Raiskauskulttuurin myytti

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Seksuaalinen väkivalta on kuin taivaan lahja feministiselle liikkeelle. Jos sitä ei esiintyisi, feministit näyttäisivät siltä mitä ovatkin: yhdeltä valittajien ryhmältä muiden joukossa. Silloin heillä ei olisi muuta strategiaa kuin toistella vanhaa valhettaan naisen eurosta ja puuttua sellaisiin verisiin vääryyksiin kuin lastenvaatteiden ”sukupuolittuneisuus” ja nimilaki, joka ei salli naisen ottaa miehen etunimeä tai päinvastoin. Pitkälle automatisoidussa koulutus- ja palveluyhteiskunnassa, joka niin selvästi on rakentunut palvelemaan naisten tarpeita, tällainen on tavanomaista taustahälyä jota harva vaivautuu ottamaan vakavasti.

Mutta koska raiskauksia edelleen tapahtuu ja niitä tekevät lähes yksinomaan miehet, feministit voivat todeta että ainakin tässä juuri naiset ovat uhrin asemassa. He voivat jopa väittää, että raiskauksissa ei ole kyse yksittäisistä rikoksesta, vaan ne ovat naisvihamielisen ”raiskauskulttuurin” tuote. Tässä kulttuurissa miehet luovat keskuudessaan ilmapiiriä, jossa väkisinmakaaminen on hyväksyttävää ja uhrin oma vika. Erityisen paha asia on miesten keskinäinen ”male bonding”, joka sulkee naiset ulos ja tekee miesten seuraan tuppautuvasta naisesta vapaata riistaa seksuaalisille lähentelyille. Feministien mukaan miesten sosiaalisissa ympyröissä halvennetaan naisia ja jopa raiskaukset hyväksytään niissä hiljaisesti.

Tämä naisvihan ilmapiiri on feministikirjoittajien mielestä kulttuurista riippumatonta, voimassa Suomesta Jamaikalle ja Portugalista Koreaan. Kun joukko 15-18-vuotiaita somalipoikia raiskasi suomalaisnaisen Helsingin Tapanilassa viikko sitten, Naisasialiitto Unionin kannanotossa sanottiin muun muassa seuraavaa:

Raiskaus on yhdistelmä patriarkaalisesta hierarkiasta kumpuavaa vallankäyttöä ja opittuja arvostuksia, joissa naisiin kohdistuva väkivalta ei edelleenkään ole ihan rikos. Ja sellaisena se koskettaa kaikkia kulttuureja, joissa tasa-arvoa ei ole vielä saavutettu, näin ollen myös Suomea.

Mikään todellinen kokemus miesten yhteisöllisyydestä ei kuitenkaan vahvista kuvitelmaa täkäläisestä raiskauskulttuurista. En ole koskaan tavannut miestä, joka pitäisi raiskausta hyväksyttävänä saati miehekkäänä. Vankiloissakin seksuaalirikolliset ovat sosiaalisen hierarkian pohjalla. Toki miehet saattavat vitsailla keskenään raiskauksista, kaikenlainen makaaberi huumori on yleensäkin osa miesten sosiaalisuutta, mutta oikea raiskaus herättää voimakasta inhoa jokaisessa normaalissa miehessä, jolla on äiti, sisar, tytär, vaimo tai tyttöystävä. Raiskaajan maine on asia jota mies haluaa ehdottomasti välttää, sillä sellaista miestä pidetään halveksittavana, epätoivoisena pervertikkona tai raakalaisena.

Tiedetään, että poikkeustilanteissa jotkut sellaisetkin miehet, jotka eivät tekisi muuten moista, saattavat syyllistyä raiskauksiin. Sota on ilmeisin esimerkki. Vihollispuolen naisia saatetaan raiskata, koska heitä ei pidetä ihmisen veroisina, tai tietoisesti kostomielessä. Poliittisen korrektiuden hämärtämä tosiseikka nimittäin on, että naisen raiskaaminen todella tarkoittaa myös hänen puolisonsa ja miespuolisten sukulaistensa häpäisemistä – se osoittaa, että nämä eivät kyenneet suojelemaan häntä. Tämän takia raiskauksista voi sotaoloissa tulla varsinainen epidemia, ellei sodanjohto puutu ankaralla kädellä siihen, miten vallattujen alueiden siviiliväestöä kohdellaan. Mutta sodassa raiskaavat miehetkään eivät yleensä raiskaisi omiinsa kuuluvia naisia tai käyttäytyisi samoin rauhan oloissa.

On myös tapauksia, joissa miehet vaikenevat ystävän, sukulaisen tai työtoverin tekemästä raiskauksesta ja yrittävät peitellä sitä. Mutta tämä on pikemminkin tavanomaista tekopyhyyttä kuin raiskauskulttuuria – ihmisillä on taipumus katsoa sormien läpi hyvin monenlaisia rikoksia, jos tekijä on joku läheinen. Ja totta on sekin, että seksuaalirikoksista annetaan Suomessa usein mitättömän lieviä tuomioita. Tämäkään ei johdu kulttuurisista normeista vaan oikeuslaitoksen puutteista, sillä sama pätee moniin muihinkin rikoksiin. Ja jos asiasta tehtäisiin tutkimus, veikkaan että suurin osa suomalaisista miehistä asettuisi tukemaan seksuaalirikollisten rangaistusten koventamista. Se olisikin ainoa tehokas keino raiskausten vähentämiseksi: vankila ei välttämättä paranna raiskaajaa, mutta siellä viettämiensä vuosien aikana hänellä ei ole tilaisuutta raiskata ketään.

Todellisia raiskauskulttuureja kannattaa etsiä aivan muilta leveysasteilta. Ylen uutissivuilla 5.8.2009 ilmestynyt artikkeli kertoo, että Etelä-Afrikassa raiskataan päivittäin arviolta 1300 naista, ja raiskauksesta on tullut nuorten miesten keskuudessa eräänlainen sosiaalinen peli. Yleisiä ovat myös lesbonaisten ”korjaavat raiskaukset”, joiden uskotaan muuttavan heidät heteroiksi. Kyseessä on kulttuuri, jossa raiskaukseen suhtaudutaan kevytmielisesti ja sitä pidetään mieskunnon merkkinä, josta sopii jopa ylpeillä. Koska artikkeli on Ylen, ongelma käännetään lopussa pohjimmiltaan valkoisen miehen syyksi: koska apartheid-hallinto väheksyi mustia miehiä, he kostavat vihaisina ja turhautuneina naisille. Mustathan ovat feministienkin näkökulmasta tyhjiä tauluja, jotka eivät kykenisi ainakaan mihinkään pahaan ilman eurooppalaisen patriarkaatin vaikutusta.

Valkoisen miehen pahuuden auraa himmentää sekin, että Suomen Oikeusministeriön teettämän selvityksen mukaan afrikkalaisperäiset maahanmuuttajat syyllistyvät raiskauksiin 12 kertaa useammin suhteessa kantaväestöön. Pohjois-Afrikasta ja Lähi-Idästä tulleiden kohdalla suhde on puolestaan 13-kertainen. Maahanmuuttajaraiskaajien puolustukseksi on sanottu, että suomalainen raiskaaja rikkoo lakia ja kulttuurinsa normeja täysin harkiten, kun taas vieraasta kulttuuripiiristä tuleva ei välttämättä pidä raiskausta lainkaan vääränä. Se on aivan totta, ja juuri tässä ongelma onkin. Tapanilassa raiskanneiden somalinuorukaisten alkuperäisessä kotimaassa raiskaus on ensisijaisesti uhrin ja tämän omaisten häpeä, ja moni sikäläiseen kulttuuriin kasvanut kokee täälläkin olevansa vastuussa ensi sijassa oman yhteisönsä eikä Suomen lain ja yhteiskunnan edessä. Jos oma väki ei tuomitse tekoa, se on sallittu vaikka valkonaamojen laki sen kieltäisikin.

Kotoperäinen raiskaaja taas tietää, että hänen tekonsa on lainvastainen ja omien parissa sosiaalisesti halveksittu. Hän raiskaa kaikesta huolimatta, koska haluaa raiskata tai tuntee pakottavaa tarvetta siihen. Hän saattaa olla luonnevikainen tai kärsiä psyykkisistä ongelmista, ja usein hän on myös tekohetkellä humalassa (toisin kuin maahanmuuttajaraiskaaja, joka on tekohetkellä useimmiten selvä). Tällaisia ympäristönsä normeihin sopeutumattomia miehiä on jonkin verran kaikissa yhteiskunnissa, eikä heihin yleensä tehoa valistus tai rangaistuksen uhka. Mitään kulttuurilleen ominaista he eivät kuitenkaan edusta.

Feministeille ajatus siitä, että maailma ei ole sataprosenttisen turvallinen paikka ja etteivät kaikki kunnioita ihmisen fyysistä koskemattomuutta vaikka laki sen takaisikin, on sietämätön. He eivät voi hyväksyä sitä tosiasiaa, että raa’an miehisen voiman edessä nainen on kovin avuton, vaikka olisikin käynyt jonkin itsepuolustuskurssin. Se kun loukkaa kuvitelmaa, että nainen on kaikessa yhtä kyvykäs kuin mieskin, ja saattaa johtaa kerettiläiseen ajatukseen, että nainen tarvitsee miestä paitsi lisääntyäkseen, myös turvakseen. Mikä pahinta, tosiasioiden tunnustaminen saattaisi saada naiset tajuamaan, että kaikki käytös, esimerkiksi miehen matkaan lähteminen tolkuttomassa humalatilassa, ei ole välttämättä järkevää vaikka se onkin sallittua. Niinpä feministit ovat kehittäneet myytin koko yhteiskunnassa vallitsevasta raiskauskulttuurista selittämään marginaalisen väestönosan tekoja.

Puhuessaan raiskauskulttuurista feministit eivät halua vähentää raiskausten määrää tai auttaa niiden uhreja. He haluavat hallita miehiä syyllistämällä heitä ja tekemällä heistä abstraktin pahuuden edustajia. Näin miehet joutuvat ryhmänä olemaan alituiseen puolustuskannalla. Valheellisia raiskaussyytöksiä vastaan voi puolustautua juridisesti, mutta miten puolustautuu se, jota väitetään raiskauskulttuurin ja ”patriarkaalisen hierarkian” edustajaksi? Miesten pitäisi jatkuvasti esittää anteeksipyyntöjä koko naissukupuolelle ja suostua feministien kaikkiin vaatimuksiin, eivätkä he silloinkaan voisi täysin vapautua kollektiivisen syyllisyytensä taakasta.

Raiskauskulttuuri on epämääräisyydessään kaikenkattava teoria. Sen piiriin kuuluu suuri joukko miehen seksuaalisuuden ilmentymiä pornoelokuvien katselusta ja kaksimielisten vitsien kertomisesta aina väkisinmakaamiseen saakka. Niinpä mikä tahansa naisen epämiellyttäväksi kokema seksuaalinen lähestymisyritys ilmentää seksuaalista väkivaltaa ja seksuaalisen väkivallan siunaavaa ilmapiiriä. Tällaisten olettamusten tueksi esitetään hyvin hatariin tutkimuksiin perustuvia väitteitä, että joka kolmas, neljäs tai viides nainen on joutunut seksuaalisen väkivallan uhriksi. Lisäksi kaikki naisten käyttäytymiseen kohdistuva kritiikki ja itse raiskauskulttuurin olemassaolon kiistäminen vain todistaa naisvihamielisistä asenteista ja sitkeistä patriarkaalisista valtarakenteista. Oletus raiskauskulttuurista on massiivinen itsensä selittävä salaliittoteoria, jonka varsinainen tarkoitus on miesten ja heidän seksuaalisuutensa demonisoiminen.

Demonisoinnin kohteena on erityisesti miesten – ja vielä erityisemmin valkoisten miesten – yhteisöllisyys, tai se mitä siitä on jäljellä. Koska miesten keskinäiset yhteenliittymät, jollaisia miehet ovat muodostaneet koko tunnetun historian ajan, ovat feministien mukaan raiskauskulttuurin kasvupohjaa, sellaisten muodostaminen pitää tehdä mahdottomaksi. Jokaisella kerholla, ryhmällä ja yhdistyksellä, joka ei ota naisia jäsenikseen, on jo nyt tunkkaisen taantumuksellisuuden leima, ja joissakin maissa sellaiset on kielletty lailla. Naiset tunkevat itseään jokaiselle yhteiskunnan osa-alueelle, media rummuttaa tämän kehityksen siunauksellisuutta ja tilat joissa miehet voivat olla keskenään ilman naisten valvontaa ja heidän tarpeisiinsa mukautumista, ovat käymässä vähiin. Tällaisen kehityksen vauhdittaminen raiskauksiin vetoamalla on tehokasta, sillä raiskaus on jo valmiiksi kulttuurinen tabu eivätkä miehet halua leimautua raiskausten hyväksyjiksi.

Vanhan propagandistien viisauden mukaan valhe muuttuu totuudeksi kun se on tarpeeksi suuri ja sitä toistetaan tarpeeksi usein. Molemmat ehdot toteutuvat raiskauskulttuurin myytissä, jossa suhteellisuudentajun puute ja tietoinen vääristely yhdistyvät saumattomasti. Tällaiset valheet ovat omien poliittisten päämäärien ajamisessa niin tehokkaita, että feministit eivät kavahda edes raiskauksen uhrien hyväksikäyttämistä niiden rakentamisessa.

– 

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseeteos ”Hysterian maa” (2013) ja esseekokoelma ”Kunnia” (2015). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.