Myötäjuoksijan tragedia

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Johannes Vares (1890-1946) on Viron historiassa samankaltainen hahmo kuin Otto Wille Kuusinen Suomen historiassa. Molemmat olivat runoilijoita, tosin Kuusisella runous väistyi nuoruusvuosien jälkeen puoluetyön tieltä, kun taas Vares säilytti kirjallisen kunnianhimonsa ja joutui politiikkaan enemmänkin sattumalta. Molemmista tuli neuvostomielisen nukkehallituksen päämiehiä, Kuusisesta Terijoen hallituksen ja Vareksesta Viron vuoden 1940 ”kansanhallituksen”, jonka tehtävänä oli tasoittaa tie miehitykselle. Häikäilemätön Kuusinen teki Neuvostoliiton politiikassa pitkän uran ja päätyi haudatuksi Kremlin muuriin, mutta hyväuskoinen Vares oli poliittisen valtansa päivinäkin pelkkä helposti vaihdettava työrukkanen. Hän kuoli epämääräisissä olosuhteissa toisen maailmansodan jälkeen, joko oman käden kautta tai NKVD:n salamurhaamana.

Kuusisen elämää ja persoonaa käsitteli Hannu Salama Ottopoika-romaaninsa (1991) yhtenä juonteena. Virossa ilmestyi vuonna 2021 elokuvaohjaajana tunnetun Mart Kivastikin romaani Sure, Poisu, jonka päähenkilönä on Vares. Suomeksi kirja ilmestyi viime vuonna nimellä Barbarus. Se sekoittaa fiktiota ja todellista historiaa tarkoituksenaan selvittää, miksi runoilijan rooliksi tuli antaa kuolemansuudelma Viron itsenäisyydelle.

Barbarus oli Vareksen kirjailijanimi, jota hän alkoi käyttää koska piti omaa sukunimeään liian arkisena. Se on Kivastikin romaanissa yksi päähenkilön turhamaisuuden symboleista. Halu erottua joukosta on Vareksen hallitseva ominaisuus. Lääkärinä Pärnussa työskentelevä runoilija pitää asuinkaupunkiaan toivottoman perifeerisenä ja haaveilee pääsystä suurempiin piireihin. Hän rehentelee omaisuudellaan, kadehtii kollegoitaan ja kaipaa tunnustusta. Turhautunutta kunnianhimoa ja vasemmistosympatioita Kremlin asiamiehet osaavat myöhemmin käyttää hyväkseen. Toimittajana esiintyvä NKVD:n työntekijä Izmestjev ottaa yhteyttä ja lupailee sadan tuhannen kappaleen painoksia runokokoelmista Neuvostoliitossa.

Todellinen Vares-Barbarus kuului Noor-Eesti -kirjailijaliikkeestä vuonna 1917 irtautuneeseen Siuru-ryhmään. Nooreestiläisten tapaan siurulaiset suosivat estetismiä ja yleiseurooppalaisia kulttuurivaikutteita, mutta veivät nämä ihanteet radikaalimpaan suuntaan. Jyrkkä antiporvarillisuus, ekspressionismi ja futuristinen koneromantiikka tekivät ryhmästä eräänlaisen virolaisversion Tulenkantajista. Vares-Barbarus kyllä huomattiin kulttuuripiireissä ja hän julkaisi runojaan keskeisillä foorumeilla, mutta kokoelmat hän joutui julkaisemaan omakustanteina ja mitättömän pieninä painoksina. Sama kohtalo oli monilla hänen kirjailijatovereillaankin, koska nuoressa tasavallassa ei vielä 1920-luvulla ollut vakiintunutta ja kehittynyttä kustannustoimintaa.

Pienessä Heimtalin maalaiskylässä kasvanut Vares halusi tehdä jyrkän irtioton taustastaan. Hän halusi tulla tunnetuksi kapinallisena, kumouksellisena runoilijana, kansainvälisenä avantgardistina eikä kotiseutukirjailijana. Hän ihaili uutta estetiikkaa ja uutta teknologiaa ja antoi kokoelmilleen erikoisia nimiä kuten Katastrofit, Geometrinen ihminen ja Multiplikoitu ihminen. Mart Kivastik kuvaa Vareksen neofiliaa satiiriseen sävyyn: romaanihenkilö-Vares on Pärnun ensimmäisen puhelimen ylpeä omistaja, mutta puhelimelle ei ole käyttöä, koska muu kaupungin väki hoitaa kommunikaationsa vielä perinteisin menetelmin. Kun puhelin lopulta soi, soittaja puhuu venäjää.

Barbarus on tragedia ja farssi. Traagista romaanissa on Vareksen ja hänen vaimonsa Siutsin eli Emilie Rooden rakkaustarina. Vares on syvästi kiintynyt Siutsiin, ja yksi motiivi poliittisiin juonitteluihin sekaantumiselle saattaakin olla vaimon miellyttäminen. Yhteistyö neuvostoviranomaisten kanssa tarjoaa tilaisuuden muuttaa Tallinnaan, mistä Siuts on kauan haaveillut. Siuts on tarinan Lady Macbeth, joka kannustaa epäröivää aviomiestään tarttumaan valtaan, mutta valta koituu pariskunnan tuhoksi. Siuts järkkyy mieleltään kun vanhat kirjailijaystävät alkavat kadota vankileireille, ja Vareksen kuoleman jälkeen hän päätyy itsemurhaan.

Farssimaisia puolestaan ovat tunnettuun poliittiseen historiaan liittyvät kohtaukset, joihin Kivastik sijoittaa räävittömiä ja yliampuvia aineksia. Kun neuvostoagentti Izmestjev saapuu Vareksen kotiin neuvonpitoa varten, hänen on salassapitosyistä esiinnyttävä eturauhastutkimukseen tulevana potilaana. Izmestjev kertoo uutiset Molotov-Ribbentrop-sopimuksesta Vareksen sormi peräaukossaan. Kun kansanhallitus on lähdössä neuvottelumatkalle Moskovaan, yksi ministereistä huomaa silinterhattunsa unohtuneen kotiin, ja vaimon on juostava hakemaan se. Varsin huvittavia ovat myös kuvaukset krapulaisesta Andrei Ždanovista ja poliitikkojen slapstick-tyylisestä törmäilystä Konstantin Pätsin työhuoneessa uutta hallitusta nimitettäessä.

Kivastik kuvaa Johannes Vares-Barbaruksen sielultaan pienenä miehenä, jota on turhamaisuutensa takia helppo johtaa harhaan. Taiteilijan suuruudenhulluus ajaa hänet uskomaan, että hän onkin todellisuudessa pelastamassa Viroa, ja kun katkera totuus on asteittain paljastunut, on vaihtoehtona enää kuolema. Barbarus valaisee tehokkaasti niitä vähäpätöisiä ja raadollisia pyyteitä, jotka usein löytyvät suurten tapahtumien taustalta. Mutta se yleisempi henkinen ilmapiiri, joka vallitsi Virossa ensimmäisen itsenäisyyden aikana ja jonka tuote Vareskin osaltaan oli, jää vähäisemmälle käsittelylle.

Menestystä havittelevan runoilijan lisäksi Vares oli poliittinen idealisti. Suomen Tallinnan-lähettiläs P. J. Hynninen luonnehti häntä vuonna 1940: ”(…) hän on yksi niitä poliittisia ’viattomia lapsia’ jotka elävät pilvilinnoissaan ja jotka eivät tiedä, mitä he tekevät.” Vares eli ideoiden ja teorioiden maailmassa, ja nuoren Viron tasavallan poliittinen todellisuus oli hänelle äärimmäisen vastenmielinen. Vallitseva nationalistinen innostus laulujuhlineen ja urheilukilpailuineen edusti hänelle takapajuisuutta, tunkkaista pienvaltiomentaliteettia. Politiikka oli Varekselle suurten aatteiden ja suurvaltojen aluetta. Sosialismi muodossa tai toisessa näyttäytyi vaihtoehtona Viron sekavalle politiikalle luokkaristiriitoineen ja tiheään vaihtuvine hallituksineen.

Tällainen mielenmaisema on yhtä hyvää maaperää manipulaatiolle kuin henkilökohtaiset luonteen heikkoudetkin. Neuvostoliiton kokoaman vuoden 1940 ”kansanhallituksen” ministereistä huomattavan moni oli kulttuuri- ja tiedemaailman edustaja: varapääministeri Hans Kruus oli historiantutkija, ulkoministeri Nigol Andresen oli kirjallisuudentutkija ja opetusministeri Johannes Semper oli Vareksen kirjailijakollega Siuru-ryhmästä. Kukaan mainituista ei ollut vakaumuksellinen kommunisti, mutta kaikilla oli taustaa vasemmistolaisessa politiikassa ja / tai yhteyksiä Neuvostoliittoon. Moni hallituksen jäsen yllättyi nimityksestään, ulkoministeri Andresen jopa protestoi, että hänellä ei ollut minkäänlaista asiantuntemusta ulkopolitiikassa. Mutta hallituksen tehtävä olikin toimia neuvostoviranomaisten kumileimasimena, ja juuri siksi se koottiin poliittisesti kokemattomista älyköistä, helpoimmin ohjailtavasta ihmisaineksesta.

Kaikesta radikaalista viehättyneet intellektuellit saatiin helposti mukaan rakentamaan kokonaan uudenlaista yhteiskuntajärjestelmää. Osa heistä haaveili itsenäisestä sosialistisesta Virosta, ja kun heille selvisi, että Viro olikin tarkoitus liittää Neuvostoliittoon, mukautumiselle ei enää ollut muita vaihtoehtoja kuin niskalaukaus tai vankileiri. Kaikkia mukautuminenkaan ei pelastanut, vaan moni ministereistä teloitettiin, vangittiin tai pantiin julkaisukieltoon muutaman vuoden sisällä kansanhallituksen perustamisesta.

Johannes Vares-Barbaruksen tarina on tapausesimerkki siitä, miten Neuvostoliitto hyödynsi älymystöä valtapyrkimyksissään. Hänen hahmonsa muistuttaa myös niitä länsimaisia mielipidevaikuttajia, jotka ovat ryhtyneet myötäilemään Putinin Venäjää. Refleksinomainen oppositiohenkisyys, teoreettinen asennoituminen politiikkaan ja ylenkatse pieniä kansoja kohtaan ovat nopeasti tunnistettavia yhdistäviä piirteitä. Myötäjuoksijaa pidetään usein periaatteettomana opportunistina, joka on aina valmis astumaan voittajan kyytiin. Oikeasti moni heistä on hyvinkin ihanteellinen ja monimutkaiseen ajatteluun kykenevä luonne. Tällainen ihminen uskoo erityisen helposti tyrannien lupauksiin, sillä hän haluaa uskoa niihin. Hänen kohtalonsa on karu varsinkin silloin, jos hän saa havittelemaansa poliittista valtaa.

–

Mart Kivastik: Barbarus. Suomentanut Anna Kyrö. Atrain & Nord, 2023.

–

–