperäinen tämä kertomus on, mutta se kiteyttää erinomaisen hyvin sen mitä itsekin olen tässä kirjoituksessa ajanut takaa. Juutalaisten yliedustus bolševikkien joukossa kostautui täysin syyttömille juutalaisille. Kansalaissodan vuosina valkoisista kenraaleista kunniallisimmat yrittivät vilpittömästi hillitä joukkojensa antisemitististä riehumista, mutta usein huonolla menestyksellä. Tämä sama kuvio toistui yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin entistä julmempana ja tällä kertaa ilman vähäisimpiäkään hillitseviä pidäkkeitä, modernin tappokoneiston kannustamana ja tukemana.

Kirjallisuutta:

Juha Manninen: Eino Kaila ja kolmas valtakunta. Tieteessä tapahtuu, vol 25. Nro 4 (2007)

Richard Pipes: Russia Under the Bolshevik Regime. London, 1994.

Jukka Rislakki: Tapaus Latvia. Pieni kansakunta disinformaatiokampanjan kohteena. Vastapaino, Tampere 2007.

Aleksandr Solženitsyn: Gulag. Vankileirien saaristo. Silberfeldt, 2012.

D.M. Thomas: Aleksander Solzhenitsyn. A Century in his Life. London, 1998.