Esipuhe ”Eläinten vallankumouksen” ukrainankieliseen laitokseen

GEORGE ORWELL (suomentanut Timo Hännikäinen)

–

George Orwellin esipuhe on kirjoitettu maaliskuussa 1947 ja se ilmestyi saman vuoden lokakuussa Münchenissä toimivan ukrainalaisen pakolaisjärjestön julkaisemassa Eläinten vallankumouksen laitoksessa. Orwellin alkuteksti ei ole säilynyt ja esipuheen englanninkielinen versio on käännetty takaisin englanniksi ukrainankielisestä käännöksestä. Esipuheen tilaaja, romaanin ukrainaksi kääntänyt Ihor Ševčenko, joka myöhemmin toimi bysantologina ja klassisen filologian professorina Harvardin yliopistossa, on maininnut poistaneensa siitä joitakin lauseita, tosin kirjailijan itsensä luvalla. Esipuhe sisältyy Orwell-käännösvalikoimaan ”Sinä ja atomipommi. Kirjoituksia 1940-luvulta”, joka on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.

–

Minua on pyydetty kirjoittamaan esipuhe Eläinten vallankumouksen ukrainankieliseen käännökseen. Olen tietoinen, että kirjoitan lukijoille joista en tiedä mitään, mutta myös siitä, ettei heilläkään ole luultavasti ollut pienintäkään mahdollisuutta saada tietoa minusta.

He todennäköisimmin odottavat minun kertovan jotakin Eläinten vallankumouksen synnystä, mutta ensin haluaisin kertoa jotakin itsestäni ja niistä kokemuksista, joiden myötä päädyin poliittisiin kantoihini.

Synnyin Intiassa vuonna 1903. Isäni työskenteli siellä brittihallinnon virkamiehenä ja perheeni kuului niihin tavallisiin keskiluokkaisiin sukuihin, jotka koostuvat sotilaista, papeista, virkamiehistä, opettajista, lakimiehistä, lääkäreistä jne. Sain koulutukseni Etonissa, Englannin yksityiskouluista kalleimmassa ja snobistisimmassa. Pääsin sinne kuitenkin pelkästään stipendin avulla; muuten isälläni ei olisi ollut varaa laittaa minua sellaiseen kouluun.

Pian lopetettuani koulun (en ollut silloin vielä kahtakymmentäkään) lähdin Burmaan ja liityin Intian brittiläisiin poliisivoimiin. Kyseessä oli sotilaallinen poliisi, eräänlainen santarmilaitos joka muistuttaa paljon Espanjan Guardia Civilia tai Ranskan Garde Mobilea. Olin palveluksessa viisi vuotta. Työ ei sopinut minulle ja sai minut vihaamaan imperialismia, vaikka tuohon aikaan nationalistiset tunnot eivät olleetkaan merkittävässä määrin pinnalla Burmassa eivätkä brittien ja burmalaisten välit olleet erityisen huonot. Ollessani lomalla Englannissa vuonna 1927 erosin palveluksesta ja päätin ryhtyä kirjailijaksi; aluksi ilman mainittavaa menestystä. Vuosina 1928-9 asuin Pariisissa ja kirjoitin novelleja ja romaaneja joita kukaan ei julkaissut (olen myöhemmin hävittänyt ne kaikki). Seuraavina vuosina elin pääasiassa kädestä suuhun ja näin moneen otteeseen nälkää. Vasta vuodesta 1934 alkaen kykenin elämään kirjoittamalla. Ennen sitä elin usein kuukausikaupalla pahimpia köyhälistökortteleita asuttavien tai kadulla kerjäävien ja varastavien köyhien ja puolirikollisten ainesten keskuudessa. Siihen aikaan olin tekemisissä heidän kanssaan rahapulan takia, mutta myöhemmin heidän elämäntapansa itsessään alkoi kiinnostaa minua suuresti. Vietin useita kuukausia (tällä kertaa järjestelmällisemmin) tutustumalla Pohjois-Englannin kaivosmiesten elinolosuhteisiin. Ennen vuotta 1930 en varsinaisesti pitänyt itseäni sosialistina. Oikeastaan minulla ei vielä ollut selväpiirteisiä poliittisia näkemyksiä. Aloin kannattaa sosialisteja pikemminkin inhosta köyhempien teollisuustyöläisten riistoa ja laiminlyöntiä kohtaan kuin siksi, että olisin teoreettisessa mielessä ihaillut suunnitelmallista yhteiskuntamallia.

Vuonna 1936 menin naimisiin. Melkein samalla viikolla Espanjassa puhkesi sisällissota. Minä ja vaimoni halusimme molemmat lähteä Espanjaan taistelemaan hallituksen joukoissa. Kuuden kuukauden kuluttua olimme valmiit, heti kun olin saanut työn alla olleen kirjani valmiiksi. Espanjassa vietin melkein kuusi kuukautta Aragonin rintamalla, kunnes sain Huescassa fasistisen tarkka-ampujan luodin kurkkuuni.

Sodan alkuvaiheessa ulkomaalaiset eivät juurikaan tienneet tasavaltaa tukevien eri puolueiden keskinäisistä kiistoista. Sattumaketjun seurauksena en liittynyt useimpien ulkomaalaisten tavoin Kansainväliseen prikaatiin, vaan POUM:n, so. Espanjan trotskilaisten, miliisiin.

Vuoden 1937 keskivaiheilla, kun kommunistit saivat hallintaansa (tai osittaiseen hallintaansa) Espanjan hallituksen ja alkoivat vainota trotskilaisia, huomasimme olevamme uhrien joukossa. Meillä oli paljon tuuria, kun pääsimme pois Espanjasta hengissä, eikä meitä edes pidätetty kertaakaan. Monet ystävämme ammuttiin, toiset istuivat pitkään vankilassa tai yksinkertaisesti katosivat.

Espanjan vainot tapahtuivat samaan aikaan kuin Neuvostoliiton suuret puhdistukset, ja tavallaan täydensivät niitä. Niin Espanjassa kuin Venäjälläkin syytteiden sisältö (salaliittoon ryhtyminen fasistien kanssa) oli samanlainen, ja ainakin Espanjan tapauksessa minulla on kaikki syyt pitää syytteitä väärinä. Kokemus oli arvokas oppitunti: opin, kuinka helposti totalitaarinen propaganda saa otteen demokraattisten maiden valistuneista kansalaisista.

Näin vaimoni kanssa, kuinka viattomia ihmisiä heitettiin vankilaan vain siksi että heitä epäiltiin harhaoppisuudesta. Kuitenkin palattuamme Englantiin huomasimme lukuisten selväjärkisten ja asioista perillä olevien tarkkailijoiden uskovan salaliitoista, petoksista ja sabotaasista kertoviin mielikuvituksellisiin selontekoihin, joita lehdistö välitti Moskovan oikeudenkäynneistä.

Niinpä ymmärsin, kirkkaammin kuin koskaan ennen, kuinka negatiivinen vaikutus neuvostomyytillä oli länsimaiden sosialistiseen liikkeeseen.

Tässä kohtaa minun on pysähdyttävä kuvailemaan asennettani neuvostohallintoon.

En ole koskaan käynyt Venäjällä ja tietoni maasta perustuvat vain siihen, mitä kirjoista ja sanomalehdistä voi saada selville. Vaikka kykenisin, en haluaisi sekaantua Neuvostoliiton sisäisiin asioihin: en tuomitsisi Stalinia ja hänen työtovereitaan pelkästään heidän barbaaristen ja epädemokraattisten menetelmiensä takia. On aivan mahdollista, etteivät he parhaalla tahdollaankaan olisi voineet toimia toisin sikäläisissä olosuhteissa.

Mutta toisaalta minulle on ehdottoman tärkeää, että länsieurooppalaiset näkevät millainen neuvostovalta todellisuudessa on. Vuodesta 1930 en ole juurikaan löytänyt todisteita, että Neuvostoliitto olisi matkalla kohti mitään sellaista, mitä voisi oikeasti pitää sosialismina. Päinvastoin, olen nähnyt selviä merkkejä sen muuttumisesta hierarkkiseksi yhteiskunnaksi, jonka johtajilla ei ole sen enempää syytä luopua vallastaan kuin millään muullakaan hallitsevalla luokalla. Lisäksi, Englannin kaltaisen maan työläiset ja älymystö eivät ymmärrä että tämänhetkinen Neuvostoliitto on aivan erilainen kuin se oli vuonna 1917. Yhtäältä he eivät halua ymmärtää tätä (ts. he haluavat uskoa, että jossakin todella on aidosti sosialistinen maa), toisaalta he ovat tottuneet tiettyyn julkisen elämän vapauteen ja kohtuullisuuteen eivätkä lainkaan kykene käsittämään totalitarismia.

On kuitenkin muistettava, ettei Englanti ole täysin demokraattinen. Se on myös kapitalistinen maa, jossa vallitsevat suuret luokkaedut (vielä nytkin, kun sota on tasannut niitä merkittävästi) ja tuloerot. Mutta se on joka tapauksessa maa, jossa ihmiset ovat eläneet keskenään vuosisatoja käymättä sisällissotaa, jossa lait ovat suhteellisen oikeudenmukaiset ja virallisiin tiedonantoihin ja tilastoihin voi melkein poikkeuksetta luottaa, ja, mikä tärkeintä, jossa vähemmistömielipiteen esittäminen ei aiheuta vakavaa vaaraa. Sellaisessa ilmapiirissä kadunmies ei oikeasti ymmärrä sellaisia asioita kuten keskitysleirit, joukkokarkotukset, pidätykset ilman oikeudenkäyntiä, lehdistösensuuri jne. Kaikki mitä hän lukee Neuvostoliitosta kääntyy automaattisesti englantilaisten käsitteiden kielelle, ja hän nielee purematta totalitaarisen propagandan valheet. Vuoteen 1939 saakka, ja vielä myöhemminkin, enemmistö englantilaisista ei kyennyt arvioimaan Saksan natsihallinnon todellista luonnetta, ja nyt he ovat suurelta osin samanlaisen harhakuvan vallassa Neuvostoliiton suhteen.

Tämä on aiheuttanut suurta vahinkoa Englannin sosialistiselle liikkeelle, ja sillä on ollut vakavia seuraamuksia Englannin ulkopolitiikan kannalta. Mielestäni mikään ei ole turmellut alkuperäistä sosialismin ideaa yhtä pahasti kuin uskomus, että Venäjä on sosialistinen valtio ja että kaikki sen johtajien teot ovat anteeksiannettavia elleivät jäljiteltäviä.

Niinpä olen viimeisten kymmenen vuoden ajan ollut vakuuttunut, että neuvostomyytin tuhoaminen on välttämätöntä jos haluamme elvyttää sosialistisen liikkeen.

Palattuani Espanjasta suunnittelin paljastavani neuvostomyytin tarinassa, jonka melkein kuka tahansa kykenisi helposti ymmärtämään ja joka olisi helposti käännettävissä muille kielille. Mutta tarinan varsinaiset yksityiskohdat eivät tulleet mieleeni ennen kuin eräänä päivänä (asuin tuolloin pienessä maalaiskylässä) näin ehkä kymmenvuotiaan pojan ajavan valtavaa työhevosta pitkin kapeaa polkua ja lyövän sitä piiskalla aina kun se yritti kääntyä. Minulle valkeni, että jos tuollaiset eläimet vain tajuaisivat oman voimansa, meillä ei olisi mitään valtaa niihin, ja että ihmiset riistävät eläimiä paljolti samaan tapaan kuin rikkaat proletariaattia.

Ryhdyin analysoimaan Marxin teoriaa eläinten näkökulmasta. Niille oli selvää, että ihmisten keskinäinen luokkataistelu oli pelkkä illuusio, sillä aina kun oli tarpeen riistää eläimiä, kaikki ihmiset liittoutuivat niitä vastaan: todellinen taistelu vallitsee ihmisten ja eläinten välillä. Tästä lähtökohdasta ei ollut vaikea hahmotella tarinaa. Kirjoitin sen vasta vuonna 1943, sillä muut työt veivät kaiken aikani, ja lopulta sisällytin siihen joitakin tapahtumia, esimerkiksi Teheranin konferenssin, jotka olivat kirjoittamishetkellä ajankohtaisia. Tarinan puitteet olivat siis valmiina mielessäni kuusi vuotta ennen sen kirjoittamista.

En halua kommentoida kirjaani; ellei se puhu omasta puolestaan, se on epäonnistunut. Mutta haluan korostaa kahta seikkaa. Ensiksikin, vaikka monet jaksot on otettu Venäjän vallankumouksen todellisesta historiasta, niitä on käsitelty luonnosmaisesti ja niiden aikajärjestystä on muutettu; tämä oli välttämätöntä tarinan symmetrian kannalta. Toinen seikka on jäänyt useimmilta kriitikoilta huomaamatta, sillä en korostanut sitä riittävästi. Moni lukija saattaa päätellä, että kirja päättyy sikojen ja ihmisten täydelliseen sovintoon. Tämä ei ollut tarkoitukseni. Päinvastoin, halusin sen päättyvän äänekkääseen riitasointuun, sillä kirjoitin sen välittömästi Teheranin konferenssin jälkeen, kun kaikki uskoivat että Neuvostoliiton ja lännen välille oli rakennettu parhaat mahdolliset suhteet. En itse uskonut, että niin hyvät välit voisivat kestää pitkään, ja kuten on käynyt ilmi, en ollut aivan väärässä.

En tiedä, mitä muuta minun on tarpeen lisätä. Jos joku on kiinnostunut henkilökohtaisista tiedoistani, voin mainita olevani leski, jolla on melkein kolmivuotias poika, ammatiltani kirjailija ja sodan alkamisesta lähtien pääasiassa lehtimies.

Lehti johon kirjoitan säännöllisimmin on Tribune, yhteiskunnallis-poliittinen viikkolehti, joka karkeasti ottaen edustaa Labour-puolueen vasenta laitaa. Kirjoistani tavallista lukijaa saattavat kiinnostaa eniten (jos tämän käännöksen lukijat voivat saada niitä mistään käsiinsä) Päivät Burmassa (kertomus Burmasta), Katalonia, Katalonia! (kuvaus kokemuksistani Espanjan sisällissodassa) ja Critical Essays (pääasiassa Englannin nykykirjallisuutta käsitteleviä esseitä, jotka on kirjoitettu pikemminkin sosiologisesta kuin kirjallisesta näkökulmasta).

–

George Orwellin ”Sinä ja atomipommi. Kirjoituksia 1940-luvulta” on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.