SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Kaunokirjallisuutta Amerikan ”uudelta oikeistolta”

book 1JARNO ALANDER

Andy Nowicki: Lost Violent Souls  (Counter-Currents Publishing, 2013)

Tähän mennessä vastaan tulleista amerikkalaiseen traditionalistiseen, alt.right- tms. liikkeisiin assosioituneista kynäilijöistä Andy Nowicki on mielenkiintoisimmasta päästä. Georgiassa asuva Nowicki on yksityiselämässään harras katolinen ja perheelleen omistautunut isä. Kirjoituksissaan hän päästää kuitenkin pimeän puolensa valloilleen.

Nowicki on julkaissut kolme romaania, Considering Suicide (2009), The Columbine Pilgrim (2011) ja Under the Nihil (2011) sekä useita novellikokoelmia erilaisissa formaateissa. Nowicki toistaa näissä kaikissa samoja teemoja eri variaatioina: inho ja viha modernia Amerikkaa kohtaan, pakonomainen tarve paeta merkityksetöntä elämää tavalla millä hyvänsä ja pelon ja syyllisyyden leimaama suhde seksiin.

Vuoden 2013 Lost Violent Souls on Nowickin uusin julkaisu. Kuten Nowickin aikaisemmatkin teokset, nyky-yhteiskunnan kyynistämille ihmisvihaajille ja vastarannankiiskille sen lukeminen on kuin taivaan mannaa aavikolla vaeltavan leprasairaan haavoille. Teos sisältää viisi eri lyhytnovellia.

perf5.500x8.500.indd”Morning in America” palaa Nowickin aiemmista töistä tuttuun kouluammuskelujen aiheeseen. Lyhyessä mutta kylmäävässä tarinassa kaksi teinikaverusta syövät aamiaista kahvilassa ennen high schooliin lähtöä. On siis aivan tavallinen aamu Amerikassa – sillä erotuksella, että kaverukset ovat päättäneet toteuttaa tuon amerikkalaisen (ja ikävä kyllä myös suomalaisen) painajaisen: koulussa suoritetun laajennetun, aseellisen itsemurhan. Nowicki onnistuu dialogissaan tavoittamaan erinomaisesti erilaiset tunteet, joita tälläiseen painajaismaiseen projektiin ryhtyvät teinit varmasti kokevat: pelko, epäröinti, katumus, ajatukset siitä, millaista elämä olisi voinut olla, jos se ei olisi ollut tällaista. Lopulta pojat lähtevät kahvilasta, tehtyään lopullisen päätöksen toteuttaa massamurhansa – ei siksi, että he haluavat tehdä niin, vaan koska he eivät koe voivansa olla tekemättä niin. Nowicki osoittaa suurta rohkeutta ja ymmärrystä esittäessään kouluampujat inhimillisinä ja omassa vääristyneessä (yhteiskunnan vääristämässä?) viitekehyksessään täysin loogisina, itsenäisinä toimijoina. Ei liene tarvetta korostaa, että Nowicki sen sijaan ei pidä kouluammuskelujen syynä aseiden olemassaoloa ja saatavuutta – ikään kuin saadessaan jostain tuliaseen käteensä teini ei muuta voisikaan kuin mennä kouluunsa ampumaan ihmisiä.

Kokoelman vahvinta antia ovat toisiaan seuraavat ja myös toisilleen eräänlaisina sisarteoksina toimivat ”The Poet’s Wager” ja ”The Wooden Buddha”. Molemmissa psykiatrin ja potilaan suhteesta kertova tarina kasvaa pohdinnaksi syyllisyydestä, vieraantumisesta ja miehen ja naisen välisen rakkauden vaikeudesta. Näissä kahdessa novellissa Nowickin katolisuus näkyy myös mielestäni selvimmin: ”Wooden Buddhassa” abortin komplikaatioiden seurauksena hedelmättömäksi jäänyt nainen ryhtyy ilottomaan, syyllisyyden kyllästämään seksisuhteeseen naimisissa olevan miehen kanssa.

Heikoin lenkki on etukäteen maistiaisena julkaistu ja kovasti kehuttu tarina ”Oswald Takes Aim”, joka kertoo siitä, minkälaisen kulun maailmanhistoria olisi saattanut saada, jos Lee Harvey Oswald olisikin ratkaisevalla hetkellä menettänyt sisunsa. Kyse on varsin yksinkertaisesta vaihtoehtohistoriasta vailla mitään poikkeuksellista koukkua. Jos vaihtoehtohistoriat eivät ole tuttuja, novelli on varmaankin mielenkiintoinen, mutta alaan jo hieman tutustuneet voivat joko ottaa tai jättää: ”Oswald Takes Aim” tarjoaa lopulta aika vähän lukijoille, joille esimerkiksi Philip K. Dickin Oraakkelin kirja, Vladimir Nabokovin Ada: sukutarina tai Philip Rothin Salajuoni Amerikkaa vastaan ovat tuttuja.

Kokoelman päättävä ”Motel Man” jää sekin hieman puolitiehen – kyseessä on jälleen tarina miehestä, joka etsii elämäänsä järjestystä ja merkitystä äärimmäisellä tavalla, tällä kertaa liittymällä merkilliseen salaseuraan. Hahmo kohoaakin sitten halveksimansa yhteiskunnan huipulle muiden salaliittolaistensa avulla. Lopulta Nowicki ei kuitenkaan tunnu osaavan päättää tarinaa tyydyttävällä tavalla, vaan hahmo päätyy vain merkityksettömään ja tyhjänpäisellä tavalla shokeeraavaan itsetuhoon.

Nowickin tuotanto on vaihtelevaa, mutta ehdottomasti tutustumisen arvoista. Tutustuminen kannattanee aloittaa jostakin novellikokoelmista – vaikkapa sitten juuri tästä.

sterzingerAnn Sterzinger: The Talkative Corpse: A Love Letter  (Hopeless Books, 2014)

Amerikkalaisen unelman nurja puoli korostuu myös Ann Sterzingerin romaanissa The Talkative Corpse: A Love Letter (2013). Aivan kuten Sterzingerin aiemmassa romaanissa NVSQVAM (”ei missään” latinaksi, 2011) myös Talkative Corpsen päähenkilö on miespuolinen, naisten halveksima luuseri, joka joutuu jokapäiväisessä elämässään kokemaan yhä uudelleen modernin Amerikan henkisen tyhjiön ja moraalisen rappion.

Päähenkilö John Jaggo on keski-iän partaalla horjuva graafikko, jolle tapahtuu se pahin, mitä keskiluokkaiselle amerikkalaiselle yleensä voi tapahtua: hän menettää työnsä. Koska amerikkalainen sosiaaliturva on mitä on, jouduttuaan työttömäksi Jaggo joutuu ottamaan vastaan ensimmäisen vastaantulevan työn. Samalla kun hän painaa osa-aikaduunia pizzeriassa puhelintilausten vastaanottajana, hän epätoivoisesti etsii koulutustaan paremmin vastaavaa työtä, jonka kylkiäisenä tulisi ihmisarvoisen elämän mahdollistava palkkashekki.

Teos on rakennettu päiväkirjaromaanin muotoon, ja lisäksi hauskasti varustettu kommenteilla, jotka siihen on lisännyt päiväkirjan jossakin määrittelemättömän kaukaisessa tulevaisuudessa maasta kaivanut tutkija. Kommenteissa pohditaan muun muuassa, olivatko Jeesus, Hämähäkkimies, Edward Saksikäsi ja Muhammad todellisia historiallisia henkilöitä, vaiko vain päiväkirjan kirjoittajan oman mielikuvituksen tuotetta. Esittääpä tulevaisuuden tutkija sellaisenkin näkemyksen, että kysymyksessä saattaa olla kokonaan fiktiivinen kertomus, koska se on niin räikeässä ristiriidassa sellaisten samalta aikakaudelta peräisin olevien ja taatusti autenttisiksi todettujen kulttuuristen artifaktien kuin Dirty Dancing kanssa.

Päiväkirjaan Jaggo kuvaa nöyryytyksiä, joita hän joutuu työelämässä kokemaan itseään puolta nuorempien nilkkien ja häntä toivottomana tyhjätaskuna ja epäonnistujana pitämien naisten toimesta. Alati kasvavaan katkeruuteen, epätoivoon ja pahenevaan alkoholiongelmaan löytyy kuitenkin lopulta lohtua, kun Jaggo kohtaa naispuolisen vastineensa: työttömän, keski-ikäistyvän ja masennukseen taipuvaisen Mayn, jossa Jaggo kuitenkin uskoo olevan enemmän ainesta kuin mitä arkinen ulkomuoto antaisi uskoa.

Talkative Corpse on hyvin nopealukuinen. Kuten usein päiväkirjaromaaneissa, kertojaminä on varsin passiivinen sivustakatsoja, tarinan edetessä minne milloinkin hänen tekemistään tai pikemminkin tekemättömyydestään riippumatta. Parasta romaanissa ovat Sterzingerin hulvattomat, sarkastiset one-linerit ja hänen armottoman tarkkanäköinen ihmiskuvansa. Sterzinger ei totisesti ole feministinen kirjailija: päinvastoin hänen naishahmonsa tapaavat olla jopa miehiä halveksuttavampia.

Suosittelen myös tutustumaan Sterzingerin Taki’s Magazine –verkkolehdessä julkaistavaan, kirjallisuusaiheiseen kolumnisarjaan.

eldritchJames J. O’Meara: The Eldritch Evola … & Others: Traditionalist Meditations on Literature, Art and Culture  (Counter-Currents Publishing, 2014)

Kolmas tällä kertaa käsiteltävä kirja ei ole fiktiota, vaan ”valkoisen nationalismin” piirissä toimivan ajattelijan James O’Mearan mahtipontisella otsikolla varustettu esseekokoelma.

Kysymyksessä on allekirjoittaneen ensimmäinen kosketus O’Mearan hengentuotteiden kanssa. Se on myös ehdottomasti viimeinen. Tilasin kirjan innostuttuani sen lupaavasta otikosta, tietämättä sen sisällöstä tai tekijästä juuri mitään. Sitten kun lopulta sain läpyskän käteeni, sitä ensi kertaa selaillessa odotukset (jotka olivat kieltämättä nousseet aika kevyin perustein) laskivat välittömästi kuin lehmän häntä.

Eldritch Evola nimittäin on teos, joka kärsii niin monista, yksinkin esiintyvinä täysin fataaleista ongelmista, että en edes tiedä, mistä sen haukkuminen pitäisi aloittaa. Ehkäpä kirjan perisynti ja ongelma, johon sen kaikki muut ongelmat ovat johdettavissa, on tekijän ilmeisen ylisuureksi paisunut ego. Narsistina O’Meara nimittäin näyttää kykenevän imitoimaan käytöstä, jolla saa muiden ihailua ja kiitosta osakseen, mutta mitään oikeasti omaperäistä ja kiinnostavaa hän ei kykene luomaan. Niinpä hänen esseensä ovat sekavia, sinne tänne päämäärättömästi poukkoilevia sepustuksia, joiden pääasiallinen tavoite tuntuu olevan luoda lukijalle vaikutelma laajasti lukeneesta ja syvällisestä ajattelijasta, joka on kulttuurikritiikissään aina askeleen muita edellä. O’Meara kylvää kaikkialle pitkiä ja tarpeettomia alaviitteitä, joka tekee lukemisesta entistä sekavampaa. Tempun tarkoitus ei liene muu kuin harhauttaa lukija tällä(kin) tavalla huomaamasta, että mitään todellista sanottavaa hänellä ei ole.

Esimerkki: kirjan nimikkoessee ”The Eldritch Evola” on seitsemän sivun pituinen, mutta sen pituudesta reilusti yli puolet on lainauksia muiden kirjoittajien teoksista. O’Mearan omaa materiaalia on ehkä kaksi tai kolme sivua – tämä mukaanlukien yllä mainitut, loputtomat ja pääosin täysin turhat alaviitteet. Sikäli kun esseellä jonkinlainen sanoma voidaan sanoa olevan, se on kuuluu jotakuinkin niin, että sekä Lovecraftin tuotannossa että Julius Evolan teoksen Revolt Against the Modern World: Politics, Religion, and Social Order in the Kali Yuga muutamassa ensimmäisessä kappaleessa (pidemmälle O’Meara ei kerro lukeneensa) on aika synkkä maailmankuva, tai jotain.

Kirja sisältää muutamia muitakin, aivan yhtä tyhjänpäiväisiä Lovecraftia koskevia esseita. Muita aiheita, joita vasten O’Meara itseään hieroo toivoen, että edes hieman niiden nauttimasta arvostuksesta tarttuisi häneen itseensä, ovat Wagner, Thorstein Veblen, Olaf Stapledon ja lopulta myös yllä mainittu Andy Nowicki.

O’Mearan kielenkäyttö on toisinaan kuin matalamielisimmältä kuviteltavissa olevalta amerikkalaiselta 14/88-punaniska-uusnatsisivustolta. Aivan kuten amerikkalaisille ”pelimies”-bloggareille tuntuu olevan pakollista keksiä omalle penikselleen lempinimi (junk, unit, jne.), O’Meara ei tyydy kutsumaan juutalaisia juutalaisiksi, vaan käyttää kyseisessä asiayhteydessä mitään tarkoittamatonta sanaa ”Judaics”. Ja O’Mearan maailmassa konkkanokka tosiaankin vaanii aivan kaikkialla. Kestän toki rajutkin ideologiset erimielisyydet sellaisten kirjoittajien kanssa, joilla oikeasti on jotain annettavaakin. Tässä tapauksessa näin ei valitettavasti ole.

Jos Eldritch Evolasta haluaa aivan väkipakolla etsiä jotain positiivista, ainakin sitä selailemalla löytää runsaasti mainintoja paljon paremmista, oikeasti lukemisen arvoisista kirjoittajista ja kirjoista.

Jarno Alander ei ole sitoutunut mihinkään, joten häntä on turha vaatia irtisanoutumaan mistään. Hän asuu Itä-Helsingissä.

Jarno Alander ei ole sitoutunut mihinkään, joten häntä on turha vaatia irtisanoutumaan mistään. Hän asuu Itä-Helsingissä.

 

%d bloggers like this: