Kun kuulen sanan arvot, poistan varmistimen (Osa II)

JUKKA AAKULA

–

Demokratia on kriisissä. Kriisin nimi on polarisaatio. Nature-lehti totesi vuonna 2012 kirjoituksessaan, että polarisoituneet yhteiskunnat tekevät tehottomampaa politiikkaa kuin vähemmän polarisoituneet – politiikkaa, joka ei perustu tietoon parhaista menetelmistä.

Nykyinen polarisaatio ei ole USA:ssa ensimmäinen laatuaan eikä Suomessakaan. Ongelma on onnistuttu kuitenkin ratkaisemaan – joskus demokratian itsensä keinoin. Joskus demokratia on kuitenkin ollut kyvytön itsensä korjaamiseen. Kritisoin siksi demokratiafundamentalismia, jonka mukaan demokratia on aina paras mahdollinen järjestelmä, enemmistön päätöksiä on aina kunnioitettavaja ja jos enemmistö erehtyy vaikka kuinkakin dramaattisesti, heidät on opettamalla valistettava eikä pakkovaltaa voi koskaan moraalisista syistä oikeuttaa.

Länsimaisten yhteiskuntien kaksi näkyvintä instituutiota ovat markkinat ja demokratia. Edellinen on olemassa, jotta talous toimisi tehokkaasti ja synnyttäisi hyvinvointia. Jälkimmäinen on olemassa, jotta kaikki kansalaiset voisivat osaltaan päättää asioista jotka vaikuttavat heidän elämäänsä ja toisaalta, jotta yhteiskunta oppisi virheistään ja kykenisi korjaaamaan niitä vallanpitäjiä vaihtamalla.

Demokratiasta ja markkinoista puhutaan hyvin eri tavalla. Useimmat tunnustavat, että markkinat eivät ole kokonaan itseään korjaavia vaan poliittinen tai hallinnollinen sfääri joutuu vääjäämättä joskus puuttumaan markkinoiden toimintaan. Markkinoilla syntyy esimerkiksi monopoleja, jotka heikentävät markkinoiden tehokkuuttaa. Esimerkiksi Suomen kilpailuviraston on joissakin tapauksissa pakko puuttua monopoleihin niitä hajottamalla. Negatiivisia ulkoisvaikutuksia kuten ilman saastumista rajoitetaan ns. haittaverolla, jonka eduskunta määrää. Toki markkinat suurimmalta osalta onnistuvat itsensä korjaamisessa. Hintamekanismi esimerkiksi huolehtii siitä, että kulutus ja kysyntä kohtaavat – kysynnän kasvu nostaa hintaa, mikä luo yrityksille insentiivin investoida uuteen tuotantoon. Ns. luova tuho (konkurssit) huolehtii siitä, että tehottomat yritykset väistyvät tehokkaampien tieltä.

Markkinat eivät siis ole kokonaan itseään korjaavia eivätkä ne ole ole täydellisiä ratkaisuja taloudellisiin ongelmiin. Demokratian taas oletetaan olevan täydellinen ratkaisu poliittisiin ongelmiin. Tai jos ei täydellinen, niin ainakin kaikissa tilanteissa paras ratkaisu. Winston Churchillin leikkisän kommentin mukaan demokratia on huonoin hallintotapa, ellei mukaan lasketa kaikkia muita hallintotapoja, joita aika ajoin on kokeiltu.

Demokratia on julkisessa keskustelussa usein julistettu jopa jonkinlaiseksi pyhäksi arvoksi. Johannes Virolaisen sanoin kansa on puhunut, pulinat pois. Onpa joku jopa sanonut, että kansa on aina oikeassa. Toisaalta, kun Donald Trump valittiin USA:ssa presidentiksi vaikka hän oli saanut vain vähemmistön äänistä, monet totesivat että USA ei ole todellinen demokratia. Ajatus oli, että “todellisessa” demokratiassa ei tuollaisia anomalioita voi olla.

Todellisuudessa demokratia ei ole kaikissa oloissa paras hallintotapa eikä se ole kaikissa oloissa itseään korjaavaa. Demokratian voitto ei myöskään ole mitenkään vääjäämätöntä – ei ole mitään merkkejä siitä että modernisaatio – eli teknologinen innovaatio ja koulutustason nousu – olisi vääjäämättä työntämässä esimerkiksi Kiinaa demokratiaan niin kuin pitkään haluttiin uskoa. Demokratia on hieno asia, mutta kuten markkinatkin, se on epätäydellinen historiallisen prosessin myötä syntynyt instituutio. Ei ole olemassa täydellistä demokratiaa joka korjaa itse kaikki ongelmansa. Suomalainen akatemiatutkija Timo Miettinen totesi mielipidekirjoituksessaan HS:ssä:

1800-luvun alkupuolella demokratian teoreetikot eivät useinkaan esittäneet yliajallista ihanneyhteiskuntaa vaan pyrkivät kuvaamaan tapoja, jotka mahdollistavat historiasta oppimisen… 1800-luvun alkupuolella eläneen Alexis de Tocquevillen mammuttimainen Demokratia Amerikassa on yksi esimerkki tästä ajattelutavasta. Ideatason tutkielman sijaan kyse oli matkakertomuksesta, joka pyrki ymmärtämään, miksi tasavaltalainen vallankumous onnistui 1700-luvun lopun Yhdysvalloissa mutta epäonnistui vuoden 1789 jälkeisessä Ranskassa. … Muutosvoiman ohella demokratia on olennaisesti konservatiivinen idea: sen ytimessä on kyky vaalia instituutioita, jotka ovat syntyneet tietyn oppimiskokemuksen tuloksena.

–

30-luvun Eurooppa

Saksassa talouden ongelmat ja tietty epädemokraattinen henkinen perintö johti siihen, että demokratian vastainen äärioikeisto ja äärivasemmisto saivat heinäkuussa 1932 yhdessä enemmistön Weimarin tasavallan parlamenttiin. Maata johdettiin siksi käytännössä presidentin asetuksin. Poliittinen väkivalta kaduilla oli laajaa. Saksan parlamentti sai Rudolf Hössin postuumisti julkaistun omaelämäkerran Auschwitzin komendantti (/1/) mukaan aikaan vain päätöksen poliittisten murhaajien armahduksesta – se oli asia, joka yhdisti kommunisteja ja kansallissosialisteja.

Saksassa polarisaatio ja radikalisoituminen epävakautti demokratian, eikä demokratia kyennyt korjaamaan itseään. Demokraattiset instituutiot (presidentti Paul von Hindenburg) nimittivät Adolf Hitlerin valtakunnankasleriksi tammikuussa 1933. Ainakin osittain vapaiden vaalien jälkeen Hitler lakkautti demokratian enemmistöpäätöksellä maaliskuussa 1933. Seurasi käytännössä huonoin mahdollinen poliittinen järjestelmä, jonka seurauksena miljoonat ihmiset kuolivat ja Saksan valtio lakkautettiin.

Demokratia ei kyennyt itsekorjaamiseen, vaan demokratian palauttivat läntiseen Saksaan länsiliittoutuneiden armeijat. Saksalaisen konservatiivisuus määritteli itsensä uudelleen 1950-luvulla johtajansa Konrad Adenauerin johdolla ja kristilliskonservatiivisesta CDU:sta tuli uudelleen demokratisoituneen Saksan tärkein puolue.

Vastaavassa tilanteessa 30-luvulla jotkut toiset Euroopan maat toimivat kuitenkin toisin ja valitsivat pienemmän pahan periaatteen. Viron keskustalainen presidentti Konstantin Päts otti vallan itselleen maaliskuussa 1934 perustellen sitä fasismin nousulla Virossa. Itävallassa siirryttiin osin natsien pelosta oikeistodiktatuuriin (/2/)

Suomessa demokratia onnistuttiin pelastamaan – prosessi oli kivinen. Itsenäistymisen alussa Suomi oli jakautunut jyrkästi punaisiin ja valkoisiin. Sosialidemokraattinen puolue ajautui radikaalivoimien haltuun ja SDP:n toimeenpaneva komitea päätti äänestyksen jälkeen nousta kapinaan demokraattisesti valittua hallitusta vastaan tammikuussa 1918 Venäjän bolshevikkien tuella ja kehotuksesta. Punakapina kukistettiin verisesti toukokuussa 1918. Osa valkoisista ei tyytynyt demokratian palauttamiseen vaan halusi epädemokraattisin keinoin saada aikaan muutoksia Suomen politiikkaan ja lainsäädäntöön. Mäntsälän kapina maaliskuussa 1932 oli kommunismin kieltämiseksi perustetun Lapuanliikkeen toiminnan kulminaatiopiste – kapina kuitenkin epäonnistui mm. presidentti P.E Svinhufvudin vetoomuksen seurauksena. Lapuanliike kiellettiin. Kommunistien toiminta oli itse asiassa kielletty jo vuonna 1930 tasavallan suojelulailla. Kommunistien peitejärjestöt olivat osallistuneet vaaleihin 1920-luvulla. Mm. Suomen Sosialistinen Työväenpuolue (SSTP) oli eduskunnassa 20-luvun alussa. Elokuussa 1923 viranomaiset lakkauttivat puolueen ja pidättivät sen kansanedustajat.

Suomessa demokratia onnistui itsensä korjaamisessa – hintana oli mm. 3460 valkoista kaatunutta tai kadonnutta ja 1424 valkoista teloitettua, 6966 punaista kaatunutta tai kadonnutta, 5380 punaista teloitettua ja 11 652 vankileirillä kuollutta, parikymmentä tuhatta haavoittunutta, noin 500 kaatunutta saksalaista ja yli 2000 kaatunutta ja teloitettua venäläistä (Lähde wikipedia). Lisäksi Neuvostoliittoon paenneita punaisia ja heidän perheenjäseniään teloitettiin Stalinin vainoissa.

Oikeusministeri Urho Kekkonen pyrki myös Lapuanliikkeen jälkeen perustetun Isänmaallisen kansanliikkeen kieltämiseen oikeusteitse. Yritys epäonnistui, mutta siitä jäi muistoksi hyvin mielenkiintoinen pamfletti Demokratian itsepuolustus (/3/), jonka Kekkonen kirjoitti vuonna 1934. Wikipedia kuvaa pamflettia:

Kekkosen mukaan … demokratialla oli oikeus ja velvollisuus turvautua pakkokeinoihin, jos valtiossa esiintyi toimintaa, joka tähtäsi demokratian tuhoamiseen ja voimassa olevan valtiojärjestyksen kumoamiseen. Kekkonen arvosteli pamfletissa myös liberalismia, joka hänen mukaansa antoi vapaat toimintamahdollisuudet totalitarismiin pyrkiville liikkeille ja vaaransi siten demokraattisen valtion olemassaolon. … Kekkonen ei hyväksynyt liberalismin käsitystä valtiosta ”välttämättömänä pahana” ja hänen mukaansa 1930-luvun alussa vallinnut käsitys demokratioiden ”nahjusmaisuudesta” johtui nimenomaan liberalistisista opeista, jotka eivät antaneet demokratialle mahdollisuutta itsepuolustukseen. (Wikipedia)

Kekkonen kirjoitti pamfletissaan:

… käsitys demokratiasta nahjusmaisuutena on peräisin liberalististen oppien elävän elämän valitettavilta välttämättömyyksiltä ilmatiiviisti suljetusta varuskamarista. Liberalismia luonnehtivat iskulauseet: ”antaa mennä”, ”elää ja antaa toistenkin elää”, ”jokaisen tulee sallia tulla uskollaan autuaaksi” ynnä monet muut samantapaiset, ylevät ja kauniit viileässä ylimaallisessa ylhäisyydessään, mutta perin vähän elämän syövyttävää pesua kestävät, ne ne juuri ovat luoneet maaperän ajatukselle, että kansanvallan ei ole nostettava sormeakaan itsepuolustukseksi, milloin se koetetaan, vaikkapa väkivallalla, tuhota.

Kuvaavana esimerkkinä liberalismin nahjusmaisuudesta Kekkonen lainaa suomalaistenkin nykylibertaarien suosikkiajattelijaa Ludwig von Misestä:

Liberaalisen hengen syvin perustietoisuus on siinä, että yhteiskunnan tulee rakentua liberaalisille opeille, ja että vastakkaisten aatteiden pohjalle ei voida jatkuvaa yhteiskuntaelämää rakentaa. Elleivät ihmiset vapaaehtoisesti yhteiskunnallisesta tietoisuudesta tee, mitä heidän yhteiskunnan säilymisen ja hyvinvoinnin edistymisen nimessä olisi tehtävä, ei heitä voida viekkaudella eikä keinokkuudella viedä oikealle tielle. Jos he erehtyvät, heidät on opettamalla valistettava. Jos he eivät voi valistua, jos he pysyvät erehdyksessään, silloin ei ole mitään tehtävänä perikadon välttämiseksi. Liberalismille ei jää muuta tietä kuin saada kansalaiset vakuutetuiksi vapaamielisen politiikan välttämättömyydestä. Tämä valistustyö on ainoa, mitä liberalismi voi suorittaa ja mitä sen täytyy suorittaa, jotta, sikäli kuin se sille kuuluu, voitaisiin vastustaa sitä perikatoa, mikä tänään yhteiskuntaa uhkaa.

Suomen demokratian pelastuminen johtui ensi sijassa kuitenkin Venäjän uhasta. Poliitikkojen terävin kärki talonpoika, pääministeri ja presidentti Kyösti Kallio etunenässä ymmärsivät, että polarisaatio punaisten ja valkoisten välillä oli vaarassa johtaa laajan Viidennen kolonnan syntyyn Suomessa (/4/). Vapaussodan voiton turvaaminen Vihtori Kosolan sanoin viimeistä piirtoa myöten koko vasemmiston toiminnan kieltämisellä – tai SDP:n ajamisella marginaaliin ikuiseksi oppositiopuolueeksi – olisi johtanut turvallisuuspoliittisiin ongelmiin.

Loppuvuonna 1939 Suomi lähestyi henkisesti – vaikkakaan ei ehkä armeijan varustetason osalta – hyvin valmistautuneena sotaa. Poliittiset puolueet, ammattiyhdistysliike ja työnantajajärjestöt olivat valmiina puhaltamaan yhteen hiileen. Puhuttiin talviodan hengestä.

30-luku päättyi 40-lukuun, jonka lopussa puolet Euroopan maista olivat kommunistisia tai oikeistolaisia diktaruureja, joista jälkimmäiset muuttuivat demokratioiksi vuoteen 1974 mennessä. Suomi oli raskaasti haavoittuneena säilyttänyt itsenäisyytensä ja demokratiansa ja osin myös yhteen hiileen puhaltamisen. Politiikan tekoa leimasi asevelihenki monista ristiriidoista ja kommunistien toiminnan sallimisesta huolimatta. Pahin polarisaatio oli Suomessa vuosiksi voitettu. Sotien trauma korjasi demokratian (/4/).

–

Chile 1973

Sotilasvallankaappaus Etelä-Amerikan ainoassa suhteellisen vakaassa demokratiassa Chilessä 1973 oli 70-luvun dramaattisimpia tapahtumia Vietnamin sodan lisäksi. Referoin tapahtumia ja tapahtumien tulkintaa amerikkalaisen maantieteilijän professori Jared Diamondin kirjan Mullistus : Valtiollisten kriisien käännepisteitä perusteella (/5/). Diamond on tullut aiemmin tunnetuksi erityisesti kirjoistaan Romahdus ja Tykit, taudit ja teräs.

Chilen sotilaskaappausta oli edeltänyt poarisaation voimakas kasvu ja toisaalta marksilaisen Salvador Allenden valinta demokraattisissa vaaleissa presidentiksi. Allende itse lienee kunnioittanut demokratiaa ja suunnitellut vain suurimpien kaivosyritysten kansallistamista, mutta Allenden takana olevassa puolueryhmittymässä Frente Popular oli vasemmiston voiton jälkeen tiettyä radikalisoitumiskehitystä.

Hänen radikaaleimmat kannattajansa, Movimiento de Izquierda Revolucionaria (MIR), halusi nopeaa vallankumousta ja Chilen kapitalistisen järjestelmän kaatamista. He keräsivät aseita, valittivat että Allende on liian heikko, ja kieltäytyivät kuuntelemasta hänen vetoomuksiaan “Odottakaa kärsivällisesti muutamia vuosia”.

USA:n tuella Chilen armeija ylipäällikkönsä Augusto Pinochetin johdolla teki vallankaappauksen syyskuussa 1973. Varsinkin juntan alkuaikaa leimasivat vasemmistolaisten vangitsemiset, teloitukset ja kidutus.

Heti kun juntta sai vallan, se pidätti Allenden Unidad Popular -puolueen johtajat ja muita vasemmistolaisia … päämääränä kirjaimellisesti hävittää Chilen vasemmisto. Kymmenessä päivässä tuhansia vasemmistolaisia oli vangittu kahdelle pääkaupunki Santiagon stadionille, kuulusteltu, kidutettu ja tapettu. … Viisi viikkoa vallankaappauksen jälkeen Pinochet määräsi henkilökohtaisesti yhden kenraaleistaan suorittamaan ns. Kuoleman karavaanin Chilen kaupunkeihin ja tappamaan poliittiset vangit ja Unidad Popular -poliitikot, jotka armeija oli ollut liian hidas tappamaan. Juntta kielsi kaiken poliittisen toiminnan, sulki kongressin ja otti yliopistot haltuun.

Sotilashallitus alkoi samaan aikaan kuitenkin myös uudistaa taloutta, mikä ei ollut tyypillistä eteläamerikkalaisille sotilasdiktaattoreille.

Eteläamerikkalaiset sotilasdiktaattorit suosivat yleensä talousjärjestelmää, jota he voivat kontrolloida omaksi hyväkseen, sen sijaan että suosivat markkinataloutta, jota eivät kykene kontrolloimaan. Juntta otti kuitenkin käyttöön Chicagon koulukunnan talouspolitiikan… [Pinochetin talouspolitiikka] avasi Chilen talouden kansainväliselle kilpailulle. Tämä aiheutti vastustusta Chilen oligarkeissa ja perinteisissä valtakeskittymissä, joiden tehotonta liiketoimintaa oli aiemmin suojeltu kansainväliseltä kilpailulta korkeilla tulleilla.

Alun poliittinen terrori vaimeni myöhemmin – viesti oli mennyt perille poliitikoille. Seitsemäntoista vuoden poliittisen jääkauden ja taloudellisen kehityksen jälkeen Chile palautui rauhanomaista tietä demokratiaan vuonna 1990. Demokratiaa leimasi pitkään uuden sotilasdiktatuurin pelko. Tämä uhka vaikutti samalla tavalla kuin Venäjän uhka Suomessa. Uutta demokratiaa leimasi voimakas yhteen hiileen puhaltaminen. Juntan talouspolitiikka jatkui, mutta samalla siirryttiin tulonjakoa tasaavaan sosiaalipolitiikkaan.

Chile palasi toimivaan demokratiaan tavalla, joka oli epätyypillinen Latinalaiselle Amerikalle. Demokratiaa leimasi merkittiävä etu: halu suvaita, tehdä kompromisseja, jakaa valtaa ja hyväksyä vallan vaihtuminen. … Demokraattiset hallitukset jatkoivat Pinochetin talouspolitiikkaa suurimmalta osin, koska sen tajuttiin olevan hyödyllistä pitkällä tähtäimellä. … Seuraus on ollut että Chilen talous on kasvanut vuoden 1990 jälkeen nopeasti…

Chilen polarisaatio samoin kuin 1900-luvun alun Suomenkin polarisaatio parani uhan ja trauman myötä. Suomessa uhka oli ulkoinen (Venäjä) ja Chilessä sisäinen (armeija). Uhkatietoisuus on demokratian vahvistaja.

Diamondin Chile-tulkinta on linjassa demokratian historiaa ja nykyajan polarisaatioita tutkineiden professorien Steven Levitskyn ja Daniel Ziblattin kirjan How Democarcies die: What History Reaveals About Our Future kanssa:

[Chilessä] poliittiset johtajat kehittivät epäformaalin yhteistyön järjestelmän – chileläiset puhuvat “sopimisen demokratiasta” – presidentti neuvotteli kaikkien puolueiden johtajien kanssa ennen lakiehdotusten esittämistä kongressille. … [Istuva kristillisdemokraatti presidentti] neuvotteli lainsäädännöstä myös niiden oikeistopuolueiden kanssa, jotka olivat tukeneet Pinochetin diktatuuria. … uudet [sopimisen] normit onnistuivat estämään mahdollisen destabilisaation sekä hallituskoalition sisällä että hallituksen ja opposition välillä. … Chile on ollut 30 vuotta Etelä-Amerikan stabiileimpia ja onnistuneimpia demokratioita.

–

Polarisaatio USA:ssa

Amerikan Yhdysvallat ei ole ensi kertaa voimmakkaan polarisaation tilassa. 1700-luvun loppua leimasi polarisaatio federalistien ja republikaanien välillä. Vuonna 1861 USA ajautui sisällissotaan eteläisten orjuutta kannattavien osavaltioiden (Etelävaltioiden) irrottauduttua ns. Konfederaatioksi. Sisällissodan jälkeen 1865 etelävaltiot asetettiin sotilashallinnon alaiseksi. Liittovaltio pakotti etelävaltiot vapauttamaan orjat ja antamaan mustille äänioikeuden.

Valkoiset etelävaltioiden asukkaat tulkitsivat tilanteen niin, että heidät oli alistettu omissa osavaltioissaan toisen luokan kansalaisiksi. Siihen aikaan etelävaltioiden valkoiset olivat järjestäytyneet demokraattipuolueeseen (“etelän demokraatit”) – orjuuden vastustajat ja mustat kannattivat republikaaneja. Demokraattien ja republikaanien välinen polarisaatio paheni.

Mutta rauhanomainen ratkaisu löydettiin. Demokratian itsekorjaus ei kuitenkaan ollut demokraattinen siinä mielessä, että se johti käytännössä demokratian rajoittamiseen. Etelän osavaltioille annettiin vapaus itse huolehtia asioistaan ja faktuaalisesti palauttaa mustat uudelleen toisen luokan kansalaiseksi. Etelävaltioista tuli käytännössä yksipuoluejärjestelmiä.

Levitskyja Ziblatt kertovat:

Hiljalleen demokraatit ja republikaanit oppivat elämään toistensa kanssa, kun sisällissodan sukupolvi väistyi … Mutta aika ei ollut ainoa joka paransi puoluepolarisaation haavat. Keskinäinen suvaitsevaisuus löytyi vasta kun rotujen tasa-arvo oli postettu poliittiselta agendalta. Kaksi asiaa vaikutti. Ensimmäinen oli pahamaineinen vuoden 1877 kompromissi, jossa presidentinvaaleista syntynyt kiista ratkaistiin … republikaani Rutherford B. Hayesin eduksi ja samalla luvattiin poistaa liittovaltion joukot Etelävaltioista. Sopimus lopetti … liittovaltion suojelun Etelän mustilta, mikä antoi mahdollisuuden etelän demokraateille peruuttaa mustien demokraattiset oikeudet ja toteuttaa yksipuoluejärjestelmä. Toinen oli kongressin epäonnistuminen sopimaan laista (Henry Cabot Lodge’s 1890 Federal Elections Bill), joka olisi antanut liittovaltiolle mahdollisuuden valvoa mustien äänioikeuden toteutumista.
…

Kun rodullinen tasa-arvo oli poistettu agendalta, etelän demokraattien pelot vähenivät. Vasta sitten puoluepoliittinen polarisaatio alkoi väistyä. Paradoksaalisesti
ne normit, jotka ovat perusta USA:n demokratialle syntyivät epädemokraattisen sopimuksen kautta, joka turvasi rotuerottelun ja yksipuoluevallan Etelävaltioissa.

Polarisaatio väistyi ja demokraatit ja republikaanit hyväksyivät toisensa laillisina kilpailijoina ja loi pohjan politiikan teolle joka luonnehti amerikkalaista demokratiaa vuosikymmenien ajan.

Puolueiden välinen yhteistyö mahdollisti USA:ssa monia tärkeitä uudistuksia aivan samoin kuin Suomessa sodan jälkeen.

Kompromissin seurauksena USA:n lainsäädäntö täydentyi Levitskynja Ziblattin mukaan kirjoittamattomilla laeilla – käyttäytymisnormeilla – jotka edellyttivät yleistä vastustajan kunnioitusta mutta myös mm. sitä, että presidentin esittämät korkeimman oikeuden tuomariesitykset pääsääntöisesti hyväksytään ja presidentin kaudet ovat rajatut kahteen. Kun demokraattipresidenti Franklin D. Roosevelt aikoinaan rikkoi normia presidenttikausien määrästä, kongressi teki normista lain molempien puolueiden kannattaessa.

Tämän hetken USA on taas ajautunut voimakkaaseen polarisaatioon kuten kaikki tiedämme. Vaalitulos kyseenalaistetaan ilman perusteita. Presidentinvaalien häviäjä Donald Trump ei hyväksynyt vuoden 2020 vaalitulosta vaan kiihotti kannattajansa valtaamaan Capitol-kukkulan ja estämään vaalivoittaja Joe Bidenin valinnan presidentiksi. Polarisaatio alkoi kuitenkin paljon ennen Trumpia. Historian professori Newton Gingrich, josta tuli edustajainhuoneen jäsen 1979 ja edustajainhuoneen puhemies 1995, masinoi republikaanipuolueen käymään politiikkaa sodan keinoin. Vastustajat piti esittää vihollisina ja epäisänmaallisina ihmisinä.

Demokraattipuolueen vasen laita on tehnyt politiikasta identiteettipolitiikkaa. Valkoisten ylivallasta on siiirrytty toiseen äärimmäisyyteen. Politiikasta on tullut keskeisesti vähemmistöjen suojelua vaikkapa sanan- ja tutkimuksen vapautta rajoittamalla. Köyhän valkoisen ongelmat eivät ole demokraattien vasemmistolle ensimmäisen luokan ongelmia. Tätä on kritisoitu demokraattipuolueen sisältäkin voimakkaasti.

Polarisaatioehitys alkoi Levitskynja Ziblattinmukaan kansalaisoikeusliikkeen noususta, joka lopulta romutti vuoden 1877 kompromissin ja samalla demokratisoi USA:n:

Amerikan demokraattiset normit olivat syntyneet siten rotuerottelun kontekstissa. Niin kauan kuin poliittinen yhteisö rajoittui ensi sijassa valkoisiin, demokraateilla ja republikaaneilla oli paljon yhteistä. Kumpikaan puolue ei kokenut toistaan eksistentiaaliseksi uhaksi. Rodullisen segregaation lakkauttaminen (rodullinen inkluusio), joka alkoi toisen maailmansodan jälkeen ja kulminoitui 1964 (Civil Rights Act) ja 1965 (Voting Rights Act) oli lopulta kokonaan demokratisoiva USA:n. Mutta se olisi myös polarisoiva USA:n ja se olisi aiheuttava suurimman haasteen molemminpuoliselle suvaitsevaisuudelle ja kärsivällisyydelle sitten rekostruktion [eli vuoden 1877].

USA:n puolueet olivat 60-luvulle asti olleet ideologisesti heterogeenisia. Demokraattipuolueessa oli hyvin liberaaleja Itärannikon demokraatteja ja rotujen segregaatiota kannattaneita etelän demokraatteja. Mustien kansalaisoikeuksien palauttamisen jälkeen alkoi kuitenkin prosessi, jossa puolueet terävöityivät sisäisesti, kun mm. evankelikaaliset kristityt ja etelävaltioiden valkoiset alkoivat äänestää republikaaneja ja liberaalit republikaanit siirtyivät äänestämään demokraatteja.

Pelkkä ideologinen terävöityminen sinällään ei olisi ollut paha asia, mutta seurauksena oli erittäin voimakas polarisoituminen ja kaikkien herrasmiesnormien romahtaminen. Poliittisessa sodassa kaikki oli moraalisesti luvallista. Jos vilpistä ei jäänyt kiinni, kaikki oli hyvin. Vaalitulokset kiistettiin järjestelmällisesti ja osavaltioiden vaalilakeja pyrittiin muuttamaan niin että vaalitulos olisi oman mielen mukainen.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei kuitenkaan ole kauhistella tilannetta, vaan arvioida ongelman ratkaisumahdollisuuksia. Onnistuuko USA:n demokratian korjaaminen demokratian itsekorjaamisella vai muilla keinoin niin kuin Chilessä?

Levitsky ja Ziblatt toteavat minusta oikein, että polarisaatio ei ratkea vaaleilla eikä se olisi ratkennut kirjan kirjoittamisen aikaan Trumpin viraltapanolla eikä se ratkea nyt Trumpin tuomitsemisella oikeudessa. Tällä hetkellä USA:ssa polarisaation taso on sellainen, että Trumpin rikossyytteet nostavat Trumpin kannatusta republikaanien keskuudessa. Kun Richard Nixon joutui eroamaan presidentin virasta Watergate-skandaalin takia, hän erosi siksi, että viraltapanolla oli molempien puolueiden laaja tuki.

Levitsky ja Ziblatt esittävät kolme erilaista mallia polarisaation korjaamiseksi.

Ensin he toteavat, että ensimmäinen eli Chilen malli ei USA:ssa toimi. USA:ssa puuttuu poliittinen tahto sopimisen demokratian luomiseksi. Levitsky ja Zigblatt ohittavat kuitenkin sen, että Chilessä sopimisen demokratiaan siirryttiin prosessissa jossa armeija ensin otti vallan ja poliitikot loivat sopimisen demokratian, koska toisaalta pelkäsivät uutta sotilasdiktatuuria ja toisaalta olivat Chilen armeijan vankiloissa ja oikeusistuimissa tutustuneet toisten puolueiden jäseniin ja oppineet arvostamaan toisiaan. Jotta Chilen malli toimisi, prosessi olisi ehkä toteutettava kokonaisuudessaan. Jonkinlainen trauma on ehkä edellytys sopimisen demokratiaan siirtymiselle – ei välttämättä sotilasdiktatuuri. Suomessahan sotilasdiktatuurin korvasi sisällisota ja talvisota. Suomen etu tässä suhteessa oli se, että olimme pieni maa suuren maan vieressä – sisäistä uhkaa ei tarvittu vaan uhka tuli ensi sijassa ulkoa.

Levitsky ja Ziblatt hylkäävät myös – todennäköisesti liian hätäisesti – mallin, joka on heidän mielestään eräänlainen vuoden 1877 kompromissin toisinto:

Vaikka demokraattinen puolue ei ole amerikkalaisen polarisoinnin syvenemisen ensisijainen edistäjä, se voisi kuitenkin esittää merkittävää roolia polarisaation vähentämisessä. Jotkut demokraatit ovat esittäneet että puolueen pitäisi keskittyä saamaan takaisin niin sanottu valkoinen työväenluokka…
Tämä oli varsin merkittävä teema Hilary Clintonin 2016 tappion jälkimainingeissa. Bernie Sanders ja jotkut maltilliset demokraatit vaativat että demokraattien pitää voittaa takaisin työväestön äänestäjät, jotka olivat hylänneet heidät… ja vähentää maahanmuuttajien syleilyä ja ns. identiteettipolitiikkaan keskittymistä …

Vaikka asiaa sanotaan harvoin ääneen, sanoma oli: demokraattien pitää vähentää etnisten vähemmistöjen merkitystä ja voittaa takaisin valkoinen työväenluokka.

Sellainen strategia voisi tosiaan vähentää puolueiden välistä polarisaatiota. Jos demokraattipuolue luopuisi etnisten vähemmistöjen vaatimusten ajamisesta, se varmasti voittaisi puolelleen joitain valkoisia matala- ja keskipalkkaisia äänestäjiä. … Puolue alkaisi näyttää kirjaimellisesti samanlaiselta kuin republikaanipuolue.

Levitsky ja Ziblatt tyrmäävät tämän polarisaation ratkaisumallin jyrkästi:

Meistä tämä on hirveä ajatus. Emme voi tarpeeksi painottaa sitä, että vähemmistöryhmien roolin pienennys puolueessa on väärä tapa vähentää polarisaatiota. Se toistaisi erään kansakuntamme häpeällisimmän erehdyksen. … Kun demokraatit ja republikaanit viimeksi sopivat, heidän sopimuksensa perustui rotuerottelun sallimiseen. 60-luvun uudistukset antoivat Amerikalle kolmannen mahdollisuuden rakentaa todella multietninen yhteiskunta.

Tavallaan ymmärrän Levitskyn ja Ziblattin kannan. Mutta suomalaisesta näkökulmasta amerikkalainen polarisaatio uhkaa paljoa muutakin kuin amerikkalaista demokratiaa. Erityisesti se uhkaa konsensusta siitä, että USA ja Eurooppa ovat yhteisrintamassa Venäjää vastaan Itä-Euroopan vapauden puolesta. Siksi toisen mallin tyrmääminen olisi valitettavaa.

Kolmas Levitskyn ja Ziblattin esittämä vaihtoehto on se, että republikaanipuolue, joka Levitskyn ja Zigblattin mukaan on ensisijainen joskaan ei ainoa polarisaation luoja, määrittelee itsensä uudelleen samaan tapaan kuin Saksan konservatiivit toisen maailmansodan jälkeen. Ongelma on kuitenkin tässäkin sama kuin Chilen mallin soveltamisessa. Motiivi puuttuu. Saksan konservatiivit olivat – osa sotasyyllisinä ja osa natsismin uhreina – kokeneet Saksan täydellisen konkurssin. Se trauma motivoi heidät emotionaalisesti ja älyllisesti luomaan uuden saksalaisen konservatiivipuolueen, joka sitoutui tai taipui sitoutumaan – näkökulmasta riippuen – demokraattisen ja markkinakeskeisen yhteiskunnan edistämiseen.

Levitskyn ja Ziblattin analyysin republikaanipuolueen luonteesta sinällään on todennäköisesti oikea:

Vuodesta 2008 republikaanipuolue on toiminut ajoittain kuin antisysteemipuolue … ja sillä on ekstermistiset poliittiset näkemykset ja se edistää vihamielistä puoluepolarisaatiota.

Puolue on radikalisoitunut voimakkaasti ja radikalisaatiota on edistänyt se, että puolueen ulkopuoliset rahoittajat ja painostusryhmät ovat sivuuttaneet puolueen aiemman johdon. Republikaanipuolueen pitää Levitskyn ja Ziblattin rakentaa puolueorganisaatio uudelleen, vapautua ulkoisten painostajien vallasta ja marginalisoida ääriryhmät.

Levitsky ja Ziblatt myöntää että republikaanien uudistuminen on todella vaikeaa.

Sellaiseen uudistumiseen on kuitenkin historiallisia esikuvia… Ja silloin kun se on onnistunut, konservatiivisen puolueen uudistuminen on luonut pohjaa demokratian uudelleensyntymälle. Erityisen dramaattinen tapahtuma oli Länsi-Saksan demokratisoituminen toisen maailmansodan jälkeen. Tämän saavutuksen keskiössä oli … Kristillisdemokraattisen Puolueen (CDU) syntyminen saksalaisen konservatiivisen ja oikeistolaisen perinteen surullisille raunioille. Ennen 40-lukua Saksassa ei ollut koskaan ollut konservatiivipuoluetta, jolla olisi samaan aikaan ollut hyvin organisoitu, menestyksekäs vaaleissa, maltillinen ja sitoutunut demokratiaan… Konservatiivit olivat erityisesti jakaantuneita katolisiin ja protestantteihin. … Konservatiivien heikkous auttoi Hitleriä valtaan.

Vuoden 1945 jälkeen … CDU irrottautui ekstremismistä ja autoritaarisuudesta sellaisten henkilöiden kuten Konrad Adenauer johdolla, joilla oli vahva natsismin vastainen henkilöhistoria. .. CDU esitti selkeän vision Saksan demokraattisesta tulevaisuudesta. … Natsismin ja toisen maailmansodan trauma vakuutti katoliset ja protestanttijohtajat ylittämään ristiriitansa. … Katolisten ja protestanttien tiivis yhteistyö vankiloissa, vankityrmissä ja keskitysleireissä päätti vanhan konfliktin ja synnytti siltojen rakentamisen.

USA:lla oli merkittävä rooli CDU:n rohkaisemisessa. On suuri historiallinen ironia, että amerikkalaiset voivat tänään oppia näistä onnistuneista pyrkimyksistä pelastaa demokratia. Sanokaamme asia selkeästi: emme rinnasta Trumpia tai ketään muutakaan republikaania saksalaisiin natseihin. … Mutta kuten saksalaisten konservatiivien myös republikaanien on päästävä eroon ekstremisteistä puolueessaan ja murtaa Trumpin autoritaarinen hallinto, irtautua valkoisesta nationalismista ja laajentaa puolueen kannattajakuntaa valkoisista evankelikaaleista. CDU saattaisi tarjota esikuvan … laajentaa kannatuspohjaa muihin konservatiivisiin ryhmiin … mukaan lukien merkittävään osaan vähemmistöihin kuuluvia äänestäjiä.

Levitsky ja Ziblatt tunnustavat syyn, miksi Saksan kokemuksen soveltaminen on vaikeaa, mutta ovat kuitenkin toiveikkaita. Uskoakseni toiveikkuus on perusteetonta.

Saksalaisen konservatismin uudelleenrakentaminen tietysti seurasi valtavaa katastrofia. CDU:lla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin luoda itsensä uudelleen. Republikaanisen puolueen pitää vastata kysymykseen, onko sellainen puolueen uudelleen luominen mahdollista ilman että putoamme syvään kriisiin. … vai tarvitsemmeko katastrofin ennen kuin motivoidumme tekemään muutoksen.

USA teki suuren työn Saksan demokratian palauttamisessa ja CDU:n uudelleen syntymisessä. USA:n pitäisi Levitsky ja Ziblattin mielestä kyetä sillä kokemuksella korjata oman demokratiansa ongelmia, jotka ovat kuitenkin Saksan vastaavia pienempiä. Toisaalta USA oli Chilen sotilaskaappauksenkin takana vuonna 1973 ja sitä myöten Chilen polarisaation korjaamisen taustavaikuttaja. Ehkä nekin kokemukset voisivat olla hyödyksi. Jos CIA kykeni masinoimaan sotilaskaappauksen Santiagoon, miksei myös Washingtoniin?

–

Kirjallisuutta

/1/ Höss, Rudolf: Auschwitzin komendantti: Omaelämäkerta. (Kommandant in Auschwitz: Autobiographische Aufzeichnungen, 1958.) Suomentanut Reijo Wilenius. 4. painos (1. painos 1959). Helsinki: Tammi, 2008.

/2/ Britannican artikkeli Itävallan autoritäärisestä hallinnosta https://www.britannica.com/place/Austria/Authoritarianism-Dollfuss-and-Schuschnigg 

/3/ Urho Kekkonen, Demokratian itsepuolustus, pamfletti, 1934. Kts wikipedia https://fi.wikipedia.org/wiki/Demokratian_itsepuolustus ja itse pamfletti https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/8677/TMP.objres.2345.html?sequence=1&isAllowed=y 

/4/ Kansankokonaisuus-blogi, Itsenäisyys, erillisyys ja yhtenäisyys, https://kansankokonaisuus.blogspot.com/2011/12/itsenaisyys-erillisyys-ja-yhtenaisyys.html 

/5/ Jared Diamond, Mullistus. Valtiollisten kriisien käännepisteitä. (Upheaval. How Nations Cope with Crisis and Change, 2019.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita, 2019. 

/6/ Steven Levitsky, Daniel Zigblatt, How Democrcies die: What History Reaveals About Our Future, Penguin, 2019

–

–