Erillisyys (osa 1)

JUKKA AAKULA

Ihmisten jakaminen sisäryhmään ja ulkoryhmään on ihmislajille tyypillinen ominaisuus. Puolanjuutalainen sosiaalipsykologi Henri Tajfel kehitti jo 50-luvulla Sosiaalisen identiteetin teorian, jonka mukaan

ihmiset määrittelevät itsensä ryhmäjäsenyyksiensä avulla, ja saavuttaakseen myönteisen itsemäärittelyn, pyrkivät saavuttamaan sisäryhmälleen etua tai paremmuutta vertailun kohteena oleviin ulkoryhmiin nähden.  (Sosiaalipsykologi Marja Ahokas, Henri Tajfel)

Ihminen preferoi omaa kansaansa tai omaa uskontokuntaansa valitessaan ystäviä, kauppakumppaneita ja solmiessaan avioliiton. (Herbert Gintis, Samuel Bowles, A Cooperative Species: Human Reciprocity and Its Evolution) Se missä määrin ihminen identifioituu yksilöksi ja missä määrin ryhmän jäseneksi vaihtelee toki dramaattisesti eri historiallisina aikoina. Ihminen on kuitenkin eläin, jolle “heimoon” kuuluminen on lajityypilllistä käyttäytymistä. Heimon jäsenet suosivat oman heimonsa jäseniä, rankaisevat heimon normien rikkojia ja suhtautuvat vieroksuen ja joskus vihamielisesti muiden heimojen jäseniin.  (Edward O. Wilson, The Social Conquest of Earth)

Se miten “heimo” milloinkin määritellään vaihtelee toki: Heimo voi olla kansa, uskontokunta, työyhteisö, paikallisyhteisö tms.. On olemassa selkeää alustavaa näyttöä siitä, että nimenomaan ne ihmiset, joilla on taipumus vahvaan ryhmäidentiteettiin, suhtautuvat muihin ihmisiin altruistisemmin. (Tutkimus-linkit blogikirjoituksessa Oxytocin’s Dark Side, Gintisin ja Bowlesin kirjan kappale 8.3.)

Nykyajan poliittisessa keskustelussa sisäryhmän suosimista pidetään yleensä yksiselitteisesti pahana asiana. Esimerkiksi maahanmuuton rajoittamisen ajaminen kuvastaa tässä diskurssissa parhaassakin tapauksessa jonkinlaista nurkkakuntaista luonnevammaa – pahimmassa tapauksessa silkkaa pahuutta.

Suomen sotaa edeltävän ajan venäläisvastaisuus leimautuu negatiivisesti. Jopa talvisota, jonka torjuntavoitto takasi suomalaisten säilymisen erillisenä kansana, jonka kohtalo oleellisesti erosi muiden itäisen Euroopan kansojen kohtalosta, on asia, jonka muistelemista saatetaan vierastaa. Suomalaisten identiteetti ei saisi enää rakentua sotamenestyksen varaan, vaan sen tilalle pitäisi tulla hyvinvointiyhteiskunnan tai suomalaisen koululaitoksen menestykseen perustuva identiteetti.

Kansallisen identiteetin käsitettä halutaan ”epädramatisoida” ja suomalaisuudesta halutaan tehdä inklusiivinen identiteetti, joka hyväksyy maahanmuuttajat osaksi suomalaisuuutta. Valtioneuvoston avoimesti ilmaistu päämäärä oli Suomen 90-vuotisjuhlavuonna

epädramatisoida suomalaisuutta ja nostaa se esiin elävänä, tulevaisuuteen suuntautuneena yhteisenä voimana.

Saatetaan jopa ajatella, että koko kansan käsite pitäisi hylätä. Vihreä intellektuelli Jarkko Tontti on sanonut:

Ihmisistä pitää puhua yksilöinä, eikä niputtaa kaikkia johonkin kansaan. En minä ainakaan tiedä, mikä on kansa ja kuka siihen kuuluu ja millä perusteella.

Kansa on tästä näkökulmasta keinotekoinen konstruktio ja keinotekoisuudessaan siis jollain tavalla luonnoton ja siksi hylättävä.

Kaksi tutkijaa, Venäjän historian professori Timo Vihavainen ja talousnobelisti Elinor Ostrom, lähestyvät asiaa toisesta näkökulmasta. Raja-aitojen rakentaminen kansojen väliin ja ihmisten jakaminen meihin ja muihin voi joissain tapauksissa olla tehokkuutta kasvattavaa. Suomalaisiksi kutsuttujen ihmisten onnellisuuden kannalta oli esimerkiksi varsin edullista, että suomalaiset 1900-luvulla onnistuivat erottautumaan siitä kohtalonyhteydestä, joka heidän osakseen Venäjän kansalaisina olisi tullut.

Se, onko ihmisten jakaminen erillisiksi kansoiksi tai yhteisöiksi tässä tapauksessa jollain tapaa keinotekoista vai ei, ei ole oikeastaan millään lailla oleellista. Se, ovatko erillisyyttä vahvistavat myytit ja uskomukset vaikkapa tieteellisesti kestäviä ei ole oleellista.

Erillisyyteen pyrkiminen ei toki sinällään ole kritiikin yläpuolella. Sitä mikä eilen kannatti pitää erillisenä ei tietenkään automaattisesti pidä pitää erillisenä tänään. Järkevän kritiikin pitää kuitenkin perustua tehokkuus-kriteeriin eikä mystisiin luonnollisuuden vaatimuksiin. Väite, että ihminen pitää aina nähdä vain yksilönä eikä yhteisön jäsenenä, on muodikas mutta tyhjä.

Timo Vihavainen ja suomalaisten erillisyys venäläisistä
Venäjän tutkimuksen professori Timo Vihavaisen kirja Itäaraja häviää (2011) käsittelee suomalaisten ja venäläisten erillisyyttä historiatieteen valossa. Suomalainen kansallinen identiteetti on Vihavaisen mukaan oleelliselta osin perustunut erottautumiseen venäläisyydestä. Suomalaisten asenne venäläisiin on ollut ensi sijassa negatiivinen ja suorastaan kaunainen, vaikkakin suoranainen viha on Vihavaisen mukaan ollut harvinaista.

Suomalaisten negatiivista suhtautumista venäläisiin ei voi kuitenkaan pitää pelkästään kielteisenä asiana. Negatiivinen suhtautuminen on useissa historiallisissa tilanteissa tehokkaasti palvellut suomalaisten erillisyyden päämäärää. Suomalaisten erillisyys venäläisistä, ja erityisesti se että Suomi ei toisen maailmansodan jälkeen joutunut venäläisten miehittämäksi, on osoittautunut Vihavaisen mukaan positiiviseksi asiaksi. Talvisota on Vihavaiselle Suomen historian loistavin hetki.

Erillisyys on osoittautunut Vihavaisen mukaan positiiviseksi myös Suomen ja Venäjän suhteiden kannalta. Vaikka suomalaiset menettivät toisessa maailmansodassa noin satatuhatta kansalaista, Suomi ei joutunut koskaan varsinaisen stalinistisen terrorin kohteeksi niin kuin vaikkapa Baltian maat ja Puola. Suomalaisia upseereja ei ammuttu niskalaukauksella Katynissä, suomalaisia talonpoikia ei siirretty karjavaunuilla Siperiaan eikä Suomen johtoon asetettu maanpettureita. Suomalaisten kokemus venäläisistä ei näin ollen ole niin negatiivinen kuin muilla itäisen Euroopan kansoilla, mikä Vihavaisen mukaan luo suhteellisen hyvän perustan Suomen ja Venäjän tuleville suhteille.

Pessimisti voisi sanoa, että suomalaisten onnistunut erillisyys on myös haitta. Suomalaiset onnistutuivat toki säilyttämään erillisyytensä ja välttämään puolalaisten ja virolaisten viidenkymmenen vuoden helvetin. Mutta samalla osa suomalaisista on menettänyt kykynsä nähdä Venäjä realistisesti. Tästä syystä olemme lähes ainoana itäisen Euroopan maana Naton ulkopuolella.

Itse asiassa Virossa oli sielläkin vielä vuonna 1940 joukko ei-kommunistisia vasemmistolaisia, joille Venäjän tavoitteet Baltiassa näyttäytyivät vaaleanpunaisessa valossa ja joita Venäjä saattoi käyttää hyväkseen. Miehityksen alkuvaiheessa Viroon muodostettiin vasemmistososialistisen kirjailijan ja tohtorin Johannes Vareksen ei-kommunistinen nukkehallitus, joka tahtomattaan mutta tehokkaasti kontribuoi Viron itsemääräämisen tuhoamisessa. Ehkä hyvää tarkoittanut Venäjän luottomies Vares ymmärsi jossain vaiheessa tekojensa äärimmäisen haitallisuuden ja kunniattomuuden. Vares teki itsemurhan Kadriorgin palatsissa marraskuussa 1946. Koska historia on voittajien historiaa, maanpettureita kutsutaan nykykielessä quislingeiksi eikä vareksiksi.

Vaikken Vihavaisen tietynasteista tulevaisuuden optimismia hevillä allekirjoitakaan, Itäraja häviää on kokonaisuudessaan arvokas – suorastaan rakastettava. Vihavainen tuntee aiheensa perusteellisesti. Käsitellessään suomalaisten suhtautumista venäläisyyteen ja venäläisten suhtautumista suomalaisiin hän samalla tutustuttaa lukijan venäläiseen ja suomalaiseen kulttuuriin, kirjallisuuteen ja ihmiseen elävällä tavalla. Luin itsekin Vihavaisen kirjan rinnalla autonomian ajan viipurilaisen kosmopoliitin Johan Jakob Ahrenbergin romaanin Haapakoskelaiset (1893),  joka kuvaa venäläisyyden ja suomalaisuuden jännitettä vuonna 1893 ennen sortokautta – tilanteessa jossa suomalaisvihamielinen propaganda oli jo alkanut venäläisessä lehdistössä.

Suomalaisten ja venäläisten konfliktin historia on pitkä ja molemmat kansat kokivat erilaisuutta rajan takaisiin vääräuskoisiin jo Ruotsin vallan ajalla. Kohtaamiset olivat usein väkivaltaisia ja molemminpuolinen epäluulo vallitsi. Kysymys erillisyydestä sai kuitenkin dramaattisen käänteen, kun Suomi kaksisataa vuotta sitten liitettiin autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjän keisarikunnan yhteyteen. Suomessa syntyi kuin yhteisestä sopimuksesta kaksoisstrategia kohdata venäläisyys:

1. Keisariin, joka oli armollisesti antanut suomalaisille erityisaseman, suhtauduttiin äärimmäisen myötämielisesti suorastaan palvoen.

2. Venäläisyyteen, venäjän kieleen ja kulttuuriin ja venäläiseen virkakoneistoon suhtauduttiin äärimmäisen vieroksuen.

Vieroksunta ei ollut suoranaista vihaa vaan pikemmin pelkoa ja vastenmielisyyttä. Vieroksuntaa piti Vihavaisen mukaan hengissä väkivaltaisesta kohtaamisesta kertova traditio, ja mielikuva rahvaan oikeudettomasta asemasta Venäjällä. Niitä, jotka poikkesivat vieroksunnan normista, demonisoitiin. August Ahlqvist julisti maanpetturiksi ne, jotka lähtivät stipendien turvin Moskovaan opiskelemaan. Koska venäjäntaitoisille oli suomalaisten näkökulmasta vain suppeaa tarvetta lähinnä suomalaisten asioita Pietarissa hoitavassa ministerivaltiosihteerin virastossa, Moskovan maistereita pilkattiin nimityksellä “ministerivaltiosihteerikandidaatti”. Venäjän viettelykseen tarttuminen herätti syvää pahennusta. Taustalla oli pelko suomalaisuuden häviämisestä ja hukkumisesta Venäjän kansainmereen.

Toisaalta suomalaiset tajusivat, että keisarin suomalaisille tarjoama autonominen asema oli äärimmäisen haavoittuvainen. Suhteet Pietariin olivat kohtalonkysymys, eikä keisarin haluttu kuulevan Suomesta mitään epäilyttävää. Kaikkinainen liberalismiin ja itsenäisyysliikkeeseen vivahtava torjuttiin. Vähälukuisia suomalaisia sotilaita lähetettiin mielihyvin Puolaan kapinaa torjumaan ja venäläisten vallankumouksellisten kosiskelut torjuttiin. Syntyi ensimmäinen suomalainen itsesensuuri. Jopa radikaaleimmat opiskelijatkin suhtautuivat Vihavaisen mukaan keisariin samalla kunnioituksella kuin 1970-luvun taistolaiset Kekkoseen.

Suomalaisten venäläisyyden vieroksuminen oli välttämätöntä suomalaisuuden säilymisen kannalta, mutta siinä oli riskinsä. Suomalaisten tympeä suhtautuminen venäläisiin synnytti venäläisissä ajatuksen, että suomalaiset ovat kiittämättömiä venäläisiä kohtaan, jotka antoivat puhtaasta armosta suomalaisille autonomian lahjan. Autonomian ajan loppukaudella Suomi-vastainen propaganda alkoikin vahvistua slavofiilisessä lehdistössä. Suomen asiasta tuli kiistakapula länsimielisten zapadnikkien ja slavofiilien välisessä ideologisessa taistelussa. Nikolai II:n aikana slavofiilien ohjelmaa Suomen erityisaseman likvidoimiseksi alettiin toteuttaa.

Pessimisti näkee selkeän rinnastuksen nykyaikaan – venäläisen median Suomi-vastainen kiihotus on taas kovassa käynnissä. Ero nykytilaanteen ja sortokauden välillä lienee kuitenkin se, että Suomi-vastainen kiihotus on suurelta osin Venäjän presidentikanslian ylhäältä alaspäin masinoimaa. Slavofiilit näyttäisivät olevan taas niskan päällä zapadnikeista.

Suomen ja Venäjän tai suomalaisuuden ja venäläisyyden suhteet eivät kuitenkaan ole olleet pelkästään negatiiviset. Esimerkiksi tsaarin vallan aikana venäläistä kirjallisuutta käännettiin runsaasti ja sitä luettiin: Dostojevskia, Tšehovia, Turgenyevia, Gorkia ja Tolstoita. Tolstoin väkivallattomuuden ideologia sai Suomessa seuraajia mm. Ilmari Kiannosta, Eino Railosta, Arvid Järnefeltistä, V.A Koskenniemestä  ja Kyösti Vilkunasta.

Sortokausi, mutta erityisesti Venäjän vallankumouksen tapahtumat tuhosivat orastavan yhteyden venäläisten ja suomalaisten välillä. Venäläisten matruusien Suomessa harjoittama mielivalta, kuten upseerimurhat, järkyttivät suomalaisia.  Eniten suomalaisia kuitenkin järkytti omien suomalaisten työläisten veljeily venäläisten kanssa. Suomalaisten ja venäläisten erillisyys horjui.

Suomalaiset alkoivat tehdä pesäeroa kaikkeen ryssäläisyyteen, entiset tolstoilaiset etunenässä. Vielä vuonna 1908 suomalaiset juhlivat Tolstoita aikamme suurimpana totuuden etsijänä. Vastareaktio oli jyrkkä. Tolstoilainen Kyösti Wilkuna hylkäsi mestarinsa ja kaiken muunkin venäläisyyden, mukaanlukien nuoruuden ihastuksensa Dostojevskin. V.A. Koskenniemi teilasi Tolstoin Anna Kareninan vuonna 1912 hengettömänä ja aistillisena.  Suuri humanisti Arvid Järnefelt, suomalaisen isän ja venäläisen äidin poika, joka oli hetkeä aiemmin puhunut kansojen veljeydestä,  kirjoitti:

Tämä luonnollinen (…) viha oli saatava suomalaisessa itsetietoiseksi voimaksi, joka yhtä varmasti kuin vesi sihahtaa tulikuuman raudan kosketuksesta, estäisi suomalaisia koskaan sekaantumasta venäläisiin.

Tolstoilainen Ilmari Kianto – järkyttyneenä suomalaisten punaisten veljeilystä venäläisten kanssa – vaati 1918 sodan jälkeen suorastaan punaisiin kohdistuvaa kansanmurhaa.

Alkoi projekti, jota Vihavainen kutsuu ryssävihan konstruoimiseksi. Vihan tarkoitus oli saada koko kansa yhtenäiseksi vihollista vastaan. Ryssävihan konstruoinnissa kunnostautui erityisesti Akateemisen Karjala-seuran johto – valajäsen n:o 27 Elmo Kaila ja valajäsen no:1 Elias Simojoki. Venäläisyys haluttiin nähdä mustavalkoisesti pahana, eikä venäläinen korkeakulttuuri tehnyt siinä poikkeusta. Kaila kirjoitti:

Mutta – olkoonpa joku ryssä kuinka ihastuttava ja rakastettava tahansa – on hän kuitenkin ryssä, ja ennemmin tai myöhemmin peto tulee esille kiilloitetun ja siloitellun pinnan alta. Sillä verestään ja verensä mukana perimistään rotuominaisuuksista ei kukaan pääse irti!

Toisaalta ryssävihan aate ei Vihavaisen mukaan saanut koko kansan kannatusta. Se oli radikaalin eliitin – erityisesti ylioppilasnuorison – aate ja moni suomalainen kristitty talonpoika vierasti moista ihmisvihaa.

Myöhemminkään, kun Venäjän uhka taas vuonna 1939 realisoitui, viha ei ollut se ensi sijainen tunne, joka oli talvisodan taistelijan sydämessä. Vihavaisen mukaan suomalaiset taistelijat kokivat vihollisen ensi sijassa kammottavana ja vaarallisena, mutta kuitenkin ihmisenä. Talvisodan taistelija, joka koki venäläisten uhan konkreettisesti, ei arvostanut rintaman takana uhoavia vihanlietsojia. Suomalainen sotilas reagoi venäläisten loukkaukseen ja uhan kansaamme kohtaan suuttumuksella eikä niinkään vihalla. Vihan lietsonta kirjoituspöydältä näyttäytyy Vihavaiselle konstruoina ja falskina. Myös talvisodan rintamamiehelle ja kirjailijalle Yrjö Jylhälle vihollinen oli traaginen ihminen eikä peto.

Vihavainen osoittaa, että vihanlietsonta ei ollut erityisesti suomalainen pahe. Rajan takana Lenin sekä Stalinin kätyrit Maksim Gorki ja Otto-Wille Kuusinen teoretisoivat Kailan tavoin vihan edistyksellistä merkitystä. Gorki oli itse asiassa kokenut vielä suuremman kääntymyksen suuresta humanistista vihanlietsojaksi kuin moni suomalainen. Marxilaisille viha oli luokkavihaa siinä missä Kailan viha oli ryssävihaa. Vihanlietsonta on Vihavaiselle rappeutuneen aikakauden sairaus.

Tulevaisuuden suhteen Vihavainen on yllättävän optimistinen, tai oli ainakin silloin kun kirjoitti kirjan vuonna 2010. Varjoja toki on olemassa, mutta venäläisten ja suomalaisten välinen “Kiinan muuri” on madaltumassa.

Suomi ja suomalaiset ovat Venäjän ja venäläisten kannalta sen parhaita naapureita. Myös Venäjä on Suomelle ja suomalaisille nyt hyvä naapuri, jonka kanssa on konflikteja vain vähäpätöisissä asioissa. Tämä tilanne on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Voimme vain kuvitella, millaiset suhteet olisivat, mikäli venäläiset olisivat aikoinaan miehittäneet ja toteuttaneet täällä samanlaista politiikkaa kuin Baltiassa.

Paradoksaalisesti kansojemme onnistuneen lähentymisen voi siis sanoa perustuneen siihen, että ne ovat pysyneet erillään. Sotia on käyty ja turpaan saatu puolin ja toisin, mutta nämä taistelut on lopulta käyty avoimesti ja rehellisesti, mies miestä vastaan.

Pessimisti ei voi olla ajattelematta, että tässä asiassa Vihavainen on aivan liian optimistinen. Venäjälle hyvä naapuri näyttäisi pessimististä olevan se, joka naiiviudessaan ei ymmärrä Venäjän uhkaa ja antautuu Venäjän haavoitettavaksi. Venäjän “hyvä naapuri” on kuin psykopaatin uhri.

Venäjän valtion päämäränä näyttäisi olevan saada Suomen suvereniteetti supistettua yhtäältä uhkailemalla ja toisaalta Kekkosen ajan tapaan jakamalla suomalaiset hyviin ja huonoihin. Meillä on omat Johannes Vareksemme ja suuri osa kansasta on niin naiivia, että on valmis valitsemaan näitä Vareksia jopa valtakunnan korkeimpaan johtoon.

Helsingin Sanomien Olli Kivinen kirjoitti viikko sitten:

Venäjän politiikkaa on selitetty sisäpolitiikalla ja ties millä, mutta ulkoiset tunnusmerkit kertovat aivan muuta. Venäjän päämäärä on vaikutusvallan palauttaminen naapurimaissa Neuvostoliiton aikojen tasolle….Korkeiden viranomaisten ja Kremlin komennossa olevien tiedotusvälineiden toiminta osoitti, että lapsikiistassa on kyseessä harhatiedolla käytävän nykyaikaisen tiedotussodan harjoitus. …  Lisäksi menetelmään kuuluu vanhoilta huonoilta ajoita tunnettu hajota ja hallitse -menetelmä, jolla kohdemaan toimijat pyritään leimaamaan hyviksi ja huonoiksi. Hyville annetaan kissanpentuja.

Ylen uutisten Jarmo Mäkelä on vielä pessimistisempi:

Mitä Venäjään ja venäläisiin tulee, me suomalaiset olemme itsepetoksen maailmanmestareita. Me emme suostu ymmärtämään, kuinka harkiten ja määrätietoisesti viholliskuvaa [Venäjällä] rakennetaan. Emme myöskään tajua, ettei valtiollisen median tehtävänä ole totuuden etsiminen vaan valtaapitävien aseman vahvistaminen.

Tiedotussodassa otettiin Venäjällä viime kuussa käyttöön uusi ase, presidentin hallintoon perustettu sosiaalisten projektien direktoraatti. (…) Tavoitteena on täyttää venäläisellä äärinationalismilla se tyhjiö, jonka kommunismin romahtaminen jätti jälkeensä sekä elvyttää patriotismi, jonka lähes ainoana selkärankana Venäjällä on Neuvostoliiton rooli toisessa maailmansodassa.

Aika näyttää, onko optimisti vai pessimisti väärässä. Jos optimisti on väärässä, Suomi on ilman turvatakuita ajautunut uudelleen Venäjän etupiiriin. Jos pessimisti on väärässä, suurta harmia ei ole päässyt tapahtumaan. Viron kauppa Venäjälle on samalla tasolla kuin Suomenkin kauppa Venäjälle, vaikka valtiolliset suhteet ovat lähes jäissä.

Pessimisti allekirjoittaa kuitenkin Vihavaisen alkuperäisen väitteen, että suomalaisten ja venäläisten onnistunut lähentyminen on perustunut erillään pysymiselle.

Pessimisti ajattelee optimistisesti, että kunhan tietynasteinen erillisyys voidaan jatkossakin taata liittämällä esimerkiksi Suomi Natoon, venäläisten ja suomalaisten ihmisten lähentymiselle voidaan saada tilaa. Venäjän kulttuuri on rikas ja soisin, että voisimme suhtautua Venäjään ja venäläisiin avoimesti. Vastenmielisyys ei saa kuitenkaan muuttua naiviksi uskomukseksi, että Venäjä ei ole Suomelle uhka.

Erillisyyden horjuminen on pessimistin näkökulmasta yhtä vaarallista nyt kuin vuonna 1917.  Pessimismi saattaa hyvinkin osoittautua realismiksi.

Jukka Aakula on matemaatikko, IT-ammattilainen, isä ja konservatiivi. Kiinnostuksen kohteina mm. yhteisöllisyys, luonto, evoluutio, uskonto, antropologia, taloushistoria sekä ihmisen ja ihmisrotujen biologia.