Vapaajoukot ja konservatiivinen vallankumous

MIKA KERÄNEN

–

Kirjoitus on katkelma Mika Keräsen kulttuuri- ja historia-aiheisesta esseekokoelmasta, joka ilmestyy Kiukaalta syksyllä 2024.

–

Weimarin tasavallan ensikuukausina syntyi lukuisia enemmän tai vähemmän itsenäisiä puolisotilaallisia vapaaehtoisyksiköitä eri puolille Saksaa, ja sellaisilla kukistettiin myös Münchenissä päämajaansa pitänyt Baijerin neuvostotasavalta vuoden 1919 keväällä ja Ruhrin teollisuusalueen ”puna-armeijan” kumousyritys vuonna 1920. Näistä muodostelmista monet pitivät tietoisesti esikuvinaan Napoleonin sotien aikaisia vapaajoukkoja. Niistä tunnetuin oli Freikorps von Lützow, jonka ympärille oli ehtinyt sadan vuoden aikana muodostua romanttinen aura ja joka oli inspiroinut hyllymetreittäin nationalistista kirjallisuutta. Alun perin uusien vapaajoukkojen kova ydin muodostui sellaisista maailmansodan veteraaneista, joilla ei ollut sen enempää kykyä kuin haluakaan sopeutua siviilielämään, mutta joukot saivat nopeasti täydennystä opiskelijoista ja seikkailunhaluisista nuorista, usein jopa teini-ikäisistä, jotka eivät suureksi surukseen olleet ehtineet maailmansotaan; vaikkapa Ernst von Salomon, josta pian tulee puhetta, oli hampurilaiseen vapaajoukkoon liittyessään 16-vuotias upseerioppilas. Enimmillään vapaajoukoissa palveli korkeimman arvion mukaan lähes puoli miljoonaa miestä.

Mutta vaikka kolmessa yllä mainitussa tapauksessa vapaajoukot auttoivat nuorta tasavaltaa kukistamaan äärivasemmalta tulevan uhan, eivät ne sinänsä mitään tasavallan ystäviä olleet. Itse asiassa armeijan johdolla oli näitä joukkoja muodostaessaan taka-ajatuksena käyttää niitä tasavallan vastaiseen vallankaappaukseen, kun aika olisi kypsä. Vapaajoukoista tunnetuimpiin kuulunut kapteeni Erhardtin laivastoprikaati oli oikeistopoliitikko Wolfgang Kappin nimissä vuoden 1920 maaliskuussa tehdyn vallankaappausyrityksen sotilaallinen selkäranka. Kapp oli itse asiassa pelkkä keulakuva, sillä kaappauksen taustalla oli sotilasjohdon haluttomuus alistua Versailles’n rauhan velvoitteisiin supistaa armeijan rauhanaikainen vahvuus aikaisemmasta 400 000 miehestä neljäsosaan siitä. Weimarin hallitus yritti toimeenpanna tätä lukemattomille upseereille työttömyyttä merkitsevää supistusta, ja juuri se laukaisi kaappauksen. Erhardtin prikaatin tukema Putsch nosti Kappin hetkeksi valtaan, mutta hänen väliaikainen hallituksensa ei kestänyt viikkoakaan ja kaatui työläisten yleislakkoon. Erhardtin prikaati oli näinä sekasortoisina vuosina aktiivinen muutenkin, ja hajottamisensa jälkeen sen ytimestä kuoriutui terroristiorganisaatio Consul, joka syyllistyi 1920-luvun alkuvuosina lukuisiin tasavaltalaispoliitikkojen murhiin. Heistä tunnetuimpia olivat Saksan aselepodelegaatiota johtanut Zentrum-puolueen kansanedustaja Mathias Erzberger ja ulkoministeri Walther Rathenau.

Vapaajoukot eivät kuitenkaan toimineet ainoastaan Saksan sisällä. Rauhan seurauksena syntyneet uudet rajat olivat pitkään vakiintumattomia erityisesti idässä. Eräässä alkuperältään tuntemattomassa (ehkä vasta kauan 20-luvun jälkeen syntyneessä) vapaajoukkoaiheissa laulussa toistuvat hypnoottisesti sanat: Freikorps voran! – die Grenze brentt! (”Vapaajoukot, eteenpäin! Raja on liekeissä”). Ylä-Sleesiassa Saksan puolelle rajaa jääneet puolalaiset kapinoivat vuosien 1919 ja -21 välillä useampaankin otteeseen, ja heitä kukistamaan lähetettiin yleensä vapaajoukkoja. Mutta vapaajoukot menivät kauemmaksikin, nimittäin Baltian maihin ja miltei Viron rajoille saakka. Venäjän vallankumouksen myötä sen Itämeren kuvernementit olivat onnistuneet irtautumaan moskoviittien ikeestä ja muodostaneet Liettuan, Latvian ja Viron tasavallat. Näiden maiden itsenäisyys oli kuitenkin vielä vuoden 1919 keväällä huteralla pohjalla. Latvian ja Viron tapauksissa tilannetta mutkistivat niiden vanhat saksalaiset eliitit, Hansa-porvareiden ja varsinkin Saksalaisen ritarikunnan jälkeläiset. Juuri baltiansaksalaiset kutsuivat vapaajoukot maihinsa pelätessään sekä bolsevikkien maahanhyökkäystä että omien maidensa kansankielistä rahvasta. Vapaajoukot vastasivat kutsuun. Saksan hallituksella ei ollut asiaan juurikaan sanomista, eivätkä ympärysvallatkaan näytä ensin tienneen koko asiasta; toisaalta on syytä muistaa, että keväällä 1919 Versailles’n rauhaa ei vielä ollut allekirjoitettu eikä sen tarkoista ehdoista ollut saksalaisilla tietoa. Oman joukkonsa mukana itään lähti myös nuori Ernst von Salomon.

Salomon (1902–1972) kirjoitti myöhemmin vapaajoukkovuosistaan omaelämäkerrallisen romaanin Die Geächteten (”Lainsuojattomat”). Salomonin vapaajoukko liittyi Latviaan saavuttuaan majuri Joseph Bischoffin johtamaan ”rautaiseen divisioonaan”, jonka tunnuksena oli musta pääkallolippu. Sen lisäksi taisteluissa oli mukana suomalaisten hyvin tunteman kenraali Rüdiger von der Goltzin komentama baltiansaksalaisten Landeswehr-vapaajoukko, latvialaisia ja virolaisia yksiköitä, punaisia venäläisjoukkoja, valkoisia venäläisjoukkoja ja lopulta jopa Britannian laivasto osallistui sotaan Riianlahdelta käsin. Näihin äärimmäisen sekaviin, pahimmillaan kaikki kaikkia vastaan -sotaa muistuttaviin tapahtumiin on turha mennä sen syvemmälle, mutta Salomonin Lainsuojattomat on mielenkiintoinen dokumentti Freikorps-joukkoja ja tuon ajan saksalaista nationalismia yleisemminkin luonnehtivan mentaliteetin kehityksestä, olkoonkin että noin 500-sivuisessa kirjassa lienee aitojen muistojen seassa myös fiktiota.

Salomonin kuvauksesta ilmenee, että hänen joukkoaan ajoi paitsi kansallismielisyys myös silkka seikkailunhalu sekä varsin usein myös puhdas palkkasoturihenki. Nämä päämotiivit näyttävät olleen sekoitussuhteiltaan vaihtelevina läsnä käytännöllisesti kaikissa ”hampurilaisissa”, kuten Salomon joukkoaan kutsuu, ja uskoakseni sama pätee muihinkin vapaajoukkoihin. Moni Salomonin taistelutovereista toivoi voivansa asettua asumaan Baltiaan ja saada sieltä maata, missä voisi elellä herroiksi; kotimaassa näillä miehillä, tai oikeammin pojilla, ei monessa tapauksessa ollut mitään ja siksi heillä oli Baltian seikkailussaankin vain voitettavaa. Mielenkiintoista kyllä, jokseenkin samanlainen motiivi ajoi liikkeelle vuosisatoja aikaisemmin itään rynnistäneitä Saksalaisen ritarikunnan nuoria onnensotureita, joista sittemmin kehittyi preussilainen junkkerisääty ja baltiansaksalainen aateli. Kun kesällä 1919 tuli tieto Versailles’n rauhan solmimisesta ja varsinkin sen ehdoista, joukkoihin levisi nihilismiä hipova epätoivo. Ollakseen antamatta ympärysvalloille syytä epäillä sitä rauhanehtojen rikkomisesta, hallitus vaati saksalaisia joukkoja vetäytymään Baltiasta, mutta ”rautaisen divisioonan” komentaja kieltäytyi tottelemasta. Se merkitsi teoriassa kapinaa, mutta miehet tunsivat joka tapauksessa jo valmiiksi vähien siteiden kotimaahansa katkenneen lopullisesti. He olivat omillaan. Von Salomon kertoo, kuinka ”hampurilaiset” miettivät seuraavaa siirtoaan: joukon komentaja ”heitti lantin ilmaan ja huusi: ’Kruuna vai klaava, seikkailu vai velvollisuus!’ Ja kruunahan sieltä tuli.” Vaikka seikkailu seikkailun itsensä takia epäilemättä kiinnosti nuorta Salomoniakin, hänellä oli myös syvempiä motiiveja, joskin hämäränpuoleisia.

Niin kirjavia kuin vapaajoukkojen miesten taustat olivatkin, he miltei poikkeuksetta inhosivat tasavaltaa, mikä ei kuitenkaan merkitse sitä, että he läheskään aina olisivat kaivanneet keisaria takaisin. Ernst von Salomon torjui kaikki sen suuntaiset ”taantumukselliset” pyrinnöt suoralta kädeltä. Hän oli vallankumouksellinen, vaikka ei oikein itsekään tuntunut olevan sen tarkemmin selvillä poliittisesta ohjelmastaan. Palattuaan Baltiasta Saksaan ”hampurilaiset” olivat sivuroolissa mukana Kappin kaappausyrityksessä, ja sen epäonnistuttua Salomon pohdiskeli tovereidensa kuunnellessa:

En ehkä osaa ilmaista itseäni niin selkeästi kuin tahtoisin, mutta mikä tribuuni minä olen! Uskon kuitenkin, että velvollisuutemme on tehdä vallankumous. Tarkoitan kansallista vallankumousta. Ja uskonpa myös, että olemme sen jo aloittaneet. Emmekö kaikki kiistäkin jyrkästi, kun meidän vallankaappaustamme sanotaan taantumukselliseksi? Uskon, että kaikki tähän saakka tekemämme on ollut vain vallankumouksen valmistelua. Jonkinlainen alkio. Emme ehkä ole tietoisesti sitä tahtoneet, mutta sillä ei ole merkitystä. Kaikki historian tuntemat suuren tyylin vallankumoukset ovat alkaneet hengen kapinasta ja päätyneet barrikadeille. Me olemme tehneet täsmälleen päinvastoin; aloitimme hyökkäämällä barrikadeille ja epäonnistuimme. Hengen vallankumousta minä juuri ajattelin, kun sanoin, että meidän on tehtävä vallankumous. Nyt pitää ryhtyä töihin. (Ranskankielisen käännöksen pohjalta suom. minun.)

Salomon ennakoi tässä Weimarin tasavallassa 1920-luvulla merkittäväksi noussutta intellektuaalista vastakulttuuriliikettä, jolle on tutkimuksessa vakiintunut nimi ”konservatiivinen vallankumous”. Kyseessä on kattokäsite, joka kokosi alleen useita joissakin suhteissa keskenään ristiriitaisiakin suuntauksia. Käsite vaikuttaa paradoksaaliselta, mutta nähdäkseni se kiteyttää oleellisen: vaikka liikkeen kannattajien arvomaailma oli keskeisiltä osiltaan nationalistinen, konservatiivinen ja elitistinen, heitä ei kiinnostanut sen enempää vanhan vallan restauraatio kuin säyseä sopeutuminen uuteen porvarilliseen tasavaltaankaan. Monen tämän liikkeen seuraajan asenne sosialismiin ja jopa marxilaisuuteen oli ehkä yllättävänkin ennakkoluuloton. Salomonin vanhempi Bruno-veli liittyi Saksan kommunistiseen puolueeseen 1920-luvulla, taisteli myöhemmin Espanjan sisällissodassa tasavallan puolella kansainvälisessä prikaatissa ja sittemmin jopa Ranskan vastarintaliikkeen kommunistisiivessä; mikään näistä tosiasioista ei rikkonut veljesten välejä. Ilmankos konservatiivisen vallankumouksen kattokäsitteen alle mahtui laajimman tulkinnan mukaan sellainenkin suuntaus kuin ”kansallisbolsevismi”…

Kaksikymmenluvun alussa paitsi Salomon myös moni muu Freikorps-aktiivi sekaantui käytännössä terrorismin määritelmän täyttävään suoraan toimintaan. Salomonin kohdalla oli kyse osallisuuksista sekä yllä mainitun Walther Rathenaun murhaan että erääseen ns. Feme-murhaan. Salomon sai näistä rikoksistaan muutaman vuoden vankeustuomion. Tuo Feme oli alkuperältään oletetusti muinaissaksalaista tai keskiaikaista omankäden oikeutta, jota sovellettiin omista riveistä paljastuneisiin todellisiin tai kuviteltuihin pettureihin. Oli miten oli, Feme-oikeutta käytiin uutterasti 1920-luvun alkuvuosina… Tiedossani ei ole, kuinka moni konservatiivisen vallankumouksen kannattaja oli Salomonin lisäksi mukana tällaisessa toiminnassa, mutta yhtä kaikki viimeistään 20-luvun alun jälkeen liike rajoittui kehittelemään ajatuksiaan lehdissään ja kirjallisuudessa.

Konservatiivisen vallankumouksen miehiin luetaan myös kulttuurimorfologisesta suurteoksestaan Länsimaiden perikato (Der Untergang des Abendlandes, 1918) paremmin tunnettu Oswald Spengler (1880–1936). Spenglerin pääteostaan varten tekemistä muistiinpanoista syntyi pamfletti Preussilaisuus ja sosialismi (Preußentum und Sozialismus, 1919), jossa kirjoittaja torjuu jyrkästi marxilaisen version sosialismista, mutta ei suinkaan itse sosialismia. Spengler jäljittää sosialismin alkuperän preussilaiseen yhteiskuntaeetokseen, sen kuriin, ahkeruuteen ja yhteisöllisyyteen. Sosialismi on hänelle yhtä preussilainen ilmiö kuin liberalismi ja kapitalismi ovat anglosaksisia; Spengler ei nähdäkseni torju kapitalismia ja liberalismia sinänsä, ei ainakaan niin kauan kuin ne pysyvät omalla luontaisella maaperällään, so. englantia puhuvassa maailmassa. Saksaan ne eivät kuitenkaan kuulu. Spengler arvostelee oman maansa liberaalien yrityksiä ympätä näitä vieraita ilmiöitä Saksaan, kansakuntaan, joka on ainakin preussilaisilta osiltaan kaikilta vaistoiltaan sosialistinen. Spenglerin kritiikin kärki suuntautuu tietenkin ajankohtaiseen Weimarin tasavaltaan, mutta osansa saavat aikaisemmatkin yritykset, kuten vuosien 1848 ja -49 vallankumous ja Frankfurtin ”professoriparlamentti”. Spengleriläisittäin ymmärretyssä sosialismissa näyttäisi siis olevan kyse lähinnä sosiologien Max Weber ja Ferdinand Tönnies kehittelemän Gemeinschaft – Gesellschaft -dikotomian ensimmäisestä jäsenestä siinä missä liberalismi ja kapitalismi vastaavat jälkimmäistä.

Ehkä jopa neljätoista kertaa haavoittunut ja valtakunnan korkeimmalla Pour le Mérite -kunniamerkillä dekoroitu rintamaupseeri Ernst Jünger (1895–1998) oli tyypillinen liikkeessä vaikuttanut Frontsoldat, jonka nelivuotinen sotakokemus painoi leimansa hänen ajatteluunsa ja koko henkiseen olemukseensa. Jüngeria tympäisi Weimarin tasavallan pikkuporvarillinen ja hengetön ilmapiiri, hän kaipasi yhteiskuntaan rintamalta tuttuja arvoja, jotka omaksunut yksilö olisi valmis uhraamaan oman mukavuutensa ja itsekkäät pyyteensä kansankokonaisuuden (Volksgemeinschaft) hyväksi. Demokratiaa Jünger kertoi ”inhoavansa kuin ruttoa”, ja Ranskan vallankumouksen arvoista ammentavan liberaalidemokraattisen maailman kanssa hän ei halunnut olla missään tekemisissä, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hän olisi kaivannut ancien régimen järjestelmää sellaisenaan sen enempää kuin kukaan mukaan konservatiivisen vallankumouksen kannattaja. Luokka- ja säätyrajat eivät kiinnostaneet Jüngeria kuten eivät yleensä muitakaan konservatiivisen vallankumouksen miehiä. Kansakunnan johdon tuli kuulua suppealle ja valikoidulle eliitille, mutta pääsy siihen oli avoin jokaiselle kykynsä ja arvonsa todistaneelle miehelle. Useiden kirjoittamiensa romaanien ohella Jüngerin tärkeä julkaisualusta olivat veteraanijärjestö Stalhelmin (”Teräskypärä”) lehdet.

Mikä oli konservatiivisen vallankumouksen suhde kansallissosialismiin? On totta, että Weimarin tasavallan ensivaiheen kuohunnassa monen tulevan natsin polut ristesivät vallankumouksellisten konservatiivien kanssa. Liikkeiden välillä oli tiettyä päällekkäisyyttä ainakin ns. Völkisch-ideologian osalta. Tuo muinaisgermaanista pakanuutta ja uudempaa ”arjalaista” esoteerisuutta harrasteleva Blut und Boden -mystiikkaan perustuvaan kansakuntakäsitykseen nojautunut suuntaus luetaan toisinaan osaksi konservatiivista vallankumousta, mikä on kyllä vahvasti tulkinnanvaraista. Lukuisilla tulevilla kansallissosialisteilla toki oli juuret Völkisch-liikkeessä. Totta on sekin, että myös konservatiivisen vallankumouksen kannattajat usein odottivat julkilausutusti ”kolmatta valtakuntaa”. Mutta mitä se todistaa? Ei mitään sen kummempaa kuin että he hallitsivat yksinkertaisen aritmetiikan; koska he eivät hyväksyneet Weimarin tasavallalle ”valtakunnan” arvoa ja koska edellinen valtakunta oli ollut järjestyksessä toinen, niin seuraava aito valtakunta olisi pakostakin kolmas – mitä muutakaan? Kun aika täyttyi, osoittautui kuitenkin, että ani harva konservatiivisen vallankumouksen kannattaja oli valmis hyväksymään kansallissosialistien tulkintaa kolmannesta valtakunnasta.

Toisaalta tasavallan varhaisvuosina uuteen järjestelmään tyytymättömiä hakeutui erityisesti Freikorps-joukkoihin useista aatesuuntauksista, ja niiden riveissä ehtivät näiden vuosien aikana kohdata toisensa monenlaiset ihmiskohtalot. Vaikka Saksa on suuri ja väkirikas maa, näissä piireissä kaikki tuntuivat olevan jollain tavalla kytköksissä toisiinsa.

Ernst von Salomon oli mukana kukistamassa Ylä-Sleesian puolalaisten kolmatta kansannousua kesällä 1921. Sinne kokoontui kirjava joukko miehiä eri puolilta Saksaa ja vähän muualtakin (myös suomalaisia Salomon kertoo Ylä-Sleesiassa nähneensä). Salomon väittää tavanneensa – tai ainakin tuntevansa jonkun, joka on tavannut – ”yhden kolmesta” paikalle kokoontuneista ja taistelleensa näiden rinnalla edeltävien vajaan kolmen vuoden aikana jossain päin Saksaa tai Baltiaa. Tietenkin Ylä-Sleesiassa oli tulevia natsejakin. Mainittakoon heistä Rudolf Höss, joka tultiin parikymmentä vuotta myöhemmin tuntemaan SS-Obersturmbannführerin arvoisena Ylä-Sleesian välittömässä läheisyydessä sijaitsevan Auschwitzin tuhoamisleirin komendanttina. Salomonia ja Hössiä yhdisti ainakin tuttavuus Albert Leo Schlageterin kanssa. Schlageter (1894–1923) oli maailmansodan veteraani ja Freikorps-aktiivi, joka liittyi vapaajoukkovaiheensa jälkeen Reininmaan ranskalaismiehitystä vastustavaan vastarintaliikkeeseen. Schlageterin ryhmä onnistui suistamaan useita miehittäjän junia kiskoilta, mutta hänet ilmiannettiin ranskalaisille, ja nämä teloittivat hänet. Aikaisemmin Baltiassa yhtä aikaa Salomonin kanssa taistellut Schlageter mainitaan Die Geächteten -romaanissa useaan otteeseen, ja hän oli myös Hössin henkilökohtainen taistelutoveri, ainakin viimeksi mainitun omien muistelmien mukaan. Höss osallistui Schlageterin kavaltajaksi epäillyn miehen Feme-murhaan ja sai siitä vankeustuomion. Schlageter ehti kuolla ennen kuin kansallissosialistien toiminta pääsi kunnolla vauhtiin, mutta he yhtä kaikki tekivät Schlageterista aatteensa marttyyrin. Tämä Salomon-Schlageter-Höss -yhteys riittäköön esimerkiksi 1920-luvun alun kansallismielisen laitaoikeiston suhdeverkostoista. Mutta tekevätkö nämä kytkennät Salomonista natsin? Eivät tietenkään tee.

Vaikka lukemattomista vapaajoukkojen veteraaneista tuli sittemmin natseja, samaa ei voi sanoa vallankumouksellisen konservatismin miehistä. Itse asiassa heidän kohdallaan kehitys kansallissosialistiksi näyttää olevan pikemminkin poikkeus kuin sääntö, jos unohdetaan tuo Völkisch-ideologia, jonka yhteys konservatiiviseen vallankumoukseen on muutenkin kyseenalainen. Yksi harvoista natseihin liittyneistä, alun perin konservatiivisen vallankumouksen ajattelijoihin luetuista miehistä oli juristi, oikeusfilosofi Carl Schmitt. Hänenkään puolueuransa ei loppujen lopuksi ollut järin hohdokas, sillä Schmittiä epäiltiin vääräoppisuudesta useaan otteeseen; muun muassa hänen antisemitisminsä aitous kyseenalaistettiin, mikä onkin kuvaavaa: konservatiivisen vallankumouksen miehet eivät tietenkään olleet mitään juutalaisten ystäviä, mutta he ymmärsivät ”rodun” yleensä huomattavasti henkisemmin kuin biologiseen determinismiin hurahtaneet kansallissosialistit. Ernst von Salomonilla oli juutalainen rakastajatar, jota hän onnistui suojelemaan koko sodan ajan.

Salomonista ei koskaan tullut natsia, vaikka hän ei näitä avoimesti vastustanutkaan. Natsit kosiskelivat myös Ernst Jüngeriä joukkoonsa, mutta turhaan. Jünger kielsi natsien Völkischer Beobachter -lehteä julkaisemasta kirjoituksiaan, ja Gestapo teki kotietsintöjä hänen asunnossaan useammin kuin kerran. Sodan aikana Jünger palveli miehitysjoukoissa Ranskassa, ja siellä hän oli lähellä Hitlerin vastaisen salaliiton Pariisin siipeä. Erään tulkinnan mukaan hän vältti rangaistuksen vain Hitlerin armosta, tämä kun ihaili Jüngerin ensimmäisen maailmansodan sotamuistelmia (In Stahlgewittern – Teräsmyrskyssä, 1920) siinä määrin, että antoi käskyn jättää kirjailija rauhaan. Kansallissosialismi ei miellyttänyt Oswald Spengleriäkään. Hän piti natsi-ideologiaa ”latteana kuin aasialainen aro”, ja näki sen olevan mahdollisimman kaukana niistä ”faustisista” korkeuksista, jotka hänen kulttuurimorfologiassaan leimasivat länsimaista sielua yleensä ja saksalaista sielua ehkä aivan erityisesti. Konservatiivisen vallankumouksen miehiin luetaan myös laivastoupseeri, pastori Martin Niemöller, joka monen muun lailla oli vanha Freikorps-aktiivi. Niemöller tervehti kansallissosialistien valtaannousua ensin hyväksyen, mutta kääntyi viimeistään 30-luvun puolimaissa vastustamaan heitä etupäässä kirkkopoliittisista syistä. Gestapo pidätti Niemöllerin 1937 ja hän vietti vuodet 1938–45 Dachaun ja Sachenhausenin keskitysleireillä, joskin sen verran siedettävissä oloissa että selvisi hengissä. Kansallissosialistit omaksuivat ideologiseen vokabulaariinsa yhtä ja toista mystissävyiseltä, katoliselta symbolistirunoilija Stefan Georgelta, joka hänkin luetaan konservatiivisen vallankumouksen miehiin. George kuitenkin torjui natsit jyrkästi näiden yrittäessä saada häntä heti valtaannousunsa jälkeen riveihinsä ja varmemmaksi vakuudeksi muutti 1933 Sveitsiin, missä pian kuoli. Stefan Georgen runoutta ihailevaan piiriin sattumoisin kuului nuoruudessaan kreivi Claus Schenk von Stauffenberg, tulevan heinäkuun 20. päivän salaliiton sydän ja sielu. Tämä riittäköön yksittäisistä nimistä, mutta yleisemmällä tasolla puhuaksemme on kiistatonta, että natsien koko kaksitoistavuotisen valtakauden ainoa vakavasti otettava ja Hitlerin hengenkin kannalta vaarallisin oppositiovoima tuli preussilaisten upseerien taholta, ja näillä oli hyvin usein kiinteät yhteydet konservatiiviseen vallankumoukseen vähintään aatteellisella tasolla.

Se, että moni konservatiivisen vallankumouksen piiriin luettu ajattelija joutui sodan jälkeen liittoutuneiden denatsifikaatiotoimien kohteeksi, kertoo enemmän voittajien maailmankuvan yksiulotteisuudesta – ja erityisesti amerikkalaisten tapauksessa usein silkasta pölkkypäisyydestä – kuin asianosaisten aatemaailmasta. Prosessin tarkoitus oli puhdistaa Saksan yhteiskunnasta kansallissosialistisen ajattelun rippeetkin, ja siksi kaikki sellaiset, joita oli voittajien mielestä aihetta epäillä natsisympatioista, joutuivat täyttämään kyselylomakkeen, jolla tekivät tiliä menneisyydestään. Yllä mainituista miehistä tällaisten toimien kohteeksi joutuivat ainakin Ernst Jünger ja Ernst von Salomon. Jünger kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä brittiläisen miehityshallinnon kanssa, mistä syystä hän oli sodan jälkeen vuosikausia julkaisukiellossa. Amerikkalaisten miehitysvyöhykkeellä asunut Salomon pisti paremmaksi. Hän suostui vastaamaan kysymyksiin, mutta teki sen piruuttaan niin vuolassanaisesti että saattoi myöhemmin julkaista satiirisen ja anteeksipyytelemättömän itsetilityksensä yli 600-sivuisena kirjana (Der Fragebogen, 1951).

Voittajavaltojen kyvyttömyys ymmärtää aatehistoriallisia nyansseja johti siihen, että he herkästi löivät natsismin leiman kaikkiin sellaisiin saksalaisen kansallismielisyyden ilmauksiin, jotka eivät olleet viimeistä piirtoa myöten yhteensopivia angloamerikkalaisen oikeus- ja demokratiakäsityksen kanssa. Kuvaava on pastori Niemöllerin tapaus: edes seitsemän vuotta keskitysleirillä eivät riittäneet puhdistamaan häntä kaikista epäilyksistä. Eikö hän ollutkin kääntynyt natsien vastustajaksi kovin myöhään, näiden oltua jo ainakin pari vuotta vallassa? Ja vaikka Niemöller ehkä olikin suojellut kristinuskoon kääntyneitä juutalaisia natsien hätyyttelyltä, niin eiköhän pastori sittenkin syvällä sisimmässään ollut aivan yhtä paatunut antisemiitti kuin kaikki muutkin saksalaiset nationalistit? Ja oliko hän sitä paitsi edes kunnolla irtisanoutunut tuosta nationalismistaan? Tällaisiin kysymyksiin Niemöller joutui vastailemaan vuosikausien ajan, vaikka hän ei kai koskaan joutunutkaan käymään läpi denatsifikaatioprosessia sanan varsinaisessa merkityksessä. Woke-kultuuri ei ehkä sittenkään ole aivan niin tuore ilmiö kuin pyrimme ajattelemaan…

–

–