Uudelleenvalloittamisen yksityiskohdat

F. ROGER DEVLIN (suomentanut Timo Hännikäinen)

Wieniläinen Martin Sellner perusti identitaarisen liikkeen Itävallassa vuonna 2012, piti erittäin suosittua YouTube-kanavaa ennen kuin se joutui sensuurin hampaisiin vuonna 2019, ja on kirjoittanut yksin tai yhteistyönä neljä aiempaa kirjaa. Hänen uusin teoksensa, joka on saatavilla vain saksaksi (englanninkielinen versio on suunnitteilla), on ehdotus Saksan ja Itävallan asteittaiseksi uudelleenvalloittamiseksi saksalaisten kotimaaksi. Se muistuttaa joiltakin osin ”Restoring White Homelands” -nimistä lukua Greg Johnsonin White Nationalist Manifestossa.

Sellner aloittaa huomauttamalla, että Saksan ja Itävallan hallitukset rahoittavat jo nyt virallisia kotiinpaluuohjelmia, joissa tarjotaan apua maahanmuuttajille ja turvapaikanhakijoille, jotka syystä tai toisesta ovat päättäneet olla jäämättä. Apu sisältää koulutusta taidoissa, joita lähtömaissa tällä hetkellä tarvitaan, ja jopa matkakulujen ja yritysten perustamiskulujen maksamista. Kuten Sellner panee merkille, Itävallan ohjelman logo näyttää siltä kuin se olisi peräisin identitaarien kotiinpalauttamiskampanjasta.

Suuri osa väestönvaihtumistason siirtolaisuuden ongelmasta voitaisiin ratkaista vain siirtämällä kannustimia ja laajentamalla näitä jo olemassaolevia ohjelmia. Palauttamispolitiikan päämääränä on varmistaa, että saksankielisten maiden kansallista luonnetta määrittää jälleen vakaa ja elinvoimainen etninen enemmistö. Sellner korostaa, että hänen ohjelmansa voidaan toteuttaa yhden sukupolven aikana kaikkien asianosaisten taloudelliseksi ja kulttuuriseksi eduksi.

Vuosikymmenten ajan Länsi-Euroopan maat ovat toteuttaneet demografista kokeilua, joka on sen kannattajienkin mielestä ”historiallisesti ainutlaatuinen” ja jota YK on avoimesti sanonut ”korvaamissiirtolaisuudeksi” (”replacement migration”). 1970-luvulta saakka Länsi-Euroopan väestönkasvu on ollut lähes yksinomaan maahanmuuttajien ja heidän lastensa ansiota, kun kantaväestö on ikääntynyt ja supistunut. Ilman maahanmuuttoa saksalaisia olisi nykyään 70 eikä 83 miljoonaa, ja itävaltalaisia olisi kuusi miljoonaa yhdeksän sijasta. Maahanmuutto on kiistattomasti tärkein syy rikollisuuden kasvuun, koulutusjärjestelmän, terveydenhuollon ja sosiaaliturvan ylikuormittumiseen, vuokrien nousuun, viheralueiden asfaltoimiseen ja islamilaiseen terrorismiin Euroopassa.

Ehkä vielä vakavampaa on äänestäminen etnisinä blokkeina, mikä hyödyttää puolueita jotka kannattavat lisää maahanmuuttoa ja rinnakkaisyhteiskuntien julkista rahoittamista. Kyseessä on itseään vahvistava strategia, jota ei enää voida vastustaa rauhanomaisesti kun vierasperäinen väestö saavuttaa tietyn tason, kirjoittajan mukaan noin kolmasosan äänioikeutetuista. Euroopan kantaväestöt ovat menettämässä oman tulevaisuutensa hallinnan. Tätä kohtaloa ei voi välttää sanahelinällä sulauttamisesta, laista ja järjestyksestä tai muilla ”salonkikelpoisen” oikeiston lumelääkkeillä, vaan ainoastaan kääntämällä muuttoliikkeen suunta.

Oman politiikkansa haaksirikon salatakseen Saksan ja Itävallan nykyiset hallitukset yrittävät pimittää yleisöltä maahanmuuton seuraukset, erityisesti rikollisuudessa. Koska väestötilanteen ymmärtäminen on kaiken rationaalisen politiikan välttämätön edellytys, Sellner ehdottaa demografisen instituutin perustamista. Tällaisen laitoksen tehtävänä olisi tutkia ja dokumentoida objektiivisesti väestön etnisen koostumusta, myös eri väestöryhmien taloudellista ja kulttuurista sopeutumista. Sen pitäisi julkaista runsaasti tilastotietoa sisältäviä vuosiraportteja. Tutkimusalueisiin kuuluisivat muun muassa äänestyskäyttäytyminen, saksan kielen osaaminen ja käyttö, sekä uskonnolliset vakaumukset. Näistä raporteista kävisi ilmi, mitkä ryhmät hyödyttävät saksalaista yhteiskuntaa ja mitkä ovat sille taakka, mitkä ryhmät sulautuvat ja mitkä rakentavat omia rinnakkaisyhteiskuntiaan. Lopulta kävisi mahdolliseksi määrittää empiirisesti, kuinka monelle alkuperältään tietynlaiselle maahanmuuttajalle voidaan myöntää Saksan kansalaisuus vaarantamatta saksalaisen valtakulttuurin asemaa. Pitkällä aikavälillä Sellner suosittelee ottamaan käyttöön maahanmuuttopolitiikan, joka perustuu eri maahanmuuttajaryhmien maksimikiintiöille. Hän sanoo suoraan pitävänsä esikuvana Yhdysvalloissa vuosina 1924-1965 voimassa ollutta siirtolaisuusjärjestelmää.

Taloudellisen, sosiaalisen ja kulttuurisen taakan muodostavat maahanmuuttajat tulevat pääosin afrikkalais-arabialaisista ja islamilaisista kulttuureista. Kaikki näiden ryhmien jäsenet eivät tietenkään ole yhtä suuri taakka Saksan yhteiskunnalle, ja Sellnerin ohjelmassa korostetaan ensisijaisesti rikollisten, pitkäaikaistyöttömien ja jihadistien palauttamista. Mutta nekin, joiden aiheuttama taakka on pelkästään kulttuurinen, pitäisi lopulta palauttaa kotimaihinsa.

Sellner erottaa toisistaan kolme laillista kategoriaa: turvapaikanhakijat, maassa vakituisesti asuvat ulkomaalaiset ja sopeutumattomat kansalaiset. Koska kansainväliset lait olettavat, että turvapaikkaa haetaan lähimmästä turvallisesta maasta, erittäin harvat turvapaikanhakijat saksankielisissä maissa ovat laillisia. Useimmat ovat kaukaa saapuneita elintasosiirtolaisia, jotka pitäisi nykyistenkin lakien vallitessa karkottaa nopeasti. Poliittista turvapaikanhakua ei suunniteltu väyläksi pysyvään uudelleensijoittamiseen.

Maassa vakituisesti asuvat ulkomaalaiset ovat saapuneet avioliiton, opiskelupaikan, työviisumin tai bilateraalisten sopimusten nojalla. Heidän oleskelulupansa ovat pysyviä tai tilapäisiä. Kaikki tällaiset luvat pitäisi peruuttaa vakaviin rikoksiin syyllistyttäessä. Ryhmään kuuluvien sosiaaliavustuksia pitäisi hoitaa erillisen valtiollisen elimen, jotta sen kustannukset saksalaiselle veronmaksajalle (jotka nykyinen hallinto yrittää kaikin keinoin peittää) kävisivät selväksi. Sosiaaliavustuksen pitäisi mahdollisuuksien mukaan maksaa hyödykkeinä eikä käteisenä, niiden pitäisi tulla tärkeysjärjestyksessä kansalaisten avustusten jälkeen, ja ne tulisi mitoittaa ulkomaalaisten kotimaan elintason mukaisiksi. Voimassa olevia lakeja Saksan kansan etujen vastaista poliittista toimintaa vastaan tulisi soveltaa käytäntöön. Kokoontumis- ja mielenosoitusvapauden tulisi koskea vain Saksan kansalaisia, ja ulkomaiden lippujen ja väritunnusten esittelyn tulisi olla kiellettyä.

Lisäksi tämänhetkinen saksalaisvastainen hallinto on hätäisesti myöntänyt kansalaisuuden useille miljoonille ulkomaalaistaustaisille, huolimatta heidän kyvyttömyydestään tai haluttomuudestaan sulautua. Nämä ihmiset eivät samaistu Saksaan ja sen kantaväestöön, ja ovat usein pysyvä taakka niille. Sellaisilta henkilöiltä tulee lopulta poistaa kansalaisuus ja lähettää heidät takaisin kotimaihinsa. Sellner ei kuitenkaan kannata kansalaisuuden peruuttamisia puhtaasti etnisistä tai uskonnollisista syistä: vain lojaalisuuden puuttuminen tai haluttomuus hyödyttää saksalaista yhteiskuntaa kelpaavat syiksi.

Maahanmuuttajavaltaisille asuinalueille tulisi perustaa palautuskeskuksia, jotka tarjoavat houkuttelevia vapaaehtoisia kotiinpaluuohjelmia, joihin sisältyy kielikursseja, ammattikoulutusta ja jopa asuin- ja työpaikkojen järjestämistä kohdemaihin. Sellner pitää jopa 30 000 – 50 000 euron avustussummia mahdollisina, sillä pitkällä aikavälillä nekin koituisivat säästöiksi valtiolle. Ohjelmiin liittyviä menestystarinoita pitäisi julkaista markkinointimielessä.

Maahanmuuttajia voi painostaa valitsemaan sulautumisen ja kotiinpaluun välillä palauttamalla saksalaisen kulttuurihegemonian (Deutsche Leitkultur) monikulttuurisuuden tilalle. Tämä tarkoittaisi, että etnisen enemmistön kulttuurisia ja uskonnollisia perinteitä tuotaisiin jälleen julkisesti esiin, kuten tehdään Unkarissa ja Israelissa. Kaikkien maahanmuuttajien, olipa heillä kansalaisuus tai ei, odotettaisiin hyväksyvän saksalaisen kulttuurin etuoikeutetun aseman Saksan rajojen sisällä. Vierasperäiset rinnakkaisyhteiskunnat eivät enää nauttisi valtion tukia, ja ulkomainen rahoitus kiellettäisiin. Ulkomaisilla juhlapäivillä, uskonnollisilla ruokailusuosituksilla ja rukousajoilla ei olisi virallista asemaa.

Välillä väitetään, että monia maahanmuuttajia ei voida palauttaa, koska heidän lähtömaansa ovat joko turvattomia tai haluttomia ottamaan heitä takaisin. Sellner ehdottaa ongelman ratkaisemista perustamalla ankkurikeskuksia ulkomaille. Ensimmäisen askeleen tähän suuntaan on jo ottanut tämänhetkinen Euroopan unioni ehdottamalla yhteistä eurooppalaista turvapaikkajärjestelmää viime vuoden joulukuussa. Tämä järjestelmä kuitenkin tarjoaisi sijoituspaikan vain 30 000 henkilölle vuodessa, kun Euroopan vuotuinen turvapaikanhakijoiden määrä on yli miljoona!

Kuten Sellner toteaa, vakavasti otettavassa palautusohjelmassa pitää ajatella suurisuuntaisesti. Hän ehdottaa Pohjois-Afrikan rannikolle perustettavia ankkurikeskuksia, jotka länsimaat rakentaisivat ja rahoittaisivat pitkäaikaisilla vuokrajärjestelyillä, samantapaisilla kuin brittien Hong Kongin vuokraus viime vuosisadalla. Keskuksissa olisi kouluja, sairaaloita, urheilu- ja vapaa-ajankeskuksia, hyvin varustetut poliisivoimat, ja ne tarjoaisivat mahdollisuuksia työllistymiseen, pitkäaikaiseen asumiseen ja jopa pienyritysten perustamiseen. Niistä rakentuisi ajan mittaan mallikaupunkeja ja omia talousalueitaan, joihin voitaisiin sijoittaa kaksi tai kolme miljoonaa ihmistä, joilla olisi huomattava vapaus järjestää omat asiansa haluamallaan tavalla.

Aiemmin mainittujen ”paluukyvyttömien” lisäksi tällaisiin paikkoihin voitaisiin lähettää Välimereltä pelastetut siirtolaiset. Kaikilla maahanmuuttajilla olisi vapaus lähteä koska tahansa, kunhan he eivät suuntaisi Eurooppaan. Sellner esittää hauskan ehdotuksen, että Eurooppa voisi laivata liberaalit suvaitsevaiston edustajat keskuksiin, joissa he voisivat toimia sosiaalityöntekijöinä aiheuttamatta vahinkoa kotimailleen. Kaikki tämä maksaisi vähemmän kuin ne summat, joita tällä hetkellä tuhlataan jotta afrikkalaisista ja lähi-itäläisistä saataisiin saksalaisia. Pohjois-Afrikassa melkein kaikki maksaa murto-osan eurooppalaisista hinnoista.

Kehitysavun ehdoksi tulisi asettaa kohdemaiden halukkuus tehdä yhteistyötä eurooppalaisissa palautusohjelmissa, ja nopeinta ja tehokkainta yhteistyötä tekevät voitaisiin palkita velkojen tai kauppatullien osittaisella mitätöinnillä.

Suuri osa palautusohjelmien vastustuksesta johtuu poliittisen mielikuvituksen puutteesta. Jopa monet niistä, jotka tajuavat millaista peruuttamatonta vahinkoa Euroopan ulkopuolelta tuleva maahanmuutto tekee, pitävät maahanmuuttajien laivaamista takaisin kotiin utopiana. Alkuun pääseminen on esteistä suurin: kun siirtolaisuuden suunta on saatu kääntymään, kriitikoista tulee ohjelmien kannattajia. Vaihtoehtoa ei oikeasti ole: massasiirtolaisuus oli utopiakokeilu, jonka epäonnistuminen oli ennalta määrätty. Ainoa rationaalinen ratkaisu on nöyrtyä aloittamaan pitkä prosessi, jossa viime vuosisadan poliittiset hankkeet käännetään päinvastaisiksi. Mitä nopeammin aloitamme, sitä hallittavampaa kaikesta tulee. Siksi onkin huojentavaa huomata, että eniten kannatusta Sellner saa nuorilta saksalaisilta ja itävaltalaisilta. He eivät ole yhtä tiukasti takertuneet menneisyyden epäonnistuneisiin ideoihin kuin vanhemmat.

Muutos on tulossa.

–

Martin Sellner: Remigration. Ein Vorschlag. Antaios Verlag, 2024.

–

F. Roger Devlin on Yhdysvaltalainen kirjailija. Hänen tunnetuin teoksensa ”Seksuaaliutopia” ilmestyi suomeksi vuonna 2019 ja on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta. Oheinen kirjoitus on ilmestynyt Counter-Currents -verkkojulkaisussa 4.6.2024.