Suomen huonoimmat kirjat

TEEMU KESKISARJA

–

Presidenttiehdokkailta ja muilta suurhenkilöiltä kysellään: Mikä on elämäsi tärkein ja mieluisin lukukokemus? Lienen itsekin vastannut tuohon jotain latteaa, jonka arvelin miellyttävän lukijoideni enemmistöä. Paljon kiintoisampi kysymys kuuluu: mitkä ovat huonoimmat kirjat kautta aikain? Mitään äänestyksiä tai kriitikkojen mustia listoja ei löydy pohjaksi, siksi alustan perusteellisesti tämän päänavauksen.

Huonon kirjallisuuden lukeminen opettaa ja avartaa jopa enemmän kuin hyvän. Mestariteosten matkiminen vain haittaa skribentin omaperäisyyden kehitystä. Sen sijaan käänteinen ahaa-elämys kohoaa varoituskylttinä: Enpä kuuna päivänä vahingossakaan puno noin teennäistä juonta, en litistä henkilöitä enkä yliammu tyylikeinoilla! En mässäille adverbeilla enkä häivytä tekemisen meininkiä ponnettomalla passiivilla. (Huonojen kirjojen opettavaisuudesta ks. esim. Stephen King, Kirjoittamisesta. SuomennosIlkka Rekiaro, Tammi.)

Kauttaaltaan hyvästä kirjasta kaikkein paras aines ei ehkä hyppää silmille. Sitä arvokkaampia ovat näennäisen huonon, muotopuolen tekstin ”mynttäämättömät kultarakeet”. Huonouden määrittelyssä eivät tietenkään päde aikalaisyleisön ja arvostelijoiden pikatuomiot. Lyttäsiväthän August Ahlqvist ja Agathon Meurman pahnan pohjalle Seitsemän veljestä, joka sitten kohosi kaanonin kärkeen.

En kilpailuta omakustanteita, joissa hyvyysodotukset ovat olemattomat. Esikoisia olisi turha ilkkua harjoitusluonteisuudestaan. Huonommuuskisaani osallistuvat vain valmiiden kirjailijoiden terävät kynät, jotka syystä tai toisesta tylsyivät ja katkesivat yhdessä tekeleessä.

Sarjoja täytyisi olla vähintään tusina. Käsittelen niistä nyt vain neljä: näytelmäkirjallisuuden, klassikkojen suomennokset, huumorikirjat ja runokokoelmat.

Kansallisteatteri, näyttämötaiteemme parnasso, on esittänyt yli 150 vuotta näytelmiä. Muuan niistä on ”kaikkien aikojen fiasko”. Näin sanoo historioitsija Kai Häggman, joka lukuisten tutkimustensa kautta tuntee läpikotaisin kirjat, kustantajat, käsikirjoitukset ja kirjoittajat.

Huonoimman näytelmän sepitti vuonna 1922 Maila Talvio. Hän oli tolloin ”Suomen hyvätuloisin ja monin tavoin vaikutusvaltaisin kirjailija”. Talvio teki tilaustyötä Kansallisteatterin 50-vuotisjuhlallisuuksiin. Katsojilla oli lupa odottaa jotakin poikkeuksellista – sellaista tulikin muttei toivotulla tavalla!

Talvion näytelmä oli nimeltään Viimeinen laiva. Ohjaaja ja näyttelijät huomasivat sen vihoviimeisyyden jo harjoituksissa. He eivät heittäytyneet ja omistautuneet, mutta eivät tarpeeksi vastustelleetkaan. Kansallisteatterin oli melko mahdotonta penätä Talviolta muutoksia taikka peruuttaa tilausta ja loihtia muuta tilalle.

Ensi-illassa teatteriväen löysien ranteiden ote kirposi täysin. Läskiksi lyömisen huomasi jokainen katsoja. Pääosan näyttelijättären piti lopuksi maata sohvalla itsemurhan tehneenä, mutta hänen ruumiinsa tärisi naurusta.

Esirippu laskeutui. Maila Talvio odotti kulisseissa valkoiseen silkkiin verhoutuneena valtava diadeemi päässään myrskyisiä suosionosoituksia. Tuli vain täydellinen jäätävä hiljaisuus. Kriitikkojen mukaan Viimeinen laiva oli muun muassa henkilöiltään epäuskottava, keinoiltaan sovinnainen ja tunnelmaltaan ”pingottuneen hysteerinen”. (Kai Häggman, Päänäyttämöllä, Tammi).

Teatteri on armoton taidemuoto, joka ei anna anteeksi kirjoittajan virheitä vaan isontaa niitä ja raastaa keisareilta ja keisarinnoilta uudet vaatteet. Eikö yksikään repliikki ollut mieleen painamisen arvoinen? Olisi mielenkiintoista nähdä Maila Talvion Viimeinen laiva yli vuosisadan tauon jälkeen jonkin ennakkoluulottoman seurueen esittämänä.

Maailmankirjallisuuden suomentaminen on erikoinen sarja. Kuolematon klassikko voi muuttua etevän kääntäjämestarin kätösissä hirvittäväksi ihmispaskaksi.

Otto Mannisen kykyä kielimiehenä ei käy epäileminen. Oman lyriikkansa ohessa hän taituroi hienostuneeksi suomeksi jopa Homeroksen heksametrejä. Mutta pakkomielle mittoihin toisinaan teki Manniselle tepposet. Hän laski äänteitä, kirjaimia ja tavuja ja viis veisasi merkityksestä ja ymmärrettävyydestä. Goethen Faust on Mannisen suomennoksena (osat I–2, Otava 1934–1936) paitsi vaikeatajuinen myös totaalisen tajuton.

Itse asiassa jo alkuteos saattoi olla paska, vaikka kulttuuri-kultivoitujat viran puolesta vannovat Goethen nerokkuutta. Psykologinen pääjuoni, jossa Faust myy sieluaan Mefistofeleelle yliluonnollisia voimia vastaan, kyllä toimii ja tänä päivänäkin kertautuu metaforissa. Kustannustoimittaja 1800-luvun alun Weimarissa olisi kuitenkin saanut kitkeä ylimääräisiä hahmoja, jotka häipyilevät pyrstötähtinä tai valojuovina taivaalle eivätkä vie tarinaa eteenpäin. ”Täyspöhköilyyn” liittyvät seitsemät vampyyrit, troglodyytit, lamiat, mystagoogit, nereiidit ja dioskuurit… Oikeasti, ketä nämä kiinnostavat?

Otto Manninen ei kääntänyt Faustia huolimattomasti vaan sairaalloisten huolten kera. Hän noudatti pilkulleen sointuoppejansa eikä tehnyt mitään myönnytyksiä 1900-luvun kielikorvalle. Sanat katkesivat – kuss´, miss´, kuk´ja kaikk´ – jos viimeinen vokaali ei käynyt koodiin. Ei siinä mitään, ”…viel yhtä toist´ on tuprakkaa…” ja ”näön hurmaan ette, hölmöt, tyydy, todeksi ellei tönkköön hyydy…”

Mannisen sanajärjestys heitti täysvoltteja ja lauseet näpräytyivät solmuihin kuin joululahjapaketit. Noin kuvailee opiskeluaikojensa lukukärsimystä Kullervo Rainio, vähän tunnettu, loistava muistelmakirjailija (As-duuri valssi ja runoilijan sielunelämä. Muistikuvia 1945–1950. WSOY)

Lauri Siparin uusi Faust-suomennos (Aviador Kustannus 2023) epäilemättä parantaa yleisen kirjallisuustieteen opiskelijoiden mielenterveyttä.

Huumorikirjallisuus on lähtökohdiltaan kammottavan kehno kilpasarja. Kaskut aina naurattavat vain jotakin ryhmää, jos sitäkään. Tilannekomiikka pilaantuu kuin avattu maitopurkki huoneenlämmössä. Parasta ennen päivättyjä vitsikirjoja ei kestä erkkikään.

Ryyppy-ystävykset Pentti Saarikoski ja Jorma Ojaharju aikaansaivat vuonna 1967 kyhäelmän työnimellä Juopporaamattu. Lopullinen nimi Wiinan kauhistuksen ylistys viittasi Otavan herännäispappi Renqvistin muinaiseen Wiinan kauhistukseen.

Tarkoitus oli korjata satoa ravintolapöytien ohraisilta vainioilta. Huonoa ideaa huononsi humalikkojen hutilointi ja itsekritiikin puuttuminen. ”Semmoinen myy saatanasti”, Saarikoski ja Ojaharju luulivat, mutta kauppatavara ei käynyt täydestä. Kirjan huippukohta on resepti, jolla siperialainen kolhoosi keittää alkoholia kolhosnikkojen ulosteista. Ojaharju itse pitää Wiinan kauhistuksen ylistystä peräti maailman huonoimpana vitsikirjana (ks. Ojaharjun hauska muistelmateos Tämä elomme riemu ja rikkaus, Gummerus).

Omistan Kauhistuksen – kerran antikvariaatista ostin – mutten millään löydä sitä hyllyistäni nyt, kun ainoan kerran tarvitsen! Pakko on uskoa ensiluokkaisinta arvostelijaa: ”Kuolettavan tylsää kapakkahuumoria”. (Pekka Tarkka, Pentti Saarikoski 2, Vuodet 1964-1981, Otava)

Suomen ehkä huonomaineisin runoilija on Armas Äikiä (1904–1965). Hän oli kyläräätälin poika, josta tuli äärivasemmistolainen toimittaja. Äikiä aloitti elämäntyönsä ja myyräntyönsä 1920–30-luvuilla maanalaisessa kommunismissa ja joutui poliittiseen vankeuteen. Vapauduttuaan hän loikkasi Neuvostoliittoon.

Äikiä tuli kuuluisaksi Terijoen nukkehallituksen maatalousministerinä. Siihen luottamustoimeen häntä pätevöitti vain syntyminen maalaispitäjässä (Viipurin läänin Pyhäjärvellä). Äikiä sai kelvata, koska Edvard Gyllingin kaltaiset älykkäät agraaripoliitikot nukkuivat nurmen alla turvallisuuspalvelu NKVD:n luoti niskassaan.

Sota-aikana Äikiä vaahtosi neuvostopropagandan ”Räikiänä” radioäänenä. Räikiä-Äikiä ei pärjännyt aalloilla Suomen sukkelammalle infosoturille Jahvetille.

Armas Äikiän taidekäsitys alistui marxismi-leninismille ja stalinismille. Mielikuvitus noudatti dogmeja. Äikiä suomensi Majakovskia ansiokkaasti, venäjää taitavia suomalaisrunoilijoita ei moniaita ollut. Äikiän omia runoja ei kai kukaan ole kehunut. Myös aateveljet pitivät häntä pellenä.

Äikiän varhaiseksi esilukijaksi päätyi Otto Wille Kuusinen. Kuusinenhan oli muiden avujensa lisäksi akateemisesti sivistynyt esteetikko ja kirjallinen lahjakkuus, Runeberginsä lyseossa lukenut, Elmer Diktoniuksen kaveri ja runoilijanakin ainakin yhden hitin (Torpedo) nikkari.

Moskovan kansainvälisessä Lenin-koulussa 1930-luvulla Kuusisesta tuli nuoren Äikiän opettaja. Äikiä tosin koki, ettei hänellä ole runoudessa mitään opittavaa ja esiintyi itse koulumestarina. Kuusinen analysoi Äikiän runot ja eritteli virheet luokan edessä:

Äikiän perusvika runoilijana on se, että hän ei ymmärrä sanojen merkitystä; on värisokeita ihmisiä, mutta on myös sanasokeita taikka sanakuuroja ihmisiä, jotka eivät käsitä, mikä sana on lyyrillinen ja mikä proosallinen.

Kuusisen käsitys vakiintui kommunistien yleiseksi mielipiteeksi: Äikiä ei ollut kirjailija vaan kirjaltaja, ei runoilija vaan runoltaja. (Arvo Tuominen, Kremlin kellot, Tammi).

Sotien jälkeen Äikiä palasi syntymämaansa kulttuurielämän rumistukseksi. Kotimaisen kirjallisuuden professori Unto Kupiainen sanoi, että Äikiässä Suomen runous on saanut variksenpelättimensä. Äikiä haukkui kriitikkonsa fasistiksi.

Nämä asianhaarat houkuttavat minut perehtymään Äikiän tuotantoon. Tilaan Pasilan varastokirjastosta Henkipaton (Kansankulttuuri 1948). Onko se kautta aikain huonoin suomenkielinen runokokoelma?

Jo nimestä tekee mieleni nipottaa. Äikiä tarkoittaa henkipattoudella valkoisen Suomen vainoa, vaikka ihme on, että hänen henkensä säästyi Stalinin puhdistuksissa. Kansikuva on odotetun tökerö punaisine ja mustine lintuineen, jotka lentelevät kommunismin ja natsismin symboleina. Tuskin maltan odottaa kirjan avaamisen elämystä. Junamatkalla Jyväskylään on monta tuntia lukuaikaa.

Henkipatto alkaa hiukan yllättäen luonnonlyriikalla ja suomalaisella maalaiselolla, jossa pojat ja tytöt kuhertelevat. Runot ovat, miten sen sanoisin – huonoja. Ei siitä pääse mihinkään. Äikiältä puuttuvat rakenne ja rytmi.

–

Hei hevonen, jo viulu kohta soipi!

On rivakasti mäki noustava.

Ja tasaisella olkoon konin koipi

kuin tytön sääri joustava.

–

Politiikka tulee pian kehiin. Entinen maatalousministeri kommentoi nälkämaan – siis Suomen – karjataloutta:

–

–Pois lapsi! – äiti lausuu: Voin me myymme.

Laps, älä itke, ethän tuhma lie.

Jos syömme voin, on silloin oma syymme,

kun verokarhu meiltä lehmän vie.

–

Henkipaton pääteema on Suuri Isänmaallinen Sota. Äikiä suitsuttaa henkeen ja vereen isänmaataan Neuvostoliittoa. Suomi ei kerää kiitosta kakkossijastaan. Sinivalkoinen pilke näkyy Äikiän silmäkulmassa vain vahingossa. Äikiä kirjoittaa Leningradin ”motista”, siis vääntää piirityksen tilalle supisuomalaisen termin, joka syntyi talvisodan Laatokan Karjalassa aivan erilaisiin koitoksiin.

Aika irvokkaasti Äikiä kertoo sotilaskohtalot. Kas siinä on meillä jalaton invalidi – eipä tarvitse hänen polvistua. Kädetön välttyy kunnianteolta korskealle kenraalille ja päätön päättömien hyökkäyskäskyjen tottelemiselta. Näillä main tulee ikävä Vänrikki Stoolin tarinoita, joita lukivat kansakoulussa tulevat kommaritkin.

Äikiä sotkee keitokseensa Oliver Cromwellin, Danten ja Maiju Lassilan. Henkipatossa piisaa intertekstuaalisuutta. Vittuilu on väkevää, joskaan ei henkevää. Runoiijakollegat saavat satinkutia. Ilmeisin kohde on V. A. Koskenniemi.

–

Jotten muistuttaisi pientä

ihmisvihaa kuohuvaa

Saksanlahden koskennientä

–

Jatkosodassa V. A. Koskenniemi oli flirttaillut ja melkein paritellut natsismin kanssa.

Kansanrunouden tutkija Martti Haavio eli runoilija P. Mustapää oli marssinut Aunuksen teillä ja kirjoittanut Suur-Suomi-propagandaa. Äikiän tulkinnassa hän oli jumalan ja saatanan nimeen myynyt Suomenmaan Hitlerille. Näin osuu ja uppoaa Äikiän vastahyökkäys:

–

Kalpeana Mustapää

ärräpäitä päästää.

Ei hän osaa siveää

ihmiskorvaa säästää.

–

Runon lopuksi Äikiä kaivautuu natsismin alapäähän.

–

Ei voi väittää, että suu

porisee noin, eikä

kieltää, että noin myös muu

soida saattaa reikä!

–

Tämä ei kuulosta peppupilailulta vaan ainoastaan kiukkuiselta hihitykseltä. Äikiä ei ollut leikinlaskija vaan totinen toveri. Kuten monilla vanhan liiton luokkataistelijoilla ja kaikkien liittojen kirjailijoilla, Äikiällä oli vihollisenaan roteva viinapiru. Se hänet selättikin melko nuorella iällä.

Henkipatossa ehkä mielenkiintoisinta on sodan jälkipyykin pesu pikaohjelmalla. Veritahrat olivat tuoreita. Takinkääntäjät hoipertelivat ilkosillaan. Puna-armeijan voiton takia kulttuurin oikea muuttui vääräksi taikka vasemmaksi. Äikiä kaikessa naurettavuudessaankin sai Henkipatossa viimeisiä nauruja. Hän muistuttaa lukijoitaan ehdotuksesta, jonka vuonna 1941 oli tehnyt Helsingin yliopiston slaavilaisen filologian professori J. J. Mikkola: venäläinen lainasana kolpakko piti suomessa vaihdettaman germaaniseen seideliin tai situlaan. Henkipatto riekkuu helsinkiläislotta Anna-Liisa Vihelmaa, joka kirjeessään rintamalle oli toivonut saavansa ”tappaa yhden venäläisen upseerin, vaikkapa leipäveitsellä”. Tätä Äikiä pitää ajatusrikoksena.

En todellakaan kadu Henkipattoon tarttumista. Huono, hyvä kirja herättää paljon ajatuksia. Käyn kädestä pitäen kiittämässä Armas Äikiää Malmin hautausmaalla.

–

–