Kun kuulen sanan arvot, poistan varmistimen (Osa I)

JUKKA AAKULA

–

Nykyään on julkkisnaisten tapana selittää eroaan kumppanistaan, että kasvoimme erilleen tai arvomme olivat liian erilaiset. Vasemmistopuolueet ilmoittivat ennen Suomen vaaleja, että arvomme ovat liian erilaiset, jotta voisimme osallistua samaan hallitukseen perussuomalaisten kanssa.

Suhtaudun kyynisesti moisiin väitteisiin. Edellisessä tapauksessa lausuja on todennäköisesti jo käynyt vieraissa tai aviomies on menettänyt työpaikkansa – ja on aika vaihtaa tuottavampaan mieheen. Jälkimmäisessä tapauksessa kyse on todennäköisesti enemmän hyvesignaloinnista kuin arvoista.

Suomalaiset puolueet tekivät vuonna 2022 tehokkaasti yhteistyötä Suomen turvallisuusvajeen ratkaisemiseksi ja äänestivät lähes yksimielisesti Suomen Natoon. Ihmiset, joilla ei ollut juuri mitään yhteisiä moraalisia arvoja kykenivät tekemään yhteistyötä. Suomalaiset haluavat välttää sotaa eli elää mieluummin kuin kuolla. Ihmiset ovat mieluummin vapaita kuin orjia eivätkä halua että venäläiset pommittavat heidän kotinsa rauniokasaksi. Suomalaiset halusivat turvatakuita, koska tiesivät että tarvitsemme niitä ja että Naton turvatakuut todennäköisesti toimivat.

Oli toki älykkäitä – vaikkakaan ei välttämättä viisaita – ja korkeasti koulutettuja ihmisiä, jotka vastustivat Natoon liittymistä moraalisten arvojen takia. Tai niin he sanoivat. He kertoivat meille, että Venäjän uhka kaikkia Itä-Euroopan maita kohtaan ei ole riittävä syy hakeutua Naton ydinasepelotteen alle. Valtiotieteen tohtori ja kansanedustaja Anna Kontulan mukaan Nato-jäsenyys ja siihen liittyvä ydinasepelote häiritsee vakavasti Suomen työtä ydinaseriisunnan ja ihmisoikeuksien puolesta. Hän kyllä mainitsee myös väitteen, että Nato ei todellisuudessa anna turvatkuita, mutta ei perustele asiaa vakuuttavasti. Voimme kysyä Kontulalta, eikö väittämänne haitta, että työmme ihmisoikeuksien puolesta vaarantuu, olisi kuitenkin pieni verrattuna siihen hyötyyn, että pelastamme itsemme, sisaremme ja lapsemme.

Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei kuitenkaan ole ensi sijassa puhua Natosta vaan arvopolitiikasta: Väitteestä, että politiikka perustuu arvoihin. Ja ihmisistä, jotka ottavat tämän väitteen ainakin niin tosissaan, että viittaavat siihen jatkuvasti perusteluna politiikan sisällölle. Puhun nyt nimenomaan moraalisista arvoista. Kaikki päämäärät voi toki nähdä arvoina – esimerkiksi se, että kaupoissa on hyvä valikoima laadukkaita tuotteita tehokkaan kilpailun takia, voi nähdä taloudellisena arvona. Teknisesti tarkoitan moraalilla ns. velvolliusuusetiikkaan perustuvaa moraalia, koska sitä mitä nämä ihmiset ilmeisesti moraalilla tarkoittavat.

Otan Kontulan sijasta syvällisemmän analyysin kohteeksi Thomas Wallgrenin, joka on ruotsinkielinen filosofian professori Helsingin Yliopistossa ja vasemmistolainen kansalaisaktiivi. Käsittelen tässä kahta hänen kirjoitustaan, josta toisessa Wallgren ehkä toimii enemmän kansalaisaktiivin roolissa ja toisessa tiedemiehen roolissa. Kansalaisaktiiviltakin voisi kuitenkin edellyttää, että hän tiedemiehenä sitoutuisi älylliseen rehellisyyteen ja tieteelliseen tietoon.

En ota Wallgrenia esimerkiksi siksi, että haluaisin kritisoida juuri häntä, vaan siksi että hän älykkäänä ja lukeneena ihmisenä edustaa parhaiten tietynlaista ajattelua, missä moraalisten arvojen perusteella tyrmätään tehokkain ja toimivin poliittinen ratkaisu. Samantyyppistä ajattelua edustanee kansanedustaja Kontula ja Suomen Rauhanliiton ja eräiden muiden järjestöjen raportti, jossa suositellaan, että Suomen turvallisuuden pitäisi perustua tavanomaiseen aseistukseen eikä ydinasepelotteeseen.

–

Thomas Wallgren, Nato ja arvopohjainen politiikka

Wallgren on lähettänyt Helsingin Sanomiin yleisönosaston kirjoituksen, jossa tuomitsee Suomen Nato-jäsenyyden moraalisista syistä eli koska jäsenyys on hänen mukaansa moraalisesti väärin. Wallgrenin mukaan Nato-jäsenyys on vastuuton ratkaisu, koska hyväksyttyään Nato-jäsenyyden Suomi hyväksyi ydinpelotteen osaksi omaa turvallisuuspolitiikkaansa. Näin ei saisi tehdä, toteaa Wallgren.

Nato-jäsenyys on Wallgrenin mukaan moraalisesti väärin. Se on vastoin Wallgrenin arvoja. Jokaisella on toki oikeus millaisiin arvoihin tahansa. Wallgrenin kirjoituksesta voi tosin implisiittisesti lukea, että Wallgren pitää omia arvojaan universaaleina kantilaisessa mielessä ja niitä pitäisi muidenkin noudattaa.

Perustelu sille, miksi juuri Nato-jäsenyys on väärin, sisältää kuitenkin harhaanjohtavan argumentin. Argumentaatio alkaa itsestäänselvyydellä, että on aina parempi, että osa meistä kuolee kuin että me kaikki kuolemme, mutta jatkuu älyllisesti epärehellisesti:

Toisin sanoen: missään tilanteessa ei olisi oikein puolustaa maatamme – tai mitään muuta maata – siihen hintaan, että koko ihmiskuntaa uhkaisi tuho. Ydinaseen laukaiseminen voi johtaa vastavuoroiseen ydinsotaan ja siten ihmiskunnan tuhoon. Ydinaseen laukaiseminen on siis aina väärin. Ydinpelote toimii vain, jos vastapuoli ajattelee, että me saatamme jossakin tilanteessa laukaista ydinaseen.

Wallgren kiertää sen tosiasian, että ydinasepelotteen tarkoitus nimenomaan on, että ydinasetta ei koskaan tarvitse käyttää. Sodan potentiaaliset osapuolet pidättyvät käyttämästä ydinasetta, koska maksimoivat rationaalisesti omaa utiliteettiaan. Mikäli molemmat osapuolet toimivat rationaalisesti, ydinasevalta ei aloita minkäänlaista sotaa ainakaan toista ydinasevaltaa vastaan. Riski ydinsodan alkamisesta NATO:n ja Venäjän välillä on hyvin pieni mutta on toki olemassa. Suomen liittyminen ydinasepelotteen piiriin ei juurikaan nosta ydinsodan riskiä. Ydinasepelote on jo ennestään olemassa.

Tosiasiassa ydinsodan riski todennnäköisesti aleni, kun Suomi pääsi ydinasepelotteen piiriin. 19.6.2023 Joe Biden nimittäin totesi, että USA:n arvio on muuttunut: on olemassa todellinen riski, että Venäjä käyttää taktista ydinasetta Ukrainassa. Syy tällaisen riskin nousemiseen todelliseksi on nimenomaan se, että Ukraina ei ole ydinasepelotteen piirissä. Mikäli Venäjä ensin käyttäisi onnistuneesti taktista ydinasetta Ukrainassa, kynnys käyttää sitä Suomessakin kasvaisi ilman ydinasepelotetta.

Wallgrenin argumentaatio ei perustukaan ydinasepelotteen kystannus / hyötylaskelmaan vaan moraaliin. Wallgren ajattelee, että ydinasepelotteen olemassaolo – pienikin mahdollisuus että ydinaseita käytetään – on moraalisessa mielessä sama asia kuin käyttö, ja siksi ydinasepelote on väärin:

Siksi ydinpelotteeseen ei ole missään oloissa lupa turvautua, ainakaan jos vastapuolella on ydinaseita. Siksi Suomen Nato-jäsenyys on väärin.

Wallgrenin moraali muistuttaa Vuorisaarnan moraalia. Vuorisaarnan mukaan jokainen, joka katsoo naista himoiten häntä on jo tehnyt aviorikoksen sydämessään. Wallgren taas faktisesti väittää, että ydinaseella uhkaaminen on yhtä paha asia kuin ydinaseen todellinen käyttö, koska uhkaaminen on osoitus siitä että uhkaaja todella on valmis käyttämään ydinasetta eli uhkaaja on paha. Ydinasepelote on tehokas vain ja ainoastaan siksi, että vastapuoli tietää, että pelotteella uhkaaja on paha ja voi siksi käyttää ydinasetta.

Wallgrenin kestämätön johtopäätös on, että on parempi kuolla kuin liittyä ydinasepelotteen piiriin.

Ydinasepelote ei ole ongelmaton koska ydinaseisiin liittyy jonkinasteinen käytön riski, mutta ydinasepelote on joka tapauksessa olemassa ilman Suomeakin ja Suomen liittyminen ydinasepelotteeseen ei nosta ydinsodan riskiä kovinkaan paljon. Siitä, että on aina parempi, että osa meistä kuolee kuin että me kaikki kuolemme, ei todellaan seuraa että Suomen pitäisi jättäytyä ydinasepelotteen ulkopuolelle.

Professori Wallgrenille voi esittää kysymyksen:

Oletetaan kuten väitätte, että ydinasepelotteen käyttö turvataakuuna on moraalisesti väärin. Kysyn: Mitä se haittaa, jos ydinasepelote toimii Suomen parhaaksi ja pelastaa suomalaisten henkiä? Pitäisikö suomalaisten teidän mielestänne uhrautua kantilaisen moraalin takia?

–

Thomas Wallgren ja väestöongelma

Nato ei kelpaa Wallgrenille ratkaisuksi Suomen turvallisuusongelmaan, koska Nato on moraalisesti väärin. Globaaliin väestöongelmaan esitetty ratkaisu ei kelpaa Wallgrenilla, koska esittäjä – Kalifornian Santa Barbaran Yliopiston ekologian professori Garrett Hardin – ja hänen esittämänsä ratkaisu on moraalisesti valistuksen vastainen.

Garret Hardin kirjoitti vuonna 1989 artikkelin There is No Global Population Problem, joka on käännetty suomeksi Sarastus-lehteen nimellä Ei ole olemassa globaalia väestöongelmaa. Kirjoitus oli jatkoa Hardinin aikaisemmalle artikkelille The Tragedy of Commons, joka on suomeksi käännetty nimellä Yhteislaidunten tragedia teokseen Kiista Yhteismaasta. Aiempikin artikkeli on suomeksi luettavissa netissä. Wallgren on kirjoittanut sinällään suositeltavaan Kiista yhteismaasta -kirjaan kriittisen artikkelin Kovuuden sietämätön tenho, jossa esittää argumenttinsa Hardinin ehdotuksia vastaan.

Hardin on siis yhteismaan ongelmien tutkimuksen pioneeri.

Yhteismaan ongelma on tilanne, jossa vapaasti kaikkien saatavilla olevan resurssin (”yhteismaan”) yhteiskäyttö johtaa sen ylikulutukseen: kuluttaessaan vapaata resurssia kuluttaja saa hyödyn itselleen mutta tämän resurssin kulumisen haitat jakautuvat kaikkien resurssin käyttäjien kesken. (Lähde: https://fi.unionpedia.org/Yhteismaan_ongelma)

Esimerkkejä yhteismaan ongelmasta ovat a) yhteislaitumien ylilaiduntaminen, b) merien ylikalastaminen, c) ilmaston lämpeneminen sekä d) väestöongelma eli väestön kasvaminen niin suureksi, että maapallon elinolosuhteet alkavat heiketä. Hardinin päämääränä oli ensi sijassa ratkaista ongelma d). Hän totesi, että ellei mitään tehdä, voimme odottaa vakavan ylikansoituksen tuottavan itse hoitokeinonsa nälkäkuolemien ja massasairastumisten muodossa.

Hardinia voidaan nykytiedolla ehkä kritisoida pessimismistä – väestönkasvu on suuressa osassa maailmaa laskenut kovaa vauhtia, kun väestön koulutustaso ja elintaso ovat nousseet. Toisaalta nykymaailman luottamus siihen, että väestönkasvun ongelma on pian ratkeamassa edustaa nykytiedon valossa ylioptimismia.

Vaurastuminen ja koulutustason nousu näytti pitkään mm. YK:n analyyseissa todella ratkaisevan väestöongelman. Monet entiset tai nykyiset kehitysmaat ovat onnistuneet alentamaan syntyvyyttään kestävälle – tai suorastaan liian alhaiselle – tasolle. YK on kuitenkin muuttanut ennustettaan. Science-lehdessä julkaistu artikkeli World population stabilization unlikely this century kuvaa kehitystä:

YK:n Väestöosaston johtaja John Wilmoth toteaa, että aiemmin tutkijat olettivat, että väestötrendit Afrikassa seuraavat samoja uria kuin muissa maissa…. Näin ei ole käynyt.

Afrikan väestö kasvaa 3.5-5 miljardiin ihmiseen nykyisestä runsaasta miljardista vuosisadan loppuun mennessä. Olemme taas tilanteessa, jonka Hardin kuvasi ja ratkaisuissa, joita Hardin ehdotti.

Minun on nyt pakko käsitellä Hardinin ajattelua laajemmin, jotta Wallgrenin kritiikki ja jonkinasteinen vastenmielisyys tulee paremmin ymmärretyksi.

Hardin kääntää wallgrenilaisen politiikanteon päälaelleen: Sen sijaan, että politiikan pitäisi noudattaa kantilaisia arvoja tai ihmisoikeuksien YK:n julistusta, moraaliset arvot pitää määritellä osittain uudelleen niin, että ne palvelevat ihmiskunnan säilymistä.

(…) teon moraalisuus on järjestelmän tilan funktio tekohetkellä. Harvaan asutuilla rajaseuduilla yhteismaan käyttäminen tunkiona ei aiheuta yleistä julkista haittaa. Suurkaupungissa vastaava käyttäytyminen on sietämätöntä. Sataviisikymmentä vuotta sitten preerioiden asukki saattoi tappaa biisonin leikatakseen siltä kielen päivällisekseen ja jättää loppuruhon mätänemään. Hänen toimintansa ei ollut mitenkään merkittävällä tavalla tuhlaavaa. Nyt kun biisoneita on jäljellä vain muutamia tuhansia, tällainen käytös olisi kertakaikkisen tyrmistyttävää.

Tällä perusteella Hardin esitti 60-luvun lopussa, että ihmisten vapaa lisääntymisoikeus on määriteltävä moraalisesti vääräksi:

Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen mukaan perhe on yhteiskunnan luonnollinen ja perustavanlaatuinen yksikkö. Tästä seuraa, että kaikki perheen kokoa koskevat valinnat ja päätökset ovat luovuttamattomasti perheen oma asia, eikä niitä voi tehdä kukaan muu. Niin tuskallista kuin se onkin, tätä oikeutta on yksiselitteisesti kieltäydyttävä pitämästä [moraalisesti] pätevänä.

Hardin kuvaa kirjoituksessaan Kiinaa positiivisena onnistujana. Kiinan malli perustui pakkoon eli yhden lapsen politiikkaan. Kiinan mallia ei ole suoraan sovellettavissa muihin maihin, mutta yhdessä demokraattisesti sovittu pakko on Hardinin mukaan toimiva ratkaisu.

Kyetäkseen kontrolloimaan väestönkasvua [Kiinan] hallitus on antanut tuotantoryhmän naisjäsenille avainaseman. Keskushallinto antaa jokaiselle ryhmälle seuraavan vuoden budjetin – esimerkiksi montako säkkiä riisiä ja montako vauvaa ryhmän kuuluu seuraavana vuonna tuottaa.

(…) Tuotantoryhmän jokaisen naisen on ymmärrettävä, että toisia pitää kontrolloida häpeän avulla, eikä hän itse ole tässä poikkeus. Kontrolli saavutetaan yhdessä sovitun yhdessä pakottamisen avulla [mutual coersion, mutually agreed on]. Vastavuoroisuus poistaa uhan joutua ryhmän ulossulkemaksi.

Voiko sellaisen pakon organisoida meidän yhteiskunnassamme? Tietysti voi. Itse asiassa näin on tehty aikojen alusta saakka. Yhdessä sovittu yhdessä pakottaminen on hyvä kuvaus mistä tahansa demokratiassa sovitusta rajoittavasta laista.

Koska nykyisissä länsimaisissa yhteiskunnissa väestönkasvu on kuitenkin pysähtynyt, ratkaisumalli ei ole esimerkiksi Suomelle relevantti – monessa muussa maassa toki. Esittelin tämän mallin, koska se on oleellista Wallgrenin argumentaation ymmärtämiseksi. Wallgrenille moinen moraalin muuttaminen tehokkuuden takia (seurausetiikka) lienee sietämätöntä.

Nykynäkökulmasta relevantimpi hardinilainen ratkaisu on väestöongelman deglobalisaatio. Lopetetaan maahanmuutto niistä maista, jotka eivät kykene ratkaisemaan väestöongelmaansa, jolloin maat eivät voi jatkaa loputtomiin tuottamasta ylimääräväestöä.

(…) tarkastelkaamme sanaa globaali. Jotkut ongelmat varmasti ovat globaaleja. Esimerkiksi happosateet. Esimerkiksi kasvihuonepäästöt. Molemmat esimerkit koskevat ilmakehää, joka on aina ollut jakautunut koko maapallon yli. Myönnettäköön, että on vaikea luoda sellaisten globaalien ongelmien ratkaisemiseen tarvittavaa globaalia yhteistyötä, mutta suppeammat ratkaisut eivät toimi.
Tarkastellaanpa nyt maanteiden kuoppia. Kuoppia on kaikkialla, mutta onko se riittävä syy luoda kansainvälinen kuoppaviranomainen rakaisemaan ongelmaa? Täytettäisiinkö kotikatusi kuopat nopeammin, jos globalisoisimme ongelman?

Johtopäätös on ilmeinen: älä koskaan globalisoi ongelmaa, jos se voidaan ratkaista lokaalisti. Voi olla tyylikästä, muttei viisasta, lisätä adjektiivi globaali sellaisten ongelmien eteen, jotka ovat ainoastaan laajalle levinneitä – esimerkiksi “globaali nälkä”, “globaali köyhyys” ja “globaali väestöongelma”.

Emme voi ratkaista väestöongelmaa, kaiken nälän ja köyhyyden perussyytä, ellemme deglobalisoi sitä. Populaatiot, kuten maanteiden kuopat, ovat syntyneet paikallisesti, ja päinvastoin kuin ilmaston saastuminen, pysyvätkin paikallisina elleivät ihmiset epäviisaasti globalisoi niitä antamalla väestöylijäämien muuttaa paremmin hallittuihin maihin. Marxin sääntö “jokaiselle tarpeidensa mukaan” on kansakunnan tuhoutumisen resepti.

Meillä ei ole yhtä globaalia västöongelmaa, vaan pikemminkin 180 erillistä väestöongelmaa. Kaikkea väestönkasvun kontrollia on toteutettava lokaalisti. Paikalliset hallitukset ovat parhaita valitsemaan paikallisesti optimaaliset keinot. Se, että yksi kansakunta pakottaisi toisen soveltamaan omia eettisiä periaatteitaan, on ristiriidassa kansakuntien itsemäärämisoikeuden kanssa ja vaarantaa maailman turvallisuuden. Ainoa legitiimi vaatimus, jonka kansakunnat voivat asettaa toisilleen, on: “Älä yritä ratkaista omaa väestöongelmaasi siirtämällä omaa ylijäämäväestöäsi meille”. Kaikkien kansakuntien pitäisi hyväksyä tämä kanta ja useimmat hyväksyvätkin. Valitettavasti monet amerikkalaiset tuntuvat uskovan, että kansakuntamme voi ratkaista kaikkien muiden väestöongelmat.

Hardin toteaa itse, että hänen ehdottamansa pakkoon tai maahanmuuton kieltoon perustuvat ratkaisut ovat tuskallisia kovuudessaan – muut mallit eivät kuitenkaan ole toimivia:

Humanisteina, jotka ovat sitoutuneet ongelmien rationaalisen analysointiin, olemme hyvässä asemassa löytääksemme toimivia ratkaisuja. Mutta todellinen ratkaisu ylikansoitukseen voi olla yhtä tuskallinen humanisteille kuin muillekin. Tehokas ratkaisu ei ole ilmeinen, koska kuten Freud meitä opetti, esitietoinen [preconscious] mieli suojelee rauhaansa sulkemalla pois tuskalliset ajatuskulut.
Yksinkertaisin puolustuskeino vaarallisia ajatuskulkuja vastaan on olettaa, että on olemassa luonnon itsekorjaava mekanismi. Sellainen oletus toimi melko hyvin Malthusin aikaisessa taloustieteessä. Siihen aikaan jotkut hallitukset olivat määränneet kiinteät hinnat tuotteille estääkseen ahneita kauppiaita nylkemästä asiakkaitaan. Valitettavasti hintasäännöstely aiheutti enemmän harmia kuin hyvää. Hintojen vapauttaminen – “laissez-faire -talous” – toimi paremmin. Kauppiaat, jotka olivat liian ahneita, saivat vähemmän tuloja, jotkut menivät konkurssiin. Yleisesti ottaen laissez-faire hyödytti asiakkaita laskemalla hintoja.

Analogisen päättelyn avulla jotkut optimistit argumentoivat 1900-luvulla laissez-faire -lähestymistavan puolesta väestönkasvun ratkaisemisessa. He määrittelivät “demografiseksi transitioksi” kutsumansa prosessin, joka automaattisesti pysäyttää väestönkasvun ennen kuin se tuottaa liiallista vahinkoa. Koska euroopalaisten hedelmällisyys laski heidän rikastuessaan, meidän pitää vain auttaa tämän päivän köyhiä rikastumaan. Viimeinen puoli vuosisataa on todistanut, että laissez-faire -lähestymistapa ei toimi. Köyhiä on paljon enemmän kuin anteliaita rikkaita, ja köyhät lisääntyvät nopeammin. Afrikan väestö kasvaa 10 kertaa niin nopeasti kuin Euroopan.

Argumentti, että vaurastuminen johtaa alempaan syntyvyyteen, saa tiettyä tukea vauraiden maiden kokemuksista. Teollinen ja urbaani elämäntapa saa osan ihmisistä haluamaan mieluummin paremman auton kuin toisen lapsen. Köyhissä, vähemmän teollistuneissa ja vähemmän urbaaneissa maissa varallisuuden nousu johtaa pikemminkin parempaan terveydenhuoltoon, alentuneeseen lapsikuolleisuuteen ja väestönkasvun nopeutumiseen. Vanhassa sanonnassa “rikkaat rikastuvat ja köyhät saavat lapsia” on enemmän viisautta kuin teoriassa demografisesta transitiosta.

Kuten YK:n raportti osoittaa, Hardin näyttäisi nykytiedon valossa olevan oikeassa siinä, että demografinen siirtymä ei ole ratkaisemassa väestönkasvun ongelmaa tarpeeksi nopeasti. Hardinin esittämää “tuskallista ratkaisua” eli väestöongelman deglobalisaatiota pitää vakavasti harkita poliittisena ratkaisuna.

Tämän lehden lukijat kyllä tajuavat, mitä tapahtuu jos väestöongelman deglobalisaatio hylätään – Eurooppaan työntyy jopa satoja miljoonia afrikkalaisia maahanmuuttajia. Väestöongelman deglobalisaatio ei hyödytä ainoastaan määrällisen väestöongelman ratkaisussa vaan myös laadullisen. Väestönlaatu on julkishyödyke.

–

Thomas Wallgrenin kritiikki

Sen sijaan että Thomas Wallgren kritisoisi Hardinin esittämiä ratkaisuja faktapohjaisesti hän toteaa, että Hardinin ajatusten tenhovoima perustuu pikemmin emotionaaliseen kovuuden ihailuun kuin älylliseen ajatteluun. Lisäksi Wallgren kritisoi Hardinia valistuksen vastaiseksi ja epäilee hänen sitoutumistaan demokratiaan.

Huomattavin havainto on ilman muuta ankaruuden, jopa kovuuden, ihailu. … [Hardin ihailee rohkeutta tuoda] esille epämiellyttävä jopa ”tuskallinen”, totuus. Tuskasta saatava nautinto on tietenkin sitä suurempi, mitä suurempi tuska on ja mitä suurempaa tuskaa siedetään. Itsensä kovettaminen on ihana mutta myös vaarallinen laji. …

Väitän siis, että Hardinin artikkelin suosio kertoo aikamme ihmisten halusta asettaa masokistinen itseruoskinta kriittistä järjenkäyttöä korkeammalle moraalisen identiteettimme perustana. Ehkä meidän ei tulisikaan olla kovin yllättyneitä siitä, että Hardinin suosittelema valistuksen itsemurha herättää ihailua. Kuolihan Sokrateskin kreikkalaisen valistuksen kukoistuskauden päätteeksi sen takia, että ihmiset saattavat olla mieluummin valmiita murhaamaan kriittisen järjenkäytön äänen kuin elämään sen aiheuttamassa epävarmuuden tilassa.

Hardinin moraalinen valistuksenvastaisuus perustelee hänen artikkelissaan erikoista ja syvästi ristiriitaista käsitystä politiikasta. Retoriikan tasolla Hardin asettaa lukijan niiden valittujen joukkoon, jotka etsivät hänen kanssaan rationaalista yhteiskuntapolitiikkaa, jonka tavoitteena on ongelmien ”kestävä ratkaisu”. Näiden etsijöiden ikävään sankarirooliin kuuluu kurjien valintojen tekeminen.
Mutta toisaalta Hardin yllättäen myös kannattaa demokraattisia käytäntöjä ja kantilaista poliittista vapauden käsitystä, jonka mukaan yhteinen sopiminen on vapauden harjoittamista ja lain soveltaminen aina kontekstuaalista (s. 57-60).

Wallgren siis väittää, että Hardinin ehdottamat ratkaisut eivät ole älyllisesti perusteltavissa vaan argumentaation voima perustuu kovuuden tenhoon. Lisäksi kovuuden tenho aiheuttaa Wallgrenin mukaan sen, että Hardinin esittämät toimimattomat ratkaisut uskotaan helpommin kuin muut.

Tavallaanhan Wallgren on siinä oikeassa, että kovuudella on tenhovoimaa – herättäväthän Pentti Linkolan esittämät kovat ehdotukset ratkaista ympäristöongelmia kovuuden tenhoa sellaisissakin ihmisissä, jotka eivät todellisuudessa ole itse valmiita mihinkään uhrauksiin luonnon puolesta. Wallgrenin ongelma onkin se, ettei hän kykene osoittamaan, että Hardinin ratkaisut eivät toimisi.

Vaikka Wallgren myöntää, että Hardinin mukaan kaikki ehdotut kovat ratkaisut vaativat demokraattista päätöksentekoa, tämä ei Wallgrenille kelpaa. Hardin toteaa siis tarkkaan ottaen, että ihmisten pitää saada päättää suvereenisti laeista, joilla esimerkiksi syntyvyyttä tai maahanmuuttoa rajoitetaan pakolla, mutta yksityiskohdista päättäminen jää vääjäämättä hallinnolle, jolloin tietysti herää klassinen ongelma siitä kuka valvoo hallintoa.

Wallgren esittää omituisen ja kestämättömän kritiikin:

Hardin ei näytä ymmärtävän näiden yhteensopimattomien elementtien ristiriitaa täysin edes silloin, kun hän asettaa ne toistensa välittömään yhteyteen. Näin tapahtuu räikeimmin, kun hän saman kappaleen sisällä toteaa ensin, että konkreettisten tilanteiden erilaisuuksien vuoksi ”yksityiskohdista määrääminen on sälytetty hallinnolle”, ja samalla pitää ongelmana sitä, että ”ihmiset tahtovat astua hallitsemaan lakien sijaan.” – Hardinin politiikkakäsitys jää siis syvästi ambivalentiksi. Näin hän ja hänen lukijansa jäävät nauttimaan kiinnittymisestään samaan aikaan kahteen rooliin, joihin kumpaankin he tuntevat intellektuelleina vetoa; yhtäältä muiden yläpuolelle asettuvan rationaalisen sanelupolitiikan kannattajan rooliin ja toisaalta humaanin ja muita kunnioittavan mutta erehtyväisyydestään tietoisen demokraattisen liberaalin rooliin.

Kritiikki ei siis osu. Tottakai samoillakin ihmisillä on kansalaisena monta osin ristiriitaista roolia demokratiassa. Ongelmien esiin nostajan ja olemassaolevien lakien kyseenalaistajan rooli, keskustelijan rooli, demokraattiseen prosessiin osallistujan rooli ja demokraattisesti sovittujen lakien noudattajan rooli. Ei tässä ole mitään ambivalenttia.

Toki Wallgren toteaa, että Hardin esitti erittäin tärkeitä kysymyksiä ja etsi niihin vastauksia, mutta Wallgren ei esitä Hardinin ratkaisulle oleellista asiaperusteista kritiikkiä eikä vaihtoehtoista mallia. Wallgren lisäksi väittää, että Hardin ei tunne tai ymmärrä väestötiedettä. Hardinhan nimenomaan käsittelee demograafista siirtymää jälkimmäisessä artikkelissaan, kuten yllä esitin.

On jokseenkin hämmentävää, ettei Hardin lainkaan erittele väestönkasvun taustalla olevaa sosiaalista (esimerkiksi naisten asema) ja kulttuurista dynamiikkaa (syntyvyyden kasvu modernisaation varhaisissa vaiheissa). Voidaan perustellusti väittää, että keinovalikoimaa pohdittaessa väestöpolitiikka, jossa näitä tekijöitä ei oteta huomioon, jää väkisin köykäiseksi. …. Hardinin artikkelista saa melkein käsityksen, että hän uskoo ihmisten lisääntymisen olleen tyypillisesti ”yhteislaidun”, yhteiskunnallisesti säätelemättömän ja sosiaalisten normien ulkopuolelle sijoittuvan yksilötoiminnan tulos. – Näin hän tuskin kuitenkaan uskoo. Voimme kuitenkin vain spekuloida, mikä johtaa Hardinin esiintymään tietämättömänä väestöpolitiikan pitkästä historiasta. Yksi mahdollinen selitys voisi olla, että Hardin ajattelee ja ajattelee lukijan ajattelevan, että hänen markkinoimansa resepti, ”lisääntymisvapaudesta luopuminen”, toisi mieleen 1900-luvun ensimmäisen puolivälin eugeniikkainnostuksen Euroopassa. Hardinin poliittinen ajattelu ei tietenkään yleisesti ottaen ole fasistista, vaikka sen sisältämässä kovuuden ihannoinnissa on nähtävissä fasistinen elementti. Juuri tästä syystä on outoa, että Hardin ei halua tarkentaa käsityksiään eugeniikasta. Seikalla saattaa olla yhteys Hardinin moraalisen ajattelun darwinistiseen elementtiin, josta seuraavaksi muutama kommentti.

Wallgren löytää siis artikkelista myös eugeniikan haamun.

Mutta mitä Wallgrenilla on tarjota tilalle “emotionaaliselle kovuudelle” tai väestöongelman deglobalisaatiolle. Eipä juuri mitään. Kiista yhteismaasta -kirjan toisilla kirjoittajilla toki on ansiokasta faktuaalistakin kritiikkiä Hardinia kohtaan, mutta se kritiikki ei ole relevanttia väestöongelman ratkaisun osalta vaan liittyy pikemmin paikallisten yhteismaan ongelmien ratkaisuun. Viittaan siltä osin arvosteluuni kirjasta muualla.

Wallgrenille Hardinin ratkaisut eivät kelpaa, koska ne rikkovat Wallgrenin vakaumusta, että politiikan pitää perustua universaaliin kantilaiseen moraaliin eikä benthamilaiseen utilitarismiin eli ihmisten edun maksimointiin ja tehokkaisiin ratkaisuihin. Kun älykäs ja koulutettu ihminen argumentoi taitavasti kohtalokkaasti väärien poliittisten ratkaisujen puolesta, monet ymmärrettävästi uskovat. Siksi Wallgrenin tai Kontulan kaltaiset debatoijat ovat ongelmallisia.

Kirjoituksen seuraavassa osassa käsittelen (oikeisto)liberaaleja debatoijia jotka esittävät, että yleinen asevelvollisuus on orjuutta ja moraalisesti väärin – ja siksi hylättävä. Samoin käsittelen demokatiafundamentalisteja, joiden mukaan demokratiaa on aina kunnioitettava ja ja jos enemmistö erehtyy vaikka kuinkakin dramaattisesti, heidät on opettamalla valistettava eikä pakkovaltaa voi koskaan moraalisista syistä oikeuttaa.

–

–