Vääristynyt palapeli 1990-luvulta

TENHO KIISKINEN

–

1990-luku olisi ollut vähemmän kauhea, jos lamaa olisi seurannut muukin kuin hedonismi, kyllästyminen ja kuvitelma historian lopusta, mutta ne virheet täytyi tehdä. Ysäri päättyi oikeastaan vasta vuoden 2008 taantumassa, mutta kuvitelma historian lopusta oli haihtunut jo hieman aiemmin. Syyskuun 11. päivän terrori-iskuja ei voi vähätellä, mutta vasta internetin yleistyminen sai massojen pään kääntymään tavalla, jota tutkijat eivät odottaneet. Se vaikutti ajattelutapaamme lopulta paljon enemmän kuin torneihin törmänneet lentokoneet, sillä ymmärsimme jälkiviisaasti, ettei ongelma ollut niinkään hedonismissa tai edes historian lopussa vaan teknologiassa. Kun olimme kyllästyneitä, kärsimme tarkalleen ottaen paremman teknologian puutteesta. Ja kuten hedonistin sanomaan kuuluu, paras on vielä tulossa ja oma aikamme toistaa 90-luvun kohtalon.

Jos ysäriä kuitenkin muistellaan välitilana, pitäisi muistaa myös se, että välitila antoi kaikessa hitaudessaan ja kömpelyydessään elannon monelle sellaiselle ihmiselle, jota työmarkkinat eivät enää tarvitse. Eikä etu koskenut vain rehellisiä yrittäjiä. Vuosikymmen kannatteli tiettyjä menneen maailman ilmiöitä, joista vanha kansa puhuu kiroten. Rihkamakauppiaat olivat hävinneet, mutta puhelinlangat lauloivat.

Voisi kysyä onko 90-luvulle perustuvan teoksen kirjoittamisessa enää mitään järkeä, sillä aikalaiset sanoivat siitä taatusti kaiken olennaisen kurjuuden kuningas Timo Pusaa myöten, mutta miksikäs ei. Tuulia Matilaisen romaanissa Viime yönä näin unta eletään vuotta 1996, kun opiskelut päättänyt Hannes saa töitä kaupparatsu Janströmiltä, jonka firma myy ”Elämänvedeksi” nimettyä luontaistuotetta, joka on tosiasiassa värjättyä kraanavettä. Myös Hannekselle käy pian selväksi, että kyse on huijauksesta, mutta hän jatkaa, koska paineet ovat kovat. Isä toivoo pojan menestyvän, eikä tämä haluaisi näyttää luuserilta myöskään uuden naisystävänsä silmissä. Matilainen ei tältä osin pahemmin pidättele, vaan kerronta menee heti satiirin puolelle Janströmin pauhatessa alaisilleen. Liioittelua kyllä, mutta sisältö ei voisi olla tutumpi niille lukijoille, jotka ovat kokeilleet puhelinmyyntiä:

’Tämä on tiimi. Huipputiimi, jonka minä olen luonut ja rakentanut’, hän sanoi osoittaen yksitellen jokaista salissa istuvaa. Näistä kukaan ei nostanut katsettaan. Sali oli aivan hiljainen lukuun ottamatta Janströmin ääntä. ’Huipputiimissä kenelläkään ei ole syytä piilottaa työtään millään tavalla. Siksi minä näen teidät joka hetki. Ja te näette minut. Kuten huomasit, huoneessani on lasiseinä, joka ei jätä mitään arvailujen varaan. Sillä meillä’, mies sanoi kääntyen taas Hanneksen puoleen, ’meillä tehdään töitä. Jos työt eivät maistu, voi lähteä jonnekin muualle maleksimaan.’

Huijauksen ympärille rakentuva kehystarina on erittäin hauskasti ja uskottavasti kirjoitettu, mutta sen yllä on alusta alkaen mysteerin tuntu. Se muuttuu konkreettiseksi, kun jokin menee pieleen ja poliisi alkaa epäillä, ettei Elämänvesi olekaan niin vaaratonta kuin Janström on luullut. Oudot tapahtumat herättävät unestaan myös Hanneksen menneisyyden, jonka käsittelemättä jääneet tapahtumat liittyvät jollakin tavoin niin uuteen työpaikkaan kuin naisystävään ja isään, jolla ei pitäisi olla mitään salattavaa. Se, mikä alkoi satiirina, on äkkiä kauhua ja kostoa tuonpuoleisesta. Tai ehkä kyse on vain nuoresta miehestä ja tämän mielenterveyden romahtamisesta liian vaativien mieshahmojen keskellä.

Psykologinen kauhu on suosiostaan huolimatta taitolaji, jonka kliseillä voi myös leikkiä. Tässäkin tarinassa on femme fatale, todistusta vaille jäävä yliluonnollinen sekä läheltä löytyvä pahantekijä, mutta makaaberi huumori antaa kaiken anteeksi. Matilainen on luonut pettävän yksinkertaisen tarinan, joka narraa lukijaa myös tyylinsä puolesta. Jos hänen edellinen romaaninsa Kunnes kuulen niiden tulevan (2017) oli jonkinlainen spekulatiivisen ja ”uusarkaaisen” kielen taidonnäyte, Viime yönä näin unta on lähes persoonatonta proosaa, jonka tekisi mieli sanoa olevan tekoälyn tuottamaa. Mutta tekoäly ei osaa vielä keksiä koukkuja, jotka antavat enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Juoni loksahtaa paikalleen luontevasti mutta silti jotenkin vääristyneesti. Ehkä tämän palapelin voi koota useammalla kuin yhdellä tavalla?

–

Tuulia Matilainen: Viime yönä näin unta. Hexen Press, 2023. 218 s.

–

Tuulia Matilaisen ”Viime yönä näin unta” on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.

–

–