Kohti olemattomuutta

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Michel Houellebecqin viimeisin romaani, vuonna 2022 ilmestynyt Olemattomiin (Anéantir) tuli suomenkielisen yleisön ulottuville kahden vuoden viiveellä. Teosta on luonnehdittu ”erilaiseksi Houellebecq-romaaniksi”, mitä se tavallaan onkin. Toisin kuin useimmat Houellebecqin kirjat, etenkin kaksi edellistä romaania Alistuminen (2015) ja Serotoniini (2019), Olemattomiin ei rakennu tiiviisti yhden henkilön ja hänen tajuntansa ympärille. Sen sijaan se rakentaa panoraamaa, jossa tapahtumat kuvataan monen muunkin kuin päähenkilön perspektiivistä ja johon on sisällytetty aateromaanin, sukutarinan, rakkauskertomuksen ja poliittisen jännärin aineksia. Se on oikeastaan Houellebecqin ensimmäinen ”balzacilainen” romaani, jossa sosiologinen aikalaiskuvaus pyrkii kaikenkattavaksi kuten Balzacin Inhimillisessä komediassa (johon Houellebecq kirjassaan viittaakin).

Yhdellä tasolla Olemattomiin on kertomus virkamies Paul Raisonista, hänen avioliitostaan ja perhesuhteistaan. Paul työskentelee neuvonantajana valtiovarainministeri Bruno Jugelle, joka on lupautunut varapresidentiksi tulevien presidentinvaalien ennakkosuosikille. Hyvistä puitteista huolimatta Paulin yksityiselämä on väljähtynyttä: hän ja Prudence-vaimo ovat vieraantuneet toisistaan eivätkä ole edes keskustelleet kunnolla kymmeneen vuoteen. Paulin elämä kulkee urautunutta rataansa, jolta hän poikkeaa vain öisin näkemissään surrealistisissa unissa.

Mutta Houellebecqin teoksille tuttuun tapaan Paulin elämässä tapahtuu mullistus. Sen aiheuttaa hänen isänsä, valtion turvallisuuspalvelun eläköityneen työntekijän, aivoinfarkti ja halvaantuminen. Paul ja hänen sisaruksensa ovat pitkään eläneet elämäänsä omilla tahoillaan olematta juuri tekemisissä keskenään, mutta isän ahdinko saa heidät jälleen tukemaan toisiaan ja puhaltamaan yhteen hiileen. He yrittävät saada isän pois hoitolaitoksesta, jossa hänellä olisi edessään hidas näivettyminen, ja hakevat apua eutanasian vastaiselta aktivistiryhmältä. Isän sairaus saa myös Paulin ja Prudencen yllättäen lähentymään, ja he löytävät uudelleen liittonsa sammuneeksi luulemansa kipinän.

Aiemmin Houellebecq on kuvannut kestävien perhesuhteiden mahdottomuutta modernissa yhteiskunnassa, mutta nyt perheyksikkö näyttää lujittuvan kriisin koittaessa. Se esitetään viimeisenä jokseenkin terveenä saarekkeena tai ainakin henkisenä kiinnekohtana sivilisaatiossa, jonka ennuste ei ole kehuttava:

Perhe ja avioliitto, sellaisten viimeisten napojen ympärillä viimeisten länsimaalaisten elämä 2000-luvun alkupuoliskolla pyöri. Perinteisten mallien väljähtymisen aistineet ihmiset olivat historian saatossa kokeilleet muitakin malleja kykenemättä silti luomaan uusia, siksi heidän historiallinen vaikutuksensa oli ollut puhtaasti negatiivinen. Liberaalissa ajattelussa koko ongelma ohitettiin, koska siinä uskottiin naiivisti, että voitontavoittelu voi korvata minkä tahansa inhimillisen päämäärän ja yksinään tuottaa kaiken ajatusenergian, jolla monimutkainen yhteiskuntajärjestelmä voidaan säilyttää. Tämä ei tietenkään pitänyt paikkaansa, ja Paulin mielestä oli selvää, että koko järjestelmä romahtaisi, mutta romahduksen ajankohtaa tai tapaa ei vielä voinut ennustaa – mutta se saattoi tulla pian ja olla väkivaltainen.

Paul sisaruksineen toimivat otoksena Ranskan kantaväestöstä kuluvalla vuosikymmenellä. Romaanin myönteisimpiin henkilöhahmoihin kuuluvat Cécile-sisar ja hänen aviomiehensä Hervé. He ovat konservatiivisia katolilaisia, joille uskonto tarjoaa tukipisteen vastoinkäymisissä. Cécile ottaa luontevasti johtoroolin sairaan isän hoitamisessa, koska ei katso elämänsä kuuluvan itselleen vaan niille, jotka häntä rakastavat. Notaariksi kouluttautunut tehdastyöläisen poika Hervé on joutunut työttömäksi, mutta ei surkuttele kohtaloaan: ”Työttömyys oli hänelle kohtalon sanelema ylisukupolvinen olotila. Vaativien opintojen ansiosta hän oli jonkin aikaa välttänyt sen, sitten elämä oli pannut hänet takaisin ruotuun.”

Mutta kristittyjen lempeä fatalismi näyttäytyy myös kriittisessä valossa. Kaiken alleen jyräävää modernia maailmaa vastaan siitä ei ole juuri apua, vaikka se tarjoaakin elämälle sisältöä ehkä paremmin kuin muut tarjolla olevat vaihtoehdot. Yksi romaanin sivuhenkilöistä toteaa:

Olen taipuvainen ajattelemaan, että kristinusko on saanut ihmiset hyväksymään nykymaailman, oli se miten sietämätön tahansa, koska he odottavat pelastajaa ja toivotunlaista tulevaisuutta. Minun nähdäkseni kristinuskon perisynti on toivo.

Perhe joutuu nytkin lopulta ylivoimaisten paineiden kohteeksi, eikä tragedioiden kasaantumiselta vältytä. Sisarusten heikoin lenkki on nuorin veli Aurélien, herkkä ja itsetunnoltaan nujerrettu vanhojen kirkkorakennusten restauroija. Aurélienin vaimo Indy, opportunistinen toimittaja joka räätälöi mielipiteensä ja imagonsa mahdollisimman ajanmukaiseksi edetäkseen urallaan, käyttää miehensä heikkoluonteisuutta hyväkseen vahingoittaakseen muuta perhettä. Paulilla taas havaitaan yllättäen vakava sairaus, minkä jälkeen romaani muuttuu meditaatioksi kuolemaan valmistautumisesta.

Paulin ja Prudencen uudelleen herännyt rakkaus osoittautuu kestäväksi myönteiseksi voimaksi, vaikka kaikki suuntautuukin olemattomuutta kohti. Houellebecqille miehen ja naisen välinen romanttinen rakkaus on paitsi viimeinen ilmiö joka kykenee vastustamaan ihmissuhteiden kaupallistumista, myös henkilökohtaisen onnen mahdollistaja. Parisuhde muodostaa kokonaan oman todellisuutensa, joka on irrallaan muusta inhimillisestä toiminnasta ja jota ei voi ulkopuolelta tarkastelemalla ymmärtää. Olemattomiin on tämän näkemyksen selkein manifestaatio Houellebecqin tuotannossa. ”Vanhanaikaisen” rakkauden puolustus on romaanin varsinainen transgressiivinen elementti: nykyajan älymystölle, joka pyrkii käsittelemään kaikkea ideologian tai talouden käsittein, Houellebecqin lähestymistapa tuntuu epäilemättä säädyttömältä.

Perheen ja avioliiton kuvauksen ohella Olemattomiin sisältää poliittisen jännitysromaanin juonteen, josta muodostuu teoksen toinen keskeinen taso. Työssään valtionvarainministerin avustajana Paul joutuu tekemisiin valtionhallinnon verkkosivuihin kohdistuvien outojen kyberhyökkäysten kanssa. Niiden takana oleva salaperäinen taho siirtyy pian häirinnästä terrorismiin: seuraa sarja väkivaltaisia iskuja rahtilaivoja, keinohedelmöitysklinikkaa ja lopulta siirtolaisia kuljettavaa laivaa kohtaan. Turvallisuusviranomaiset ovat ymmällään, koska terroristiryhmän toiminta ei noudata mitään välittömästi ymmärrettävää logiikkaa. Ryhmä ei myöskään paljasta motiiviaan eikä ideologiaansa; se lähettää vain kryptisiä, okkultismiin ja saatananpalvontaan viittaavia viestejä.

Paulin konsultoimat turvallisuusasiantuntijat arvelevat, että terroritekojen taustalla saattavat olla radikaalit syväekologit, joiden pyrkimyksenä on maapallon ihmispopulaation supistaminen ja modernin teknologian alasajo. Theodore ”Unabomber” Kaczynskin ajatuksia käsitellään romaanin dialogeissa laajalti. Mutta kaikki yksityiskohdat eivät tähänkään palettiin sovi, ja esiin nousee hälyttävin vaihtoehto: kenties terroristiryhmä haluaa yksinkertaisesti tuhoa tuhon vuoksi, anarkiaa ja suurkatastrofeja?

Romaanissa ei mainita akselerationismin käsitettä, mutta M. A. Meretvuon Kaaoksen reunalla -teoksen lukeneet huomaavat välittömästi yhtymäkohdat siinä käsiteltyihin ajatussuuntiin. Terroristiryhmä tuntuu edustavan ”puhdasta” akselerationismia, jossa taustaideologiaa tärkeämpää on ristiriitojen kiihdyttäminen ja sekasorron luominen. Se on kuin nihilistiseen sivilisaatioon levinnyt virus, joka pyrkii viemään nihilistiset kehityskulut johdonmukaiseen päätepisteeseensä, riisumaan verhot ja korulauseet silkan olemattomuuden yltä. Ja mikä pelottavinta, tällainen strategia saattaa olla tehokas:

”Nykyään ei välttämättä tarvita kovin isoa joukkoa”, Sitbon-Nozières vastasi, ”netin avulla kourallinen päteviä ja päättäväisiä ihmisiä voi saada aikaan merkittäviä tuloksia. Breivik toimi yksin, mutta Utøyan murhaiskulla oli maailmanlaajuiset vaikutukset. Nykyään valta perustuu entistä enemmän älyyn ja tietoon. Ja äärivähemmistöjen ideologioilla on parhaat mahdollisuudet houkutella superälykkäitä ihmisiä. Jos ajatellaan, että nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin keskuudessamme eläisi joku Kaczynskin kaltainen, joku joka olisi yhtä lahjakas tietotekniikassa kuin Kaczynski oli matematiikassa, hän kykenisi yksinään aiheuttamaan merkittävää tuhoa.”

Nihilistisellä väkivallalla on hedelmällinen kasvualusta, koska sen kohteeksi joutuva sivilisaatio ei keksi keinoja tai edes pätevää syytä puolustautua sitä vastaan. Terrori-iskuja pohtiessaan Paul tajuaa, ettei juuri tunne myötätuntoa useimpia niiden uhreja, kuten rahanahneita merikuljetusyrityksiä kohtaan: ”(…) pahinta tässä oli se, että jos terroristien pyrkimyksenä oli tuhota maailma sellaisena kuin hän sen tunsi, tuhota moderni maailma, hän ei voinut olla heidän kanssaan täysin eri mieltä.”

Politiikka, jonka ytimessä Paul työnsä puolesta on, näyttäytyy läpeensä kyynisenä pelinä, joka lisäksi perustuu teeskentelylle. Romaanin huippupoliitikot sanovat yksityisissä keskusteluissa suoraan, että demokratia on aikansa elänyt järjestelmä, liian hidas ja raskas vastaamaan nykyajan haasteisiin. Sen kulissit kuitenkin säilytetään samalla kun valtaa siirretään yhä pienemmille ydinryhmille. Korkean tason poliittisista johtajista on tullut eräänlaisia yritysjohtajia, jotka ovat valmiita vaihtamaan poliittista linjaansa milloin tahansa, jos se vain edistää valtiofirman jouhevaa toimimista ja ennen kaikkea heidän omaa vallassa pysymistään. Julkiset seremoniat rakennetaan kaikkien hyväksymien ja jo ajat sitten merkityksestä tyhjentyneiden käsitteiden kuten ”arvokkuuden” ympärille.

Tällaisessa järjestelmässä vastarintakin saa väistämättä nihilistisiä, kaoottisia ja ennalta-arvaamattomia muotoja. Romaanin postmoderni terroristiryhmä käy järjestelmän kimppuun keinoin, jotka muodostavat eräänlaisen vääristyneen peilikuvan järjestelmästä itsestään. Ryhmän viljelemät satanistiset symbolit ovat keskisormennäyttö kulttuurille, joka vaistonvaraisesti katsoo edustavansa ”hyvää”, vaikka on tullut kyvyttömäksi määrittelemään, mitä tämä hyvä pitää sisällään.

Houellebecqin kuvaamista kaaoksen voimista on länsimaissa ilmennyt tähän mennessä melko pieniä, tosin suurta mediahuomiota saaneita merkkejä. Mutta lähitulevaisuuden suhteen Houellebecq on koko uransa ajan kuulunut nykykirjailijoista tarkkanäköisimpiin – aika näyttää, onko hän profeetallinen tässäkin asiassa. Joka tapauksessa Olemattomiin tunnustelee aikamme pinnanalaisia värähtelyjä huomionarvoisella herkkyydellä.

–

Michel Houellebecq: Olemattomiin. Suomentanut Lotta Toivanen. WSOY, 2024. 573 s.

–

–