Yli-ihmisiä ja jumalanrakentajia

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Kirjoitus on tekstiversio Timo Hännikäisen Maanantaiseurassa 17.7.2023 pitämästä esitelmästä, joka käsitteli Venäjän vallankumouksen vähemmän tunnettuja tausta-aatteita.

–

Venäjän lokakuun vallankumouksen ja neuvostokommunismin tausta-aatteena pidetään yleisesti marxilaisuutta. Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue omaksui ideologiakseen lännessä kehitetyn marxilaisuuden, ja lokakuun vallankumouksen jälkeen puolueen valtaan noussut bolševikkisiipi teki siitä maan virallisen ideologian.

Mutta mitä tiukemmin marxilaisessa perspektiivissä pitäytyy, sitä vaikeampi on ymmärtää bolševismia ja sen luomaa järjestelmää. Historioitsija Richard Pipes on sanonut, että mitä vähemmän ihminen tietää Venäjän vallankumouksen todellisesta kulusta, sitä taipuvaisempi hän on selittämään asiaa marxilaisuudella.

Marxilaisuudella voi katsoa olevan kaksi pääperiaatetta: 1) Kapitalistinen yhteiskunta on kypsän vaiheen saavuttaessaan tuomittu romahtamaan sisäisiin ristiriitoihin 2) Tämän romahduksen eli vallankumouksen saa aikaan teollinen työväenluokka. Tapahtumana Venäjän lokakuun vallankumous on ristiriidassa kummankin periaatteen kanssa.

Bolševikit ryhtyivät toteuttamaan sosialistista yhteiskuntaa maassa, joka oli marxilaisesta näkökulmasta alikehittynyt ja jossa teollinen kapitalismi oli vasta idullaan. Lisäksi he uskoivat, että teollisuustyöväestö ei yksinään saisi aikaan vallankumousta, vaan poliittisen etujoukon tuli ohjata sitä. Vladimir Lenin puolueineen muokkasi marxilaisuutta omiin tarpeisiinsa kaikin mahdollisin tavoin sekä valtaan pyrkiessään että siellä ollessaan. Bolševikkivallankaappauksen onnistuminen lokakuussa 1917 perustui pitkälti marxilaisuudesta irtaantumiselle – heidän kilpailijansa menševikit pitäytyivät alkuperäisessä marxilaisessa opissa, jonka mukaan sosialismin luominen olisi mahdotonta ennen kuin yhteiskunta on saavuttanut tietyn teollistumisen tason.

Tämä ei toki tarkoita, että marxilaisuus olisi ollut merkityksetön ideologia Venäjän vallankumouksessa. Se oli bolševikkien suuri innoittaja ja henkinen kehikko. Mutta missään vaiheessa se ei ollut heille johdonmukaisesti noudatettava periaatteiden kokonaisuus. Karl Marxin teoreettiset kirjoitukset ovat itsessään täynnä aukkoja. Hän keskittyi kapitalistisen yhteiskunnan analyysiin eikä esimerkiksi koskaan tarkasti selittänyt, mitä proletariaatin diktatuuri tarkoittaa tai miten sosialistinen yhteiskunta käytännössä järjestettäisiin. Tällaiset aukot bolševikit täyttivät muulla aineksella, joko kokemuksensa perusteella tai improvisoimalla.

Kun aatetta käytetään oman valta-aseman perusteluun ja oikeuttamiseen, vaikutussuhteet hämärtyvät: ei ole selvää, palveleeko valta aatetta vai aate valtaa. Ja bolševikit olivat vallan tavoittelussa ja sen hallussa pitämisessä kaikkein häikäilemättömin venäläinen poliittinen puolue.

–

Nietzsche ja intelligentsija

Venäjän vallankumouksen juuret ovat intelligentsijassa, venäläisessä 1800-luvun älymystössä, joka innostui sosialistisista aatteista. Intelligentsija oli Venäjällä nopeasti kasvava ja äärimmäisen vieraantunut kansankerros. Tsaarin Venäjä oli yhteiskunta, jossa valta oli johdonmukaisesti ylhäältä alas suuntautuvaa. Yhteiskunnalliset uudistukset kuten maaorjuuden lakkauttaminen eivät olleet rajoittaneet yksinvaltiutta tai vapauttaneet merkittävästi henkistä ilmapiiriä. Ne länsimaiset ja valistushenkiset aatteet, joista oli tullut intelligentsijan yhteisiä uskonkappaleita, eivät saaneet todellista jalansijaa venäläisen yhteiskunnan rakenteissa.

Tähän autoritaariseen ja patrimoniaaliseen ilmapiiriin älymystö reagoi kiistämällä kokonaan vallan moraalisen oikeutuksen. Yhteiskunnalliset auktoriteetit nähtiin ulkopuolisena, vihamielisenä voimana, jonka vaatimukset olivat mielettömiä. Syntyi eräänlainen moraalinen nihilismi, jossa kaikki perinnäistavat ja säädyllisyys voitiin hylätä pelkkinä turmeltuneen järjestyksen osatekijöinä. Tässä ilmapiirissä versoi ilmiö, jota voidaan sanoa yli-ihmiskompleksiksi. Sitä ymmärtääkseen on viisaampaa kääntyä Friedrich Nietzschen kuin Marxin puoleen.

Nietzschen vaikutuksesta natsismiin on kirjoitettu valtavasti, vaikutuksesta Venäjän vallankumoukseen ja kommunismiin huomattavasti vähemmän. Kuitenkin Nietzschen teokset aiheuttivat 1890-luvulla Venäjälle rantautuessaan välittömästi älyllisen mullistuksen. On sanottu, että tsaarinvallan viimeisinä vuosikymmeninä Venäjä oli täynnä nietzscheläisiä kristittyjä ja nietzscheläisiä ateisteja, nietzscheläisiä monarkisteja ja nietzscheläisiä sosialisteja.

Nietzschellä itsellään oli sympatioita Venäjää kohtaan. Hän piti Venäjän imperiumissa vallitsevaa ”kärsivällisyyden” henkeä terveenä vastineena keskenään kilpailevista pienvaltioista koostuvan Euroopan ”levottomuudelle” – vaikka itse valitsikin asuinpaikoikseen eurooppalaisia pikkuvaltioita. Aristokraattiselle filosofille Venäjä edusti todellista instituutioita luovaa tahtoa, kun taas demokratia kykeni synnyttämään vain passiivista heikkoutta. Nietzschen arvostus Dostojevskia kohtaan tunnetaan hyvin, ja hän luonnehti venäläiskirjailijaa ”ainoaksi psykologiksi, jolla on ollut minulle jotain opetettavaa”.

Yli-ihmisen käsitteestä tuli keskeinen silta saksalaisfilosofin ja venäläisen radikalismin välille. Tavallaan yli-ihminen oli ateistisen Nietzschen myönnytys kristinuskolle. Hän uskoi ”Jumalan kuoleman” jälkeisen ihmisen olevan edelleen lunastuksen tai vapahduksen tarpeessa. Yli-ihminen oli hänen yrityksensä vastata nihilismin ongelmaan: ihmisyys oli jotain, minkä yli täytyi päästä. Muuten tulevaisuutena olisi poroporvarillinen ”viimeinen ihminen”, jonka elämän korkein täyttymys on lukea päivän sanomalehti aamiaista syödessä.

Nietzschelle yli-ihmisessä oli kyse ihanteesta tai abstraktiosta, tähtäyspisteestä jota tuli tavoitella, ei tietystä ryhmästä tai ihmistyypistä. Mutta hänen ajatuksensa itivät hyvin venäläisessä maaperässä, sillä sikäläinen älymystö oli jo pidemmän aikaa ennen häntä elätellyt paljon konkreettisempia visioita ”uudesta ihmisestä”. Haaveet olivat kiteytyneet vuonna 1863, jolloin ilmestyi Nikolai Tšernyševskin romaani Mitä on tehtävä?, alaotsikoltaan ”Kertomus uusista ihmisistä”.

Tšernyševskin kirjassa kuvattiin porvarillisesta perhetaustastaan irti pyristeleviä nuoria sivistyneistön edustajia, joita ajoi tahto edistää yhteistä hyvää ja alistaa sille henkilökohtaiset pyyteensä. Heistä ihanneyksilön tasolle nousi Rahmetov, vallankumouksellinen askeetti joka nukkui lankuista tehdyllä vuoteella, söi rahvaan tapaan vain tummaa leipää ja naudanlihaa (neuvostoaikana tämä yksityiskohta herätti hämmennystä uusissa lukijapolvissa), pidättäytyi seksistä ja alkoholista ja kävi kotonaan vain aamuöisin nukkumassa muutaman tunnin. Mitä on tehtävä? julisti ajatusta kumouksellisesta eliitistä, jonka jäsenyys edellytti kaikkien porvarillisten elämäntapojen hylkäämistä.

Ajatus eliittijoukosta teki romaanista venäläisten radikaalien lempilukemista. Emotionaalisella tasolla sen on väitetty vaikuttaneen Venäjän vallankumouksen syntyyn paljon enemmän kuin Marxin Pääoman. Lenin luki Tšernyševskin kirjan viisi kertaa yhden kesän aikana ja nimesi myöhemmin sen mukaan yhden keskeisistä pamfleteistaan. Eliittijoukon ideaa kehittelivät kirjan innoittamina myös Pjotr Tkatšov ja Sergei Netšajev, joista jälkimmäinen vaati vallankumoukselliselta kaikista henkilökohtaisista sidonnaisuuksista ja kiintymyksen tunteista luopumista. Netšajevin ihannekumouksellinen oli hyvän ja pahan tuolla puolen, ja ainoaa intohimoaan eli porvarillisen yhteiskunnan tuhoamista edistääkseen hänen oli lupa vaikka kiristää ja murhata. Netšajev eli niin kuin opetti, ja muun muassa määräsi tapettavaksi erään aatetoverinsa, joka oli rohjennut kyseenalaistaa hänen auktoriteettinsa. Hän kuoli vankilassa vuonna 1882.

Nietzschen yli-ihmisopista voidaan erottaa karkeasti kaksi poliittista tulkintaa. Aristokraattis-individualistisen tulkinnan mukaan yli-ihmisyys on massan yläpuolelle nousevien valioyksilöiden projekti eikä suinkaan tarkoitettu kaikille. Sosialistisen tulkinnan mukaan yli-ihmisyys on prosessi, jossa ihmiskunta kokonaisuudessaan nousee korkeammalle tasolle. Venäläisessä radikalismissa nämä tulkintaperinteet tavallaan yhdistyivät. Vallankumouksellinen etujoukko koostui porvarillisista moraalinormeista vapautuneista valioyksilöistä, mutta samalla sen edustajat olivat uuden ihmisen prototyyppi, jonka tasolle kaikki muutkin historiallisen kehityksen myötä lopulta nousisivat.

–

Jumalanrakentajat

Bolševikkiliikkeen sisällä syntyi 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä omalaatuinen koulukunta, josta on puhuttu aatehistoriallisissa yleisesityksissä varsin vähän. Sen perustajia olivat maanpaossa eläneet puolueen jäsenet, jotka pitivät eräänlaista päämajaa Caprin saarella Napolin edustalla. Heitä alettiin myöhemmin kutsua ”jumalanrakentajiksi”. Jumalanrakentajien oppien yksi edeltäjä oli Ranskan vallankumouksen aikainen ”järjen palvonnan” kultti, jonka jakobiinit perustivat vallankumoukselliseksi uskonnoksi.

Koulukunnan keskeinen voimahahmo oli Aleksandr Bogdanov (1873-1929), fyysikko ja filosofi, jonka rooli Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen alkuvaiheissa oli merkittävä. Bogdanov perusti bolševikkifraktion yhdessä Leninin kanssa kun puolueen jakaantuminen alkoi. Hänestä tuli Leninin kilpailija, joka arvosteli häntä vasemmistoperspektiivistä ja erotettiin lopulta puolueesta vuonna 1909. Neuvostoliiton alkuaikoina Bogdanov toimi korkeissa viroissa eri tiedeinstituutioissa ja oli usein kahnauksissa bolševikkihallinnon kanssa oppositiohenkisten näkemystensä takia.

Bogdanovin hengenheimolainen ja yhteistyökumppani oli Anatoli Lunatšarski (1875-1933), josta myöhemmin tuli Neuvostoliiton valistusasiain kansankomissaari eli opetus- ja kulttuuriministeri. Hän julkaisi vuosina 1908-11 kaksiosaisen teoksen Uskonto ja sosialismi, josta tuli jumalanrakentajien koulukunnan yksi keskeisistä teksteistä. Lunatšarski oli tyytymätön bolševikkien viralliseen ateismiin ja katsoi, että ihmisten hengellinen energia on merkittävä voima, joka pitäisi vain kanavoida uudelleen. Hänestä sosialismi oli ”uskonnollisin kaikista uskonnoista”. Uusi sosialistinen uskonto oli yhdenmukainen tieteellisen tiedon kanssa, ja jumalan aseman siinä otti edistyksellinen ihmiskunta kokonaisuudessaan. Palvonnan kohde oli itseään uudeksi muokkaava ihminen.

Jumalanrakentajiin kuului myös Aleksei Peškov, paremmin tunnettu kirjailijanimellä Maksim Gorki (1868-1936). Gorki oli kiinnostunut Nietzschestä ja muokkasi tämän ajatuksia marxilaiseen suuntaan. Keskeinen Nietzscheltä omaksuttu ajatus oli, että ihmisen oli välttämätöntä kehittyä joksikin korkeammaksi. Jumalanrakentajien kannalta keskeinen Gorkin teksti on romaani Tunnustus (1908). Sen päähenkilö Matvei vaeltaa Venäjän halki ja kohtaa eri aatteiden ja yhteiskuntaluokkien edustajia kriminaaleista aatelisiin. Hänelle kapitalismin myötä syntynyt porvarillinen ihminen on alhaisin elämänmuoto, eräänlainen perisynnin kiteytymä, jossa yksilö repii itsensä irti joukosta. Massat ovat jumalallinen alkukoti, johon ihmisen täytyy palata ja ylittää itsensä sulautumalla niihin.

Gorkin ajatteluun liittyi toiveita jopa ihmisen fyysisen olomuodon muuttumisesta. Keskustellessaan symbolistirunoilija Aleksandr Blokin kanssa hän sanoi, että tulevaisuuden ihminen kykenisi muuttamaan sekä itsensä että koko ympäröivän maailman ”psyykkiseksi energiaksi”, jolloin jäljelle jäisi pelkkää ”puhdasta ajatusta”.

Lev Trotski ei ollut kiinteästi tekemisissä jumalanrakentajien kanssa, mutta monet hänen ajatuksistaan ammentavat samasta nietzscheläisestä lähteestä ja tulevat hyvin lähelle jumalanrakentajien ideoita ihmisen jalostamisesta korkeammaksi olennoksi. Eräässä vuonna 1924 julkaistussa kirjoituksessaan hän maalaili tulevaa ihmistyyppiä, jonka ruumiinrakenne on lujempi ja harmonisempi, ääni sointuvampi ja liikkeet rytmikkäämpiä. Hänen mukaansa ”Keskivertoihminen kohoaa Aristoteleen, Goethen tai Marxin tasolle. Ja tämän harjanteen yläpuolelle kohoaa vielä uusia huippuja.”

Tällaisten pohdintojen yhteydet nykyiseen transhumanismiin ovat ilmeiset: järjen avulla ohjattu tieteellinen ja tekninen kehitys auttaa ihmistä ylittämään henkiset ja ruumiilliset rajoituksensa. Transhumanistien tavoin venäläisradikaalit olivat kiinnostuneita tämänpuoleisen ikuisen elämän saavuttamisesta. Bogdanov kiinnostui 1920-luvun alussa verensiirroista, koska näki niissä mahdollisuuden paitsi pelastaa ihmishenkiä, myös pidentää ihmisen elinikää. Bogdanov tutki, voisiko elinikää pidentää korvaamalla vanhemman ihmisyksilön verta nuoremman yksilön verellä. Hän perusti maailman ensimmäisen verensiirtoklinikan Neuvostoliittoon ja teki siellä ikääntymisprosessin kääntämiseen tähtääviä kokeita. Hän kuoli kokeillessaan verensiirtoa itseensä vuonna 1928.

Venäläisessä ortodoksisuudessa näiden ideoiden edeltäjä oli teologi Nikolai Fjodorov (1829-1903), joka uskoi tieteen toteuttavan kirkon lupauksen ruumiin ylösnousemuksesta. (Ortodoksisuus käsittää ylösnousemuksen ihmisruumiin ylösnousemuksena täydellistyneessä fyysisessä muodossa.) Tieteen mahdollistama kuolemattomuus johtaisi siihen, että ihminen saisi hallintaansa koko luonnon ja lähtisi lopulta avaruuteen etsimään uusia maailmoja. Fjodorovin ajattelu innoitti sittemmin Neuvostoliiton avaruusohjelmaa.

Tiukkaa ateismia tunnustava Lenin tuomitsi jumalanrakentajien ajatukset pamfletissaan Materialismi ja empiriokritisismi (1909). Vaikkei hän kyennytkään suoraan puhdistamaan heitä puolueesta, hän käytännössä halvaannutti heidän toimintansa sulkemalla heiltä puolueen rahahanat. Koulukunta sai pysyvän kerettiläisyyden leiman ja jäi poliittiseen marginaaliin.

Jumalanrakentajien vaikutus ei kuitenkaan päättynyt tähän. Moni liikkeen edustaja toimi Neuvostoliitossa tärkeissä kulttuurielämän ja tieteen viroissa, huomattavimpina aiemmin mainitut Bogdanov ja Lunatšarski. Lisäksi Leninin kuoleman jälkeinen Lenin-kultti oli paljolti jumalanrakentajien käsialaa.

Ajatuksen Leninin mausoleumin rakentamisesta keksi Leonid Krasin (1870-1926), tiedemies, diplomaatti ja Neuvostoliiton ensimmäinen ulkomaankauppaministeri. Krasin oli kuulunut jumalanrakentajiin ja muokkasi Nikolai Fjodorovin ajatuksia marxilaiseen suuntaan. Myös Krasin uskoi, että tiede mahdollistaisi tulevaisuudessa kuolleiden herättämisen uudelleen henkiin, ja tämän takia merkittävien vallankumouksellisten ruumiita olisi syytä säilöä. Krasin teki kokeen Leninin ruumiin syväjäädyttämiseksi. Sitä varten tilattiin Saksasta suurikokoinen pakastin, mutta Leninin ruumis alkoi pian osoittaa mätänemisen merkkejä ja päätettiin lopulta palsamoida.

Leninin alkuperäisen puusta rakennetun mausoleumin suunnitteli arkkitehti A. V. Štšusev, joka edusti konstruktivistista suuntausta. Štšusev teki mausoleumin kuution muotoiseksi ja perusteli ratkaisuaan sillä, että kuutio on ikuisuuden symboli. Kuutio sisältää monia symbolisia merkityksiä, Pythagoraasta alkaen se on yhdistetty nimenomaan ikuisuuteen, muuttumattomuuteen ja ihmisen rationaaliseen mieleen. Venäläisille tärkeässä Ilmestyskirjassa maan päälle laskeutuva Jumalan valtakunta näyttäytyy kultaisena kuutiona. (Sivuhuomautuksena, myöhemmin Štšusev suunnitteli uudelleen myös Stalinin puhdistuksissa ahkeraan käyttöön tulleen Lubjankan vankilan.) Myös avantgardistinen kuvataiteilija Kazimir Malevitš uskoi, että geometriset muodot edustivat korkeampaa todellisuutta, ja hänen mielestään Leninin mausoleumi edusti kuoleman ylittämistä, ikuisuutta. Hän ehdotti, että kommunistit ryhtyisivät pitämään pienoiskuutioita erillisessä nurkkauksessa kodeissaan ja työpaikoillaan. Näin vanha venäläinen ikoninurkan perinne valjastettaisiin edistyksen käyttöön. Puolue hyväksyi ehdotuksen, ja jonkin aikaa käytäntöä noudatettiin, vaikka myöhemmin ”Lenin-nurkkauksissa” kuution korvasikin Leninin muotokuva.

Leninin ruumiin muuttaminen pyhäinjäännökseksi oli uusplatonistinen projekti, jolla tavoiteltiin fyysisen maailman rajoitusten ylittämistä. Se oli jumalanrakentajien suuri hetki, jolloin Leninistä tehtiin ihmisjumala ja rituaalisen käyttäytymisen välikappale, symboli ihmiskunnan kollektiivisille ponnistuksille. Samalla se sopi ortodoksiseen käsitykseen, että ruumiin mätänemättömyys on pyhyyden merkki. Bolševikkien uskonnonvastaisten järjestöjen aktiivit olivat vallankumouksen jälkeisinä vuosina avanneet kirkkojen hautaholveja, jotta kansa näkisi pyhimysten ruumiiden todella lahonneen. Sitten Leninistä tehtiin pyhäinjäännös, jonka tarkoitus oli lanseerata tiede uudeksi ihmetekojen tekijäksi.

–

Poliittinen uskonto

Iosif Stalin ei kuulunut jumalanrakentajiin eikä todennäköisesti edes tuntenut heidän ajatuksiaan syvällisesti, mutta vei omalla valtakaudellaan rituaalisuuden ja uskonnollisen palvonnan vielä pidemmälle. Siinä missä jumalanrakentajat tekivät Leninistä kuolleen jumalan, Stalin teki itsestään elävän jumalan. Stalinin valtakausi oli eräänlainen siirtymä Nietzschen ajatusten yksilöllisempään versioon, jossa massojen yläpuolelle kohonnut johtaja jumalallistaa itsensä ja muovaa uusiksi koko yhteiskunnan.

Jo 1930-luvulla Stalin intoutui jumalanrakentajien tapaan tutkailemaan fyysisen kuolemattomuuden mahdollisuutta. Hän tuki suurilla rahasummilla patofysiologi Aleksandr Bogomoletsin tutkimuksia ihmiselämän pidentämiseksi. Stalinin suostumuksella Bogomolets perusti tutkimusyksikön Neuvostoliiton tiedeakatemiaan, ja vuonna 1938 hän järjesti Kiovassa ensimmäisen elämän pidentämistä käsittelevän tieteellisen konferenssin. Stalinille itselleen Bogomolets povasi jopa 150 vuoden elinikää.

1960-luvulla joitakin jumalanrakentajien ideoita lämmitettiin Neuvostoliitossa uudelleen. Alettiin puhua uskonnollisten riittien korvaamisella maallisilla, jotta uskovaisten henkiset tarpeet täyttyisivät. Järjestettiin eräänlaisia initiaatioriittejä, esimerkiksi neuvostopassin saamisen yhteydessä 16-vuotiaana. Kirkollisia pyhimysten juhlapäiviä korvattiin sosialistisilla juhlapyhillä ja siviilivihkimisistä tehtiin näyttävämpiä. Nämä olivat kuitenkin pienimuotoisia toimenpiteitä verrattuna jumalanrakentajien alkuperäiseen ideaan koko yhteiskunnan läpäisevästä sekulaarista mysteerikultista.

Bolševismista poliittisena uskontona on puhuttu paljon, mutta ymmärrys tuon uskonnon luonteesta on jäänyt usein pintapuoliseksi. Uskonnolliset piirteet eivät tulleet neuvostokommunismiin jonkinlaisena käytännön korvikkeena lakkautetulle uskonnolle, vaan olivat siinä mukana alusta saakka. Bolševismi on selkeimpiä todistuskappaleita siitä, että käsitys modernista ajasta maallistumisen aikakautena on suurelta osin harhaa. Koko ajatus maallisen ja uskonnollisen sfäärin erottamisesta toisistaan on alkuperältään kristillinen, ei valistuksellinen, ja käytännössä se on toteutunut kovin vaillinaisesti. Korostetun maalliset poliittiset liikkeet ovat ensimmäisinä delegoimassa pelastajan tehtäviä tiedolle ja järjelle. Toiveet ruumiin ylösnousemuksesta ja ikuisesta elämästä seuraavat johdonmukaisesti.

–

–