Leviathanin paluu

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Brittifilosofi John Grayn mielestä Thomas Hobbes on ainoa liberaali ajattelija, jota enää kannattaa lukea. Pitkään väheksytty Hobbes nimittäin onnistui ennustamaan tämänhetkisten valtioiden kehityssuunnan. Pääteoksessaan Leviathan (1651) hän hahmotteli yhteiskuntasopimukselle perustuvan valtion, joka käyttää suvereenia valtaa ja jonka pääasiallinen tehtävä on suojella kansalaisia toisiltaan ja ulkoisilta vihollisilta. Valtio oli Hobbesille pako luonnontilasta, jolla hän ei tarkoittanut mitään muinoin vallinnutta olosuhdetta, vaan epäjärjestyksen ja väkivallan tilaa, johon järjestäytynyt yhteiskunta saattaa milloin tahansa suistua.

Tuoreessa kirjassaan The New Leviathans Gray väittää, että 1900-luvun liberaali kausi, jolloin valtio nähtiin ensi sijassa suojavarustuksena tyranniaa vastaan, on auttamattomasti ohi. Valtiot ovat jälleen alkaneet esiintyä suvereeneina toimijoina, jotka suojelevat kansalaisiaan sekasorrolta. Kylmän sodan päättyminen ei johtanut liberaalin demokratian maailmanlaajuiseen voittoon, vaan Venäjällä ja Kiinassa syntyi autoritaarisia hallintoja, jotka hylkäsivät sekä sosialismin että vapaan markkinatalouden. Myös länsimaissa valtio puuttuu nykyisin yhteiskuntaelämään laajemmin kuin on nähty sitten toisen maailmansodan.

Mutta uudet Leviathanit eroavat Hobbesin luonnostelemasta mallista. Hobbesille valtion toimivalta alkoi ja päättyi siihen, että se esti ihmisyhteisöä suistumasta anarkiaan. Pyrkiessään juurruttamaan tietynlaista arvomaailmaa kansalaisiinsa ja luomaan näiden elämälle tarkoituksen ne muistuttavat 1900-luvun alkupuolen totalitaarisia valtioita.

Kiina on siirtynyt sosialistisesta yhteiskuntakokeilusta valtiokapitalismiin, jossa liike-elämässä menestyminen edellyttää yhteistyötä valtaapitävien kanssa. Se pitää etniset vähemmistönsä väkivalloin kurissa ja määrittelee kansalaisten yhteiskuntakelpoisuuden kasvojentunnistukseen perustuvalla digitaalisella pisteytysjärjestelmällä. Maailmanmarkkimnoilla Kiina on saanut yliotteen länsimaista hyödyntämällä niiden hyväuskoisuutta. Lännen hallitukset ja yritykset toimivat kuin Kiina noudattaisi markkinatalouden periaatteita, vaikka todellisuudessa se harjoittaa saalistavaa merkantilismia. Tämän osoitti erityisen hyvin koronapandemia, jonka alettua Kiina keskeytti kasvosuojaimien viennin ja hamstrasi niitä itselleen.

Venäjä on puolestaan täyttänyt sosialismin jättämän aatteellisen tyhjiön yhdistelmällä teokratiaa ja kleptokratiaa. Valtion turvallisuuselimien ohjailema ortodoksinen kirkko tarjoaa hengelliset puitteet järjestelmälle, jonka perusaineksia ovat hallinnon ja järjestäytyneen rikollisuuden yhteistyö sekä militarismi. Ortodoksiset pyhäinkuvat ovat läsnä kaikkialla gangsterien kaulakoruista strategisten pommikoneiden ohjaamoihin, mutta uskonto on ohut pintakuorrute hauraan imperiumin päällä. Monietnisessä valtakunnassa ortodokseja on alle puolet väestöstä, ja tavallisten venäläisten elämää leimaavat perheiden hajoaminen, päihdeongelmat ja kaikentyyppinen vieraantuminen. Uutena Leviathanina Venäjä on paljon Kiinaa heikompi, ja Ukrainan sodan myötä maan vuonna 1917 alkanut hajoaminen todennäköisesti jatkuu.

Länsimaissa valtion ja pääoman suhde on päinvastainen kuin Kiinassa tai Venäjällä. Autoritaarisissa maissa valtio päättää kenellä on mahdollisuus vaurastua, kun taas länsimaiset valtiot ovat luovuttaneet suuren osan vallastaan suuryrityksille. Lopputulos on molemmissa malleissa sama: vallan ja omaisuuden keskittyminen pienille eliiteille. Räikeimmillään tämä toteutuu Yhdysvalloissa, missä poliittista valtaa voi ostaa ja rikkaat eivät juuri saa vankeustuomioita.

Totalitaariset ilmiötkin ovat erilaisia länsimaissa. Ne eivät ole valtiokoneiston aikaansaamia vaan nousevat kansalaisyhteiskunnan piiristä. Grayn mukaan lännessä ollaan samankaltaisessa tilanteessa kuin tsaarin Venäjällä 1800-luvun jälkipuoliskolla: ylisuureksi paisunut intelligentsia pyrkii ohjaamaan yhteiskuntaa murentamalla sen perustavat arvot ja instituutiot. Älymystö on omaksunut utooppisen ajatuksen, että kukin yksilö voi itse määritellä oman identiteettinsä. Tämä ultraliberaali oppi on johtanut kaikkinaiseen vapauksien kaventamiseen: kielenkäytön kontrollointiin, väärinajattelevien sulkemiseen ulos julkisesta elämästä, taiteen ja tieteen arvioimiseen poliittisen tarkoituksenmukaisuuden lähtökohdista.

Grayn vertaus menee harhaan sikäli, että siinä missä tsaarin hallintokoneisto yritti tukahduttaa radikaalin älymystön, lännessä valtiovalta pikemminkin mielistelee sitä. Mutta kokonaisuudessaan hänen analyysinsä woke-liikkeestä on pätevä. Woke on yhdistelmä uravalintaa ja uskonnollista kulttia. Sosiaalisena ilmiönä sen on synnyttänyt eliitin ylituotanto, jonka mekanismeja ovat tutkineet sosiologi Vilfredo Pareto ja historioitsija Peter Turchin. Kun nuoria korkeakoulutettuja on niin paljon että vain harvalle löytyy paikka vanhan eliitin riveistä, he alkavat kapinoida sen arvoja vastaan ja äärimmillään julistavat koko vallitsevan elämäntavan vääräksi ja vahingolliseksi. He yrittävät tehdä itsensä tarpeellisiksi yhteiskunnan moraalinvartijoina.

Gray osuu oikeaan havaitessaan, että woke-ilmiöllä on lopulta varsin vähän tekemistä marxilaisuuden tai postmodernismin kanssa. Muodikkaat akateemiset teoriat ovat lähinnä vulgarisoituja versioita huomattavasti syvällisemmistä ajatusrakennelmista. Koulutetun keskiluokan kapinana alkanut identiteettipolitiikka loputtomine rotu- ja sukupuolijankutuksineen käytännössä vain kääntää huomion pois niistä taloudellisen ja yhteiskunnallisen vallan rakenteista, joita Marx ja Foucault käsittelivät. Woke on nimensä mukaisesti läheisempää sukua kristillisille herätysliikkeille ja sen utopiat muistuttavat varhaisten kristittyjen toiveita uudesta maailmasta.

The New Leviathans nostaa esiin ilmiön, jota Hobbes ei osannut ennustaa: luonnontilan paluun keinotekoisessa muodossa. Tarjotessaan kansalaisille turvallisuutta nykyajan Leviathanit samalla ruokkivat ennennäkemätöntä turvattomuutta. Venäjä on valjastanut ruoan- ja energiantuotannon sodankäynnin välineeksi, minkä seurauksena useiden maiden yllä on köyhyyden ja nälänhädän uhka. Kiinan sosiaalinen pisteytysjärjestelmä saattaa jossakin muodossa levitä länteen ja asettaa kauan vaalitut kansalaisvapaudet vaaraan. Länsimaiden tiedostava älymystö on ajautunut sisällissotaa muistuttavaan tilanteeseen, jossa kilpailijoita paljastetaan harhaoppisiksi ja eri identiteettiryhmät taistelevat keskenään uhripääomasta. Grayn mukaan Hobbesin varsinainen ja osin tiedostamaton sanoma onkin se, että luonnontilainen kaikkien sota kaikkia vastaan on alati läsnä, eikä mikään yhteiskuntamalli tarjoa siltä lopullista pelastusta. Turvallisia tiloja ei ole.

Grayn uusi kirja on sisällöltään yhtä painava ja moniulotteinen kuin hänen parhaimpiinsa kuuluvat The Soul of the Marionette (2017) ja Seven Types of Atheism (2018). Toisaalta se on niitä rönsyilevämpi ja hajanaisempi. Hobbesin kirjoitukset toimivat kehyksenä, jonka puitteissa Gray käsittelee lukuisia kulttuuri- ja aatehistorian hahmoja venäläisestä absurdistista Daniil Harmsista yhteiskuntafilosofi John Stuart Milliin. Kytkös kirjan perusajatuksiin käy välillä niin ohueksi, että teos tuntuu erillisistä esseistä kootulta. Mutta lopulta tämä ei oikeastaan haittaa, sillä Grayn pohdintoja aiheesta kuin aiheesta lukee mielellään. Alle 200-sivuisessa The New Leviathansissa on enemmän sulateltavaa kuin useammassa tiiliskivessä.

–

John Gray: The New Leviathans. Thoughts After Liberalism. Allen Lane, 2023.

–

–