Perussuomalaiset ja julkinen talous

ILKKA AURA

–

Vaaleissa valehteleminen on yleistä, eikä vaalilupausten pettämisessä sinänsä mitään uutta ole. Vaalilupauksia on petetty aina. Suomessa tämä on kansan suussa yhdistetty etenkin keskustapuolueen politiikkaan. Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että perussuomalaiset haluaa viedä paitsi kepun edustajapaikat, myös ykkössijan äänestäjien pettämisessä. Tämä ei olisi kovinkaan huomiota herättävää, ellei kyseessä olisi juuri persujen kaltainen itseään vaihtoehtona vanhalle menolle markkinoiva protestipuolue. Tarkastelen tässä kirjoituksessa hallitusohjelmaksikin kutsuttua irvokasta farssia, joka tulee osoittautumaan Suomelle ehkä jopa vahingollisemmaksi kuin edellisen vasemmistohöttöhallituksen ohjelma.

Yleisesti tiedetään, että kevään 2023 eduskuntavaalien jälkeiset voimasuhteet eduskunnassa sekä puolueiden ennakolta blokkiutuminen olivat omiaan aiheuttamaan erinomaisen vaikeat hallitusneuvottelut. Vaikeus myös nähtiin käytännössä, kun väkisin kokoon runnottu kokoomusvetoinen Petteri Orpon porvarihallitus uhkasi kaatua jo ennen työnsä alkua useita kertoja kesän aikana. Tuolloin oli nähtävissä merkkejä myös siitä, että perussuomalaisia vastaan lietsottiin suoranaista vihakampanjaa ja vasemmisto ehti jo riemuita hallituksen potentiaalisesta kaatumisesta alta aikayksikön. Ei ehkä olisi kannattanut.

Vasemmisto onnistui kyllä lokakampanjallaan heikentämään perussuomalaisten asemaa hallituksessa merkittävästi ja etenkin RKP otti iltalypsytilaisuudesta kaiken irti. Vasemmiston ilkkujilta ehkä kuitenkin unohtui se, että persut olisivat voineet olla nykyisen hallituksen ainoa varteen otettava vastavoima erittäin ilkeälle ja kurjistavalle sosiaalipolitiikalle. Kastroituna heistä tuskin siihen on, mistä päästäänkin tämän kirjoituksen varsinaiseen aiheeseen, eli siihen, miksi persujen on yksiselitteisen typerää ja vahingollista jatkaa nykyisessä hallituksessa niin itsensä kuin Suomenkin kannalta.

Sanna Marinin vihervasemmistolainen hallitus onnistui monien mielestä tekemään vuosituhannen toistaiseksi kovimman ennätyksen vasemmistolaisessa sekoilupolitiikassa, ja oli ymmärrettävää, että moni äänestäjä halusi tähän muutosta, sillä julkisen talouden kestävyysvaje on ollut jo pitkään yleisesti tiedossa. Tähän nähden oli yhtä ymmärrettävää, että etenkin kokoomukselle iski oikeistolaisen vastajytkyn myötä kova hybris. Hallitusohjelman työelämä- ja sosiaaliturvauudistukset ovat punaiselle aatteelle punainen vaate, eikä tässä tilanteessa voi välttyä ajatukselta, että tämän irvokkaan uusliberalistisen näennäisthatcherilaisen farssin taustalla olisi niinkin raadollinen asia kuin puhdas pikkumainen kostonhimo. Tämä on täysin ymmärrettävää, sillä siksi voimakasta ja provosoivaa oli myös edellisen hallituksen voitonriemuinen punasekoiluhötön julistaminen.

Vaalitulosta ymmärtääkseen on ymmärrettävä, miksi ihmiset äänestivät kuten äänestivät. Yrittäjät ja suurituloiset olivat kyllästyneet julkista taloutta rasittaviin sekoiluprojekteihin, jolloin looginen johtopäätös oli äänestää kokoomusta, jotta sekoilu saataisiin loppumaan. Perinteisenä kirstunvartijapuolueena kokoomus on mieluisa vaihtoehto jokaiselle, jota verojen maksaminen ottaa päähän enemmän kuin julkisille palveluille on tarvetta.

Perussuomalaisten äänestäjäkunta on kuitenkin sangen erilainen kuin kokoomuksen. Joukossa on paljon myös pienituloisia, jopa syrjäytyneitä, joita ei motivoinut äänestämään niinkään se, että verojen maksaminen ottaisi päähän (sillä harva heistä maksaa ainakaan kovin merkittäviä määriä veroja), vaan kiusallinen tietoisuus siitä, että heikossa asemassaan he ovat riippuvaisia julkisen talouden tasapainosta. Mitä enemmän julkista taloutta rasitetaan erilaisilla hyvinvoinnin kannalta epäolennaisilla asioilla, sitä vähemmän kakkua jää jaettavaksi. Koska yhteiskunnassa esiintyy aina huono-osaisuutta, kyse on täysin raadollisesta resurssikilpailusta. Perussuomalaisten eetokseen on pitkään kuulunut jonkinlainen ajatus kansallisesta itsekkyydestä, Suomi ja suomalaiset ensin -ajatus.

Niinpä monelle perussuomalaisia äänestäneelle heikko-osaisemmalle lienee ollut melkoinen yllätys lukea, millaiseen hallitusohjelmaan perussuomalaiset meni sitoutumaan. Julkista taloutta kyllä tasapainotetaan – mutta millaisella tavalla? Merkittävä osa julkisen talouden tasapainotuksesta haetaan nimenomaan leikkaamalla niistä etuuksista, jotka ovat tähän asti turvanneet edes nimellisesti huono-osaisten edellytykset ihmisarvoiseen elämään (joskin tätä on useissa tutkimuksissa ja selvityksissä perustellusti kyseenalaistettu, sillä jo ennen suunniteltuja leikkauksia Suomen sosiaaliturva oli eurooppalaisittain erittäin heikolla tasolla pelkän perusturvan osalta).

Sanalla sanoen, moni perussuomalaisten äänestäjä koki saaneensa puukon selkäänsä. Sosiaaliturvan leikkaukset ovat etenkin tietyille haavoittuville ryhmille äärimmäisen myrkyllisiä ja jo pelkät suunnitelmat aiheuttavat näissä ryhmissä suurta turvattomuuden tunnetta. He äänestivät perussuomalaisia lopettaakseen maailmanparannuksen, jotta heidän perusturvallisuuteensa ei kajottaisi.

Hallitusohjelmassa perussuomalaiset kuitenkin meni sitoutumaan politiikkaan, jota eräs kommentaattori sangen osuvasti kuvasi satasen maksamiseksi siitä, että maahanmuuttajat eivät saa viisikymppistä. Siltä se totisesti vaikuttaakin, sillä esim. kehitysyhteistyön leikkaukset kyllä ovat miljardin, mutta eivät vuodessa – kuten julkisen talouden tasapainottamiseksi helposti voitaisiin tehdä – vaan ne on venytetty koko neljän vuoden vaalikaudelle.

Puoluekantaan katsomatta etenkin nuoremmissa ikäluokissa lienee herättänyt melkoista ärtymystä myös se, ettei varsin muhkeisiin työeläkkeisiin kajottu millään tavalla, luultavasti siitä syystä, että yksikään puolue ei uskalla ottaa riskiä suurten ikäluokkien suututtamisesta, nämä kehdonryöstäjähyväkkäät kun pitävät pelkällä äänestäjämassallaan koko Suomen poliittista järjestelmää panttivankinaan. Ehkä tämäkin riski olisi kannattanut ottaa. Lopputulos ei ainakaan olisi voinut olla huonompi, sillä demarieläkeläiset tuskin on ikinä ollut persuille mikään erityisen tärkeä äänestäjäryhmä.

Miksi persujen petos sitten on niin erityisen myrkyllinen? Saavathan demareillekin pyhät asiat osakseen melkoista höykytystä.

Vastaus on tässäkin perin yksinkertainen. SDP on ennen kaikkea palkkatöissä käyvien, ei syrjäytyneiden etupuolue. Sillä on myös tukenaan käytännössä koko ammattiyhdistysliike työtaisteluvalmiuksineen. Niinpä demareiden ei tarvitse edes oppositiossa pelätä kovin tosissaan kovimpien työelämäuudistusten toteutumista, sillä heillä on aina neuvotteluvalttinaan mahdollisuus kiristää hallitusta poliittisilla lakoilla. Syrjäytyneillä tai syrjäytymisvaarassa olevilla köyhillä suomalaisilla ei sen sijaan ole etupuoluetta – vasemmistoliittoa ei nyt tässä yhteydessä tarvitse laskea lainkaan, sillä puolue on ajautunut niin syvälle intersektionaaliseen hulluuteen, että suomalainen köyhä on uhrihierarkiassa aivan liian matalalla kiinnostaakseen ketään.

Jo edellisessä hallituksessa nähtiin, ettei suomalaisen köyhän aseman parantamiseksi tehty juuri mitään konkreettista, kuten etuuksien pysyvää tasokorotusta tai byrokratiaviidakon yksinkertaistamista (joka sinänsä on nykyisen hallitusohjelman sosiaalipoliittisista linjauksista harvoja kannatettavia asioita, ja sekin on peräisin jo aiemmasta laajapohjaisesta sosiaaliturvan uudistamistyöryhmän välimietinnöstä).

Moni köyhä, syrjäytynyt tai syrjäytymisvaarassa oleva panikin toivonsa perussuomalaisiin juuri siksi, että puolue lupasi jotakin uutta politiikkaan. Kansan huono-osaiset saattoivat muistella vennamolaista retoriikkaa unohdetusta kansasta ja ehkäpä jopa hairahtua uskomaan flirttailua alkiolaisella keskustalaisuudella. Hallitusohjelmassa he saivat kaikkea muuta, mutta ennen kaikkea kipeän muistutuksen siitä, ettei edes populistinen oppositiopuolue ole oikeasti kiinnostunut heidän eduistaan – vaikka äänet kyllä kelpaavat.

Tätä kirjoittaessa on pakko ihmetellä perussuomalaisten johdon sokeutta tilanteelle, josta ovat jopa useat toimittajat huomautelleet – eikä kyseinen ammattiryhmä kovin usein onnistu ajattelu- ja oivalluskyvyllään loistamaan. Tässä tilanteessa tuntuu käsittämättömältä, ettei puoluejohto oivalla, kuinka massiiviseen oman oksansa sahaamiseen se on ryhtynyt.

Lisää tuulta purjeisiin toi Riikka Purran tuore heitto ruoan arvonlisäveron korottamisesta – ajatus, jonka Juhana Vartiainen esitti jo joitakin vuosia sitten, ja maksoi siitä melko kovan poliittisen hinnan. Taloustieteessä puhutaan hyödykkeistä, joiden hintajousto on alhainen, so. hinnan muutokset eivät merkittävästi muuta kysyntää. Elintarvikkeet ovat mainio esimerkki tällaisesta hyödykkeestä, sillä kansankielellä ilmaistuna kyse ei ole sen kummemmasta kuin siitä, että kaikkien on pakko syödä elääkseen – maksoi ruoka sitten mitä tahansa.

Epäelastisten hyödykkeiden verottaminen on houkuttelevaa, koska se on fiskaalisesti tehokasta, so. tuottaa paljon verotuottoja. Samasta syystä tämänkaltaiset verot ovat yleensä hyvin epäsuosittuja, koska niiden maksamiseen ei juurikaan voi omilla kulutusvalinnoillaan vaikuttaa. Ne ovat puhtaimmillaan kansalaisten kukkarolla käymistä. Merkittävä osa suomalaisista joutuu jo nykyisellään sietämään fiskaalisesti tehokasta nylkyverotusta etenkin polttoaineverojen muodossa. Tämän veromuodon erityisongelma pitkien etäisyyksien Suomessa on vieläpä se, että se lisää kaikkien aineellisten arvoketjujen kustannuksia ja vaikuttaa tätä kautta monilta osin samalla tavalla kuin arvonlisäveron korotus. Tässä vaiheessa onkin hyvä muistuttaa, kuka piti aihetta esillä vaalikampanjassaan. Sen koommin asiasta ei olekaan kuultu.

Suurin ongelma epäelastisten hyödykkeiden verotuksessa liittyy kuitenkin niiden sosiaaliseen epäoikeudenmukaisuuteen. Epäelastisiin hyödykkeisiin liittyvät kulutusverot ovat luonteeltaan tasaveroja, eli haukkaavat pienituloisten käyttövaroista merkittävästi isomman osan kuin paljon toimeentulevilta. Tämä ei varmastikaan ole kokoomukselle mikään ongelma, sillä eiväthän pienituloiset muutenkaan kuulu puolueen eturyhmään.

Mutta jos persut kuvittelevat lisäävänsä tällä hallitusohjelmalla kannatustaan, odotettavissa on karvas pettymys. Kokoomus on ollut politiikassaan hyvin johdonmukainen, eikä sen eturyhmästä ole odotettavissa lisäkannatusta. Keskustalta sitä saattoi saada maaseutua kurjistavan ilmastosekoilun takia, mutta nykymeno saattaa työntää alkiolaisia keskustalaisia takaisin kepun taakse.

Vaikuttaa siltä, että perussuomalaisilta puuttuu täysin kiteytynyt visio puolueen eturyhmästä. Toisin sanoen, puoluejohto ei käsitä lainkaan minkä takia puoluetta äänestetään. Tämä on hämmentävää, sillä populistisen kampanjoinnin puolue kyllä osaa, mutta katetta lupauksille löytyy politiikasta niukasti.

Kerrotaan nyt asia kuitenkin rautalangasta vääntäen: perussuomalaisia ei äänestetä ideologisen rasismin, raskaan verotuksen, maaseudun eikä sossupummien takia. Perussuomalaisten eturyhmä ei ole minkään nykyisen puolueen vakiintunut äänestäjäkunta, vaan heterogeeninen joukko ihmisiä, jotka ovat pettyneet vanhoihin valtapuolueisiin tai erilaisten yhteiskunnallisten kehityskulkujen vuoksi pudonnut tai putoamassa perinteisten etublokkien ulkopuolelle.

Tähän heterogeeniseen ryhmään mahtuu paljon myös väliinputoamisen vuoksi heikosti toimeentulevia, syrjäytyneitä tai syrjäytymisuhan alla olevia. Itse asiassa he ovat peräti tärkeä äänestäjäryhmä. Ei vaadi yhteiskuntatieteellistä syväosaamista todeta, että persujen eturyhmä on mistä tahansa syystä globalisaatio- ja feminisaatiokehityksessä häviävät. Tuohon joukkoon mahtuu melkoinen joukko ihmisiä, joista kaikki eivät ole huonosti toimeentulevia, mutta moni on, tai ainakin pelkää toimeentulonsa puolesta.

Tämä joukko ei hyödy globalisaatiosta, vaan maksaa sen. Tapahtui menetys sitten varallisuudessa, sosiaalisessa asemassa tai jopa turvallisuudessa, kyseessä on menetys, eli häviö. Perussuomalaisia äänestettiin, koska tämä ryhmä halusi äänensä kuuluviin. Tekemällä nykyisenkaltaista hallituspolitiikkaa puolue pettää äänestäjänsä ja jatkaa kaikkea sitä, josta äänestäjät halusivat eroon.

Oli kyse sitten maaseudun peräkammarinpojista, kaupunkien nuorista vihaisista miehistä, ideologisesti ahdistavassa ympäristössä toimivista akateemisista pätkätyöläisistä, epäreilun kilpailun uhkaamista pienyrittäjistä tai suoraan monikulttuurisesta väkivallasta kärsivistä, yhteistä on turvallisuuden ja jatkuvuuden tarve.

Pettämällä lupaukset tästä turvallisuudesta persut ajaa hyvää vauhtia äänestäjänsä joko nukkumaan, pölhöradikaaleihin ääriliikkeisiin tai takaisin entisten puolueidensa taakse. Tilanteen korjaaminen voi osoittautua vaikeaksi, sillä vastoinkäymisiä kokeneet globalisaation häviäjät ovat jo valmiiksi kyynisyyteen taipuvaisia. Nyt tuo kyynisyys saa entistä enemmän reaalista katetta.

Surkeinta tässä irvokkaassa kansanpetosnäytelmässä on kuitenkin se, että kansainvälinen muuttoliike tällä hetkellä on jälleen hieman hiljaisemmassa vaiheessa. Aaltoliike on kuitenkin havaittu ennenkin, eikä perussuomalaisista tule olemaan jarruksi, kun kehitysmaiden massat seuraavan kerran lähtevät liikkeelle – oppositiosta kun on paha sulkea rajoja – ja tällä menolla se tie on edessä yhtä varmasti kuin aurinko nousee. Kokoomus toki kiittää ansiokkaasta likaisen työn mahdollistamisesta ja tekemisestä; komissaarin palkkiovirat korjaa kuitenkin joku muu.

–

–