”Kun tähdet ovat oikeassa asennossa…”

M. A. MERETVUO

–

On sunnuntaiaamu Pirkanmaan maaseudulla. Rituaali on alkamassa ja osallistujien tunnelma on jännittynyt. Eikä ihme, sillä rituaali liittyy miehen surmaamiseen; siis ihmisuhraukseen. Kaapuun pukeutunut pappi lähestyy alttaria, sekalainen ihmisjoukko laulaa yhteen ääneen synkkää lauluaan. Pappi kohottaa kätensä ja puhuu, yleisö painaa päänsä alas rukoillakseen suurempaa voimaa. Uhratun miehen veri juodaan maljasta, hänen lihansa syödään pikkuleivän muodossa. Ehtoollisviini ja öylätti on nautittu, Jeesuksen kuva katsoo yleisöä tyytyväisenä alttaritaulusta. Toimitus on ohi, ja ihmiset palaavat kirkosta koteihinsa omiin askareisiinsa. Mutta rituaali jatkaa elämäänsä heidän sisällään, kunnes seuraavana sunnuntaina kokoonnutaan taas uuteen jumalanpalvelukseen. Ristiinnaulittu jää roikkumaan ristilleen.

Samaan aikaan kaksi toimittajaa ja kuvaaja nousevat ryteikköistä rinnettä kalliolle. Kallion huipulta löytyy kivikasoja, jotka näyttävät ihmisen tekemiltä. Siellä on myös nuotiopaikka. Toinen toimittajista huomaa, että maassa olevat risut on ehkä aseteltu tähden muotoisesti. ”Tämä on se paikka”, mies toteaa. TikTokissa jännityskirjan mainossivustolla ollut paikka on löytynyt: toimittajat ajattelevat paljastaneensa saatananpalvojien salaisen alttarin. Juttu on kuin teatterista. Mutta sitä se ei ole – se on täyttä totta ja päätyy ensimmäiseksi jutuksi illan pääuutislähetykseen. Juttu alkaa kuvalla mustaviittaisesta hahmosta ja päättyy siihen, kun kamera tarkentaa maassa lojuvaan eläimen kalloon. Saatanapaniikki on taas täällä, vain Riku Rinne puuttuu.

Kirjoitan Saatanasta myös ensi keväänä ilmestyvässä kirjassani Kaaoksen reunalla. En kuitenkaan käsittele asiaa uskonnollisesta vaan yhteiskunnallisesta näkökulmasta, siis täysin vertauskuvallisesti. Näkemykseni mukaan sekularisoitunut yhteiskunta on kristillisen yhteiskunnan jatke siinä mielessä, että sekularisaation myötä monet kristinuskon kautta syntyneet ehdollistumat siirtyivät osaksi humanistisliberalistista ideologiaa. Yksi tällainen ehdollistuma on universaalin hyvän ja pahan käsite. Vanhan testamentin alussa kerrotaan, kuinka Jumala loi maailman tyhjästä, creatio ex nihilo. Koska Jumala oli absoluuttisen hyvä, hänen luomakuntansakin olisi olemukseltaan sellainen. Kristillisessä teologiassa kosmos käsitteenä tarkoittaa luomakunnassa vallitsevaa järjestystä, hyvää, jonka häiritseminen voi näyttäytyä vain pahana.

Mutta vaikka Jumala loi maailman, hän ei tullut itse osaksi sitä, vaan hänen olemuksensa on siitä täysin erillinen. Tämän ajatuksen voidaan nähdä toistuvan maallistuneessa muodossaan humanistisliberalistisessa idealismissa, jossa ideologia naamioidaan absoluuttisiksi arvoiksi, joista ei voi keskustella ja joita ei voi muuttaa. Arvot eivät siten ole osa yhteiskuntaa ja yhteiskunnallista keskustelua, vaan niiden yläpuolella. Näiden arvojen vastaisuus näyttäytyy siis epäinhimillisenä pahuutena ja toiseutena: jos ihminen ei kannata humanistista eli ihmiskeskeistä ajattelua, hänen ajatellaan asettuvan ihmisyyden ulkopuolelle, jolloin hänellä ei voi olla samoja oikeuksiakaan kuin muilla. Tällä tavalla lauma dehumanisoi ja demonisoi yksilön, jolla on herännyt yhteisestä konsensuksesta poikkeavia näkemyksiä.

Juutalaiskristillisessä maailmankuvassa Jumala ei ole ainoastaan kaiken alkusyy, vaan myös jatkuva ylläpitäjä. Jumalan edustaja maan päällä oli tietenkin kirkko, jonka tehtävänä oli pyhän ja pahan määrittely. Uskonto toimi yhteiskunnan tukipilarina, jonka avulla sen ajateltiin pysyvän koossa. Tästä syystä kirkko ja valtio tukivat toisiaan alamaistensa kontrolloinnissa: uskonrikos oli rikos myös valtiota vastaan. Jumalanpilkasta oli rangaistava kovennetuin perustein, aivan kuten tänäkin päivänä ns. viharikoksista ja ”terrorismirikoksista”. Uskonrikokseen syyllistyvän ajateltiin samalla horjuttavan koko yhteiskunnan tasapainoa ja olevan siten uhka poliittiselle järjestelmälle. Sama logiikka siirtyi sekularisaation myötä humanistisliberalistiseen maailmankuvaan, mistä syystä vääränlaisen ajattelun koetaan nyky-yhteiskunnissakin olevan uhka valtioiden tasapainon säilymiselle.

Tältä osin voidaan tunnistaa kristillisen, kohti tuomiopäivää kulkevan lineaarisen aikakäsityksen siirtyminen osaksi vallitsevaa, maallistunutta maailmankuvaa. Kokemus ajan juoksemisesta kohti väistämätöntä päätepistettä aiheuttaa luonnollisesti omaan ja kollektiiviseen olemassaoloon liittyvää epävarmuutta. Tämän seurauksena käyttäytymisen ja erilaisten näkemysten merkitysulottuvuudet kasvavat, ja normien noudattamisen tärkeys korostuu. Vastaavasti kaikkea totutusta poikkeavaa aletaan helpommin pitää uhkana.

Modernin maailman moraalidikotomiassa ”pahaa” on siis absoluuttisen hyvän järjestyksen, kosmoksen, ja sitä ainakin ihanteen tasolla heijastavan yhteiskunnallisen konsensuksen häiritseminen. Mutta jos Jumala oli absoluuttisen hyvä, mistä paha sai alkunsa? Tähän teologiseen perusongelmaan on olemassa monia vastauksia, joita kaikkia ei tässä yhteydessä tarvitse tuntea. Yleensä vastauksena esitetään, että hyvyydessään Jumala loi ihmiselle vapaan tahdon, mikä mahdollistaa myös pahojen valintojen tekemisen, kuten kielletyn hedelmän syömisen ja siitä seuranneen lankeemuksen. Mutta usein unohdetaan, että tätä ihmisen lankeemusta edeltää teologiassa toinen, nimittäin enkelten lankeemus. Myytin mukaan Lucifer-niminen arkkienkeli alkoi uhmata Jumalan laatimia sääntöjä, jolloin hänet syöstiin alas taivasten valtakunnasta ja hänestä tuli Saatana. Miten oli siis mahdollista, että ajatus uhmasta ja tottelemattomuudesta oli olemassa jo ennen ihmistä, täydellisessä enkelten valtakunnassa? Toisin sanoen, miten voidaan selittää, että mahdollisuus ”pahaan” ei liity vain epätäydelliseen ihmiseen, vaan sisältyy potentiaalina myös ideaalien maailmaan, jonka luulisi olevan lähtökohtaisesti täydellinen?

Kyse on oman uskon – tai sekularisaation tapauksessa omien ideaalien kyseenalaistamisesta: siitä, että ihminen syvällä sisimmässään tietää, että yhtä totuutta ei oikeasti ole olemassa. Ihminen tietää, että väitteistään huolimatta hän ei välttämättä ole oikeassa. Tämä sama pätee myös kollektiivisella, yhteiskunnallisella tasolla. Vallitseva järjestelmä siis pelkää olemassaolonsa puolesta, mutta koska ei voi myöntää omaa epätäydellisyyttään, syyllistä ongelmiin on etsittävä normaaleina pidettävien käyttäytymismallien ja ajattelutapojen ulkopuolelta. Tällä tavalla normatiivinen yhteiskunta samalla projisoi omaa epätäydellisyyttään ”niihin toisiin”. Yksi paholaisen rooleista onkin vanhastaan ollut olla syntipukki, jota Azazel-demoni juutalaisessa perinteessä esitti.

Humanistisliberalistisen arvomaailman kiistäminen – tai edes aiheesta keskusteleminen – on siis tämän päivän kerettiläisyyden ydin. Teologisesti katsottuna tällainen kiistäminen nimittäin lähestyy gnostilaisia teorioita tuntemastamme Jumalasta vain näkyvän maailman luoneena luojajumalana, joka ei todellisuudessa olekaan ikuinen ja kaikkivoipa vaan ainoastaan näyttelee sellaista. Poliittisen teologian tasolle vietynä tämä tarkoittaa mahdollisuutta herätä illuusiosta, jossa luulemme kulloinkin vallitsevien ideaalien olevan absoluuttisia ja hyviä. Samalla se tarkoittaa mahdollisuutta kiistää vallitsevat totuuskäsitykset: arvot eivät olekaan universaaleja, vaan ainoastaan osa konsensusta, jota vallitseva hegemonia määrittää.

Sekularisoituneessa maailmassa liberalistishumanistinen ideologia on ottanut uskonnon paikan ja uusinut kristinuskon lupauksen pelastuksesta kaikille, jotka omaksuvat sen. Järjestelmä, joka näkee itsensä lopullisena totuutena, ei voi hyväksyä muutosta, mistä syystä vallitseva tila on ”hyvä” ja muutosta edustavat voimat ”pahoja”. Näin ollen muutosta edustava yksilö ei marginalisoi itseään, vaan hän joutuu väistämättä yhteiskunnaksi kutsutun lauman paimenkoirien marginalisoimaksi ja demonisoimaksi. Järjestelmälle, joka vihaa todellista yksilöllisyyttä ja vapautta, ja takertuu vain pinnallisiin identiteetteihin, tällainen yksilö edustaa väistämättä toiseutta ja uhkaa. Koska hänen katsotaan asettuneen humanistisen ideologian ulkopuolelle, hänen ajatellaan samalla olevan ihmisyyden käsitteen ulkopuolella. Hän ei ole siis paha ainoastaan psykologisesti tai sosiaalisesti, vaan on ottanut tietoisen askeleen pois harmonisesta järjestyksestä, jollaisena järjestelmä itseään pitää. Kuten Lucifer, hän on uhmannut auktoriteettia, jolloin hänet voidaan vain syöstä alas taivaasta, eli yhteisesti jaetun ihmiskäsityksen piiristä. Yksinkertaisesti sanottuna hänestä tulee heille Saatana.

Näitä miettiessäni nousen metsäpolkua ylös kukkulalle. Harmaat pilvet roikkuvat matalalla, kuin sanoakseen jotakin. Mutta taivas ja kivikasat vaikenevat. Maasta ei löydy pentagrammia. Katson järven yli horisonttiin ja mietin, onko tämä se paikka, jossa ihmisuhraus todella on tapahtunut. Kuka oli sen uhri, ketkä uhraajia? Kuka roikkuu ristillä rinnalla ryövärin?

–

–