Maanviljelijät ja paimentolaiset

MIKAEL RAUHALAHTI

–

Ihminen kehitti perinnölliset taipumuksensa metsästäjä-keräilijöinä, ja vaikka kehitys maanviljelyn vallankumouksen kautta teolliseen vallankumoukseen ja sitten informaatiovallankumoukseen alkoi jo satoja sukupolvia sitten, perimältämme me ihmiset olemme yhä metsästäjä-keräilijöitä. Fysiologiamme on paremmin sopeutunut riistan perässä juoksemiseen kuin ohjelmoimiseen. Myös psykologiamme on yhteiskunnan ja teknologian kannalta jäänyt ajastaan jälkeen. Esimerkiksi paniikkiin ajautuminen vahvistaa pakenemisen ja tappelemisen kannalta hyödyllisiä vaistoja kognitiivisten kykyjen kustannuksella. On huono juttu, jos paniikin aiheuttaa laukeamaisillaan oleva aikapommi, joka pitäisi saada tehtyä vaarattomaksi.

Kulttuurievoluutio tapahtuu nopeammin kuin biologinen evoluutio, mutta sekin on ollut varsin hidasta sen jälkeen, kun teollinen vallankumous sai yhteiskunnallisen evoluution kiihtymään eksponentiaalisesti. Kulttuureiltaan nykyihmiset ovat yhä hyvin samankaltaisia kuin muutaman sukupolven takaiset esivanhempansa, ja koska samassa ajassa yhteiskunnat ovat muuttuneet dramaattisesti, kulttuurievoluution hitaudella on suuret vaikutukset. Elämme olosuhteissa, jotka ovat sekä biologiallemme että kulttuurikäsityksillemme vieraita. Olemme kuin muukalaisia oudossa maailmassa, jossa biologiset vaistot johtavat usein harhaan. Eri kulttuurit sopeutuvat uusiin olosuhteisiin eri tavoin, ja siitä syntyy uusia yhteentörmäyksiä ja uusia konflikteja. Niiden ymmärtämiseksi on syytä tehdä katsaus historiaan.

Hedelmällisen maaperän alueilla esimodernit ihmiset muodostivat maanviljelykseen perustuvia yhteisöjä. Viljelijät olivat paikkaan sidoksissa ja heillä oli pienet, tarkkarajaiset reviirit, joita he pyrkivät hyödyntämään mahdollisimman tehokkaasti. Jotkin maataloustyöt, kuten pellon raivaaminen ja kyntäminen, olivat ennen koneiden keksimistä niin raskaita, että yksi perhe ei yleensä kyennyt suoriutumaan niistä yksin. Tällöin viljelijöiden kannatti luoda yhteistyötapoja. Kun seudun viljelijät vuorollaan hoitivat kunkin perheen pellot yhteistoimin, kaikki hyötyivät. Yhteistyön kulttuuri loi kokemuksen yhteisestä edusta ja kohtalonyhteydestä, ja siitä syntyi keskinäisluottamus. Kuitenkin suurimman osan ajasta viljelijät toimivat perheviljelmiensä parissa, mikä loi heimoidentiteetin oheen kokemuksen yksilöllisyydestä.

Maanviljelys tuotti ruoan ylijäämiä, jotka mahdollistivat sen, että jotkut keskittyivät muihin elinkeinoihin. Näin syntyivät kauppiaat, jotka tuottivat muun muassa tekstiilejä ja työkaluja, oppineet, jotka muun muassa havainnoivat vuodenkiertoa, ja aatelisto, joka vastasi turvallisuudesta. Neljään säätyyn perustuva poliittinen järjestelmä oli Suomessa voimassa niinkin myöhään kuin vuonna 1906. Ylijäämät ja eri elinkeinojen tuottavuuserot väistämättä johtivat siihen, että yksillä oli enemmän kuin toisilla, ja se teki yhteiskunnasta epätasa-arvoisen. Kun jäsenyys säädyssä useimmiten periytyi vanhemmilta lapsille, sosiaalisesta järjestelmästä tuli jäykkä. Jonkinlaista meritokratiaa kuitenkin ilmeni: papeiksi saattoivat kouluttautua alempien säätyjen edustajat ja aateliseksi saattoi nousta ansioitumalla. Koska poliittinen valta kuului yleensä niille, jotka saivat siihen oikeutuksen omilla tai esi-isiensä sotilaallisilla ansioilla ja siksi ihannoivat sotaa, valtakuntien väliset sodat olivat yleisiä. Ne olivat pitkälti eliitin projekteja, joihin rahvas otti osaa vain pakotettuna.

Karuilla alueilla eläneet esimodernit ihmiset puolestaan muodostivat paimentolaisyhteisöjä. Paimentolaiset eivät olleet paikkaan sidoksissa ja heillä oli suuret, rajoiltaan määrittelemättömät reviirit, joita he eivät pystyneet hyödyntämään tehokkaasti. Kaikista resursseista oli yleensä huutava pula. Jos jotain resurssia sattui olemaan yllin kyllin, se kulutettiin nopeasti pois, koska paimentolaisilla oli vähän mahdollisuuksia investoida mihinkään, ja se ei kannustanut luomaan pitkäjänteisen tulevaisuudensuunnittelun perinteitä. Liikkuvainen elämäntapa, suuret reviirit ja niukkuus johtivat väistämättä siihen, että eri heimojen intressit törmäsivät väkivaltaisesti. Paimentolaisten näkökulmasta hyöty oli nollasummapeliä: yhden hyöty oli väistämättä toisen tappio. He olivat jatkuvassa konfliktissa ja heidän täytyi olla täydellisesti uskollisia omalle heimolleen, sillä sisäisesti eripuraiset heimot tuhoutuivat. Paimentolaisuus ei tuottanut kokemusta yksilöllisyydestä, kukin oli tiukasti yhteisölleen alisteinen. Keskeisiä yhdistäviä tekijöitä olivat viha ja pelko muita heimoja kohtaan.

Paimentolaisyhteisöt olivat siinä mielessä meritokraattisia, että kuka tahansa saattoi nousta heimohierarkiassa korkealle, jos kykyjä vain riitti. Hyödylliset kyvyt kuitenkin rajoittuivat pääasiassa fyysiseen vahvuuteen ja sotataitoihin. Voisi sanoa, että kaikki paimentolaiset kokivat olevansa aatelisia.

Ennen tuliaseiden keksimistä maasodankäynnin voittajasovellus oli ratsastava jousiampuja. Raskaasti panssaroidut ritarit, jalkaväestä nyt puhumattakaan, eivät mahtaneet heille juuri mitään. Vain paimentolaisheimoilla oli mahdollisuus varustaa suuria joukkoja hyvin koulutettuja ratsastavia jousiampujia, ja siksi paimentolaiset voittivat jokaisen maanviljelysvaltakunnan, jota vastaan he sotivat kyllin suurin joukoin. Yleensä paimentolaiset eivät saaneet koottua joukkoja, jotka olisivat riittäneet muuhun kuin rajaseutujen ryöstelemiseen, koska heimot sotivat niin paljon keskenään. Historia kuitenkin tuntee myös tapauksia, joissa jokin paimentolaisheimo onnistui alistamaan useita muita komentoonsa, jolloin sotaretket suuntautuivat aroilta ja aavikoilta ulospäin kohti hedelmällisiä seutuja. Ne olivat aina mullistavia tapauksia, jotka ravistelivat maailman vakiintunutta järjestystä ja sysäsivät historian kulun toisenlaiseen uomaan. Niitä olivat hunnien, arabien ja mongolien valloitusretket, joiden seuraukset näkyvät nykymaailmassakin ja mielestäni erittäin negatiivisella tavalla. Paimentolaisjohtajat perustivat valloittamiinsa valtakuntiin dynastioita, mutta koska heillä oli paljon vähemmän kulttuurista pääomaa kuin alistamillaan viljelijöillä, parissa sukupolvessa he assimiloituivat valloittamiinsa kulttuureihin lähes täydellisesti. Omastaan he säilyttivät pääasiassa sodan, valloitusten ja ryöstelyn ihannoimisen sekä yleisen moraalittomuuden.

Ne alueet, jotka paimentolaiset alistivat ja joille he istuttivat sotaisan, ryöstelevän ja lyhytjänteisen heimokulttuurinsa, ovat nykyäänkin kurjia paikkoja elää. Eikä kyse ole vain niukkuudesta, joka pakotti karujen seutujen muinaiset asukkaat elämään paimentolaisina eikä viljelijöinä. Etenkin Persianlahden ympäristö muuttui polttomoottorin keksimisen seurauksena arvottomasta joutomaasta liki loputtoman vaurauden aarreaitaksi. Irak ja Iran, joista saivat alkunsa eräät pisimmistä maanviljelyn perinteistä, ovat paimentolaiskulttuurin turmelemia maita ja öljyrikkauksistaan huolimatta täynnä kurjuutta. Niissä hallitsijat tavoittelevat vain oman heimonsa etua, heillä ei ole maanviljelyskulttuurin perillisten kokemusta siitä, että jokaisen yksilön velvollisuus on silloin tällöin auttaa naapuria peltonsa kyntämisessä ja että joistain asioista kaikki voivat hyötyä. Ihmisten keskinäisluottamus on helppo rikkoa, mutta sen rakentaminen on äärimmäisen vaikeaa. Tämä on valitettava realiteetti, joka kahlitsee monet yhteiskunnat epävakauden noidankehään. Tästä syystä Yhdysvaltain yritys tehdä Irakista demokratia on epäonnistunut. Pelkät instituutiot eivät riitä, ne tarvitsevat vahvan kulttuurisen perustan.

Myös maanviljelysvaltakunnat ovat saaneet turmelusta aikaan, etenkin siksi, että sota-aatelisto on levittänyt sotaa ja alistamista ihannoivia perinteitään. Hyviä esimerkkejä tästä ovat Venäjä ja Latinalainen Amerikka. Joidenkin maiden sisällä näkyvät yhä eroina elintasossa, sosiaalisessa vakaudessa ja väestön poliittisissa näkemyksissä historialliset rajat, joiden eri puolilla vallitsivat aikoinaan erilaiset kulttuurit ja valtiolliset järjestelmät. Ne osat Puolaa, jotka aiemmin kuuluivat Preussiin, ovat vauraampia ja poliittisesti liberaalimpia kuin ne osat, jotka aiemmin kuuluivat Venäjään ja Itävaltaan. Espanjan eteläosa, joka kuului Córdoban kalifaattiin, on köyhempi kuin maan pohjoisosa, joka ei siihen kuulunut. Etelä-Italia, joka oli pitkään osa itsevaltaista hellenistis-bysanttilaista kulttuuripiiriä, on köyhempi, epävakaampi ja poliittisesti vasemmistolaisempi kuin tasavaltalaisemman kulttuuriperinnön Pohjois-Italia.

Nykypäivän yhteiskunnista ovat jäsenilleen parhaita sellaiset, joissa viljelijät, kauppiaat, oppineet ja virka-aatelisto nousivat sota-aatelistoa ja itsevaltaisia dynastioita vastaan ja nostivat omat rauhanomaisemmat ja meritokraattisemmat ihanteensa kunniaan. Tämä on tapahtunut perinpohjaisimmin protestanttisissa maissa. Siitä herääkin kysymys, kumpi oli syy ja kumpi seuraus. Protestanttisten maiden joukossa nimittäin on sekä sellaisia, joissa uskonpuhdistus oli lähtöisin kansasta, kuten Alankomaat sekä eräät Saksan ja Sveitsin osat, että sellaisia, joissa se alkoi kuninkaan käskystä, kuten Englanti ja Pohjoismaat. Kenties uskonpuhdistus, joka alkoi kriittisten oppineiden kyseenalaistettua Rooman auktoriteetin, tuntui houkuttelevimmalta maissa, joissa alistumisen ja periksi antamisen henki ei vallinnut. Kun protestanttisuus sitten vakiintui osaksi näiden maiden kansallisia identiteettejä, se kannusti niiden asukkaita ajattelemaan luovasti ja kriittisesti muillakin elämänaloilla. Sekä tieteellinen että teollinen vallankumous käynnistyivät muita maita nopeammin juuri protestanttisissa maissa, joista myös olivat kotoisin huomattavan monet varhaiset yhteiskunnan rationalisointia hahmotelleet filosofit. Siten pohjoiseurooppalaisten viljelijöiden kulttuuri on kehittynyt lähes yleismaailmalliseksi akatemian ja liike-elämän kulttuuriksi.

Vaikka tuliaseiden, teollisuuden ja tietokoneiden vuoksi yhteiskunnat ovat muuttuneet rajusti, tuottavien viljelijöiden ja ryöstelevien paimentolaisten konflikti jatkuu, vain erilaisessa muodossa. Ukrainan sodassa Venäjä, jonka valtiolliseen kulttuuriin ovat vaikuttaneet mongolivalloittajien paimentolaisuus, tsaarien itsevaltaisuus ja aatelin ylläpitämä maaorjuus, haluaa ryöstää itselleen sitä, mitä rauhanomaiset viljelijät ovat tuottaneet. Koska sota ja alistaminen ovat niin keskeisiä osia Venäjän valtiollista kulttuuria, Venäjän eliitti ei voi uskoa, että maanviljelyskulttuurin perillisten muodostama Nato ei ole kiinnostunut samasta. Ukraina, jonka kulttuuriset juuret ovat vahvemmin lännen maanviljely-yhteiskunnissa, haluaa eroon Venäjän paimentolaisvaikutteisesta kulttuuriperinnöstä.

2000-luvulla ihmiskunta elää uutta kansainvaellusten aikakautta. Viljelijöiden perillisten keksimien teknologioiden vieminen paimentolaiskulttuureihin on tuottanut vaurautta, joka puolestaan on aiheuttanut ennennäkemättömän väestöräjähdyksen sellaisissakin maissa, joissa ei ole riittävästi resursseja kaikille. Liikaväestö purkautuu sinne, missä resursseja vielä on, ja mukanaan se tuo paimentolaiskulttuuriin kuuluvan valloitushalun, lyhytjänteisyyden, epäluottamuksen ja korruption. Rakentavaa ja tuhoavaa kulttuuria on mahdotonta sovittaa yhteen, ja yrityksen seuraukset näkyvät selkeimmin Ruotsissa. Se on puolessa vuosisadassa muuttunut maailman vakaimmasta yhteiskunnasta balkanisoituvaksi taistelutantereeksi, jossa kehitysmaalaiset rikolliset muodostavat paimentolaisten esi-isiensä tavoin pieniä yhteisöjä, jotka käyvät ikuista sotaa vähistä resursseista. Kuten paimentolaiset olivat uskollisia vain omalle heimolleen ja halusivat ryöstää viljelijät, heidän perillisensä näkevät viljelijöiden perilliset hölmöinä, joiden käyttäminen hyväksi on moraalisesti täysin hyväksyttävää. Länsimaisten poliitikkojen ja virkamiesten kohtalokas erehdys on usko siihen, että kaikki ovat samanlaisia kuin he, eli halukkaita kantamaan kortensa yhteiseen kekoon. Venäläiset, jotka ovat äärimmäisen taitavia löytämään vastustajissaan hyödynnettäviä heikkouksia, ovat ottaneet kansainvaelluksen hybridisodankäynnin arsenaaliinsa, ja vasta se on saanut monet silmät aukeamaan.

Jotkut pitävät kansainvaelluksessa pahimpana geenivirtaa, toiset islamin levittäytymistä. On kapeakatseista keskittyä islamin uskonnollisiin piirteisiin, koska uskonto heijastaa kulttuuria laajemmin ja kulttuurit ovat aina suurelta osin synty-ympäristönsä maantieteellisten olosuhteiden muovaamia. Paimentolaisuuden kulttuuriset ominaispiirteet ovat ongelmista suurin. Muuttoliikkeen hallinnan tulisi olla maanviljelyskulttuurien itsepuolustusta paimentolaiskulttuureita vastaan. Nämä kulttuurit eivät voi elää sovussa keskenään, ja kun paimentolaisuus johonkin maahan leviää, sen yhteiskunta turmeltuu nopeasti ja liki peruuttamattomasti. Me viljelijöiden perilliset emme voi hävittää paimentolaiskulttuuria, emme sotimalla emmekä koulutuksella, mutta me voimme puolustautua sitä vastaan. Jos emme niin tee, tuhansien vuosien taistelu saattaa päättyä paimentolaisvalloittajien voittoon ja entisaikojen viljelijöiden yhteistyöhön perustuvan yhteiskuntamallin häviöön niissäkin maissa, jotka eivät vielä ole kokeneet hedelmällisen puolikuun maiden kohtaloa. Se olisi sivistyksen suurin taka-askel ihmisen koko historiassa. Olemme velkaa maanviljelyskulttuurin tuleville perillisille sen, että hekin pääsevät elämään sivistyksessä, eivät barbariassa. Jos kulttuurievoluution seuraava vaihe on yhteistyökyvyn, keskinäisluottamuksen ja kompromissihalukkuuden katoaminen, voimme hylätä toiveemme ihmiskunnan yhteisten haasteiden ratkaisemisesta.

–

Kirjallisuutta:

Jared Diamond: Tykit, taudit ja teräs

William McNeill & John Robert McNeill: Verkottunut ihmiskunta

Daron Acemoğlu & James A. Robinson: Miksi maat kaatuvat

Tim Marshall: Maantieteen vangit

–

–