Isis ja islamin modernisaatio

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Alkujaan muutaman sadan jäsenen kokoinen jihadistijärjestö Isis on ratsastanut Irakin ja Syyrian sotien aallonharjalla lyhyessä ajassa maailmanpoliittiseksi uhkatekijäksi. Viime vuoden jälkipuoliskon aikana se lähes kaksinkertaisti hallitsemansa alueen huolimatta siitä, että sen joukkoihin kohdistettiin yli 800 ilmaiskua. Isisin hallinnon alla elää miljoonia syyrialaisia ja irakilaisia, ja se on tällä hetkellä toimivista jihadistiryhmistä taloudellisesti vaurain: ryöstettyjen antiikkiesineiden myynnillä, pankkiryöstöillä, orjakaupalla, öljyn salakuljetuksella ja kidnappauksilla se on kasvattanut omaisuutensa joidenkin arvioiden mukaan yli kahteen miljardiin dollariin. Isisin taistelijat ovat osoittaneet kykynsä kurinalaiseen sodankäyntiin ja heillä on käytössään panssareita ja raskasta tykistöä.

Eniten levottomuutta ovat herättäneet järjestön äärimmäisen brutaalit menettelytavat. Isisin hallitsemilta alueilta tulee viikoittain uutisia joukkoteloituksista ja -raiskauksista, vankien myymisestä orjiksi, kidutuksista, länsimaisten toimittajien murhista ja kilpailevien uskontojen pyhäkköjen hävittämisistä. Hirmutekojen yksityiskohtia on esitelty mediassa siinä määrin, että niitä tuskin tarvitsee toistaa tässä. Merkillepantavaa on se, että nämä toimet eivät ole kohdistuneet pelkästään kristittyihin ja muihin uskonnollisiin vähemmistöihin, vaan myös vastapuolen valinneisiin muslimeihin ja ylipäätään kehen tahansa, jota voidaan Isisin erikoislaatuisen islamintulkinnan mukaan pitää harhaoppisena. Järjestön viesti on selkeä: jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan. Sen näkökulmasta jopa al-Qaida on liian maltillinen ja länsimaisen liberalismin veltostuttama.

Järjestö, joka polttaa ihmisiä elävältä metallihäkeissä, murskaa lekoilla tuhansia vuosia vanhoja museoesineitä ja laittaa näistä toimista kuvatut videot internetlevitykseen, ei sovi mihinkään vallitsevaan käsitykseen modernin maailman kehityssuunnasta. Ja mikä vielä häiritsevämpää, järjestön riveihin on liittynyt vapaaehtoisina parisen tuhatta sivistyneessä ja rauhallisessa Euroopassa asuvaa muslimia. Länsimaisten tarkkailijoiden onkin ollut vaikeaa päättää, mikä Isis ylipäätään on: onko se poliittinen äärijärjestö, väkivaltainen uskonnollinen kultti vai rikollisorganisaatio?

Liberaaleilla on tapana selittää jihadismin suosiota parhain päin väittämällä, että islamilainen maailma ei ole vielä käynyt läpi omaa uskonpuhdistustaan. Väitteen taustalla on käsitys, että kaikki uskonnot käyvät läpi samanlaisen kehityskaaren, jossa väkivaltainen puhdasoppisuus laimenee vähitellen suvaitsevaiseksi tapauskonnollisuudeksi. Kristinuskoonkin kuului aikoinaan ristiretkiä ja kerettiläisrovioita, kunnes uskonpuhdistus (tai viimeistään valistus) rauhoitti sen – samanlainen kehityskulku on siis islamillakin edessä. Tällainen yksilineaarinen ja universalistinen historiakäsitys on jo sinällään ongelmallinen, mutta jos otamme sen koemielessä vakavasti, herää yllättävä kysymys: entäpä jos Isis ja muut jihadistiliikkeet ovatkin juuri sitä kauan kaivattua ”islamilaista uskonpuhdistusta”?

Uskonpuhdistuksen ajan Euroopassa luterilaisuudesta eronneet radikaalimmat protestanttiliikkeet toimivat välillä hyvin samansuuntaisesti kuin Isis tämän hetken Lähi-Idässä. 1530-luvulla jyrkkä anabaptistijohtaja Jan van Leiden perusti Münsteriin teokraattisen kaupunkivaltion, jossa oikeaan oppiin kääntymisestä kieltäytyneet karkotettiin tai teloitettiin, kaikki kirjat Raamattua lukuunottamatta poltettiin ja naiset pakotettiin Vanhan Testamentin mukaiseen moniavioisuuteen. Niin sanotun toisen reformaation aikana Hollannin ja Sveitsin kirkkojen pyhimyskuvat särjettiin ja seinät kalkittiin valkoisiksi, kun kristinuskosta pyrittiin puhdistamaan kaikki pakanallisperäinen aines. Puritaani Oliver Cromwell oli jihadistijohtajien (ja myös profeetta Muhammedin) lailla samanaikaisesti sotilasdiktaattori ja uskonnollinen uudistaja.

Pyrkimys puhtauteen on sekä uskonpuhdistuksen että jihadismin ytimessä. Uskonpuhdistusliikkeet vaativat aikoinaan paluuta Raamatun auktoriteettiin kirkollisten normien ja perimätiedon yli. Al-Qaidan ja Isisin edustamat salafi-jihadistit vetoavat islamin varhaisvaiheiden ”turmeltumattomiin” käytäntöihin, joista he katsovat islamin valtavirran erkaantuneen. Mutta kummankaan tapauksessa kyse ei ole sitoutumisesta uskonnolliseen perinteeseen tai nostalgisesta taantumuksellisuudesta, vaan pikemminkin menneisyyteen projisoidusta utopiasta. Vuosisatojen saatossa vakiintuneet tavat ja perinteet ovat tämän utopian tiellä olevia esteitä, jotka on murrettava. Radikaalit protestantit särkivät 1500-luvulla pyhäinkuvia tarkoituksenaan palata katolisen kirkon vallan hämärtämään alkuperäiseen oppiin ja Isisin jihadistit räjäyttävät 2000-luvulla muinaisia moskeijoita tarkoituksenaan palata profeetan tai ensimmäisten kalifien aikana vallinneeseen puhtaaseen alkutilaan, josta vuosisatojen vinoutunut kehitys on uskovat etäännyttänyt. Tällä ”alkutilalla” ei ole juurikaan tekemistä todellisten historiallisten olosuhteiden kanssa; se on utooppinen kuvitelma harmonisesta ja yltäkylläisestä uskonyhteisöstä.

Jihadismin toinen länsimainen sukulaisilmiö onkin modernin ajan poliittinen radikalismi: jakobinismin, anarkismin, kommunismin ja kansallissosialismin kaltaiset vallankumoukselliset liikkeet. Ne sijoittivat utopiansa tulevaisuuteen, mutta Isisiin niitä yhdistää usko, että harmoninen yhteiskunta on saavutettavissa pidäkkeettömän väkivallan avulla. Samalla tavoin ne halusivat hävittää vanhan järjestyksen nopeilla drastisilla toimenpiteillä ja aloittaa uuden rakentamisen puhtaalta pöydältä. Puolueen tai vastaavan vallankumouksellisen etujoukon tehtävänä oli juuria moraalinen rappio systemaattisen väkivallan avulla ja uhrata tarvittaessa miljoonia eläviä ihmisiä, jotta tulevat sukupolvet saisivat elää onnellisina.

Yhtymäkohdat moderneihin kumousliikkeisiin tulevat parhaiten esiin tarkasteltaessa Isisin käytännön menettelytapoja. Isisin äärimmäinen raakuus vastustajiaan kohtaan ei ole mitään irtipäästettyä kivikautista barbarismia, vaan tarkoin harkittu strategia. Se paitsi herättää kauhua vihollisissa, myös sitoo omat joukot entistä tiiviimmin yhteen: julmuuksia harjoittava ylittää rajan, jonka jälkeen ei ole enää paluuta neuvotteluratkaisuihin ja vihollinen on tuhottava täydellisesti tai tuhouduttava itse. Täsmälleen samoin järkeilivät bolševikit Venäjän sisällissodan aikana ottaessaan käyttöön ”punaisen terrorin”. Myös he uskoivat käyvänsä ”viimeistä taistoa”, valon ja pimeyden voimien välistä apokalyptistä sotaa, jossa jokaisen oli valittava puolensa.

Isisin kaikkein lähin sukulaisliike historiassa lienee Kamputsean 1970-luvun Khmer rouge. Punaiset khmerit olivat marxilaisen yhteiskuntautopismin ääripiste samalla tavoin kuin Isis on islamilaisen jihadismin ääripiste. Kamputsean kaupunkien tyhjentäminen asukkaista ja silmälasipäisten joukkoteloitukset älymystön hävittämiseksi osoittivat, että he olivat valmiita mihin tahansa agraarisosialistista ihannevaltiota rakentaessaan. Tämä kumouksellinen hurmostila kääntyi lopulta punaisia khmerejä vastaan: he suututtivat äärimmäisyyksillään toisen kommunistisen valtion, Vietnamin, jonka asevoimat sitten kukistivat heidän hallintonsa. Vastaava kohtalo saattaa olla edessä Isisilläkin. Muut jihadistiliikkeet ovat tuominneet järjestön toiminnan, ja maltilliset muslimimaat ovat yhdistämässä voimiaan Isisin kukistamiseksi. Kun Isisin militantit polttivat alkuvuodesta elävältä alasammutun jordanialaisen lentäjän, Jordania vastasi teloittamalla vankiloissaan istuvia jihadisteja ja aloittamalla raivokkaat ilmapommitukset Isisin tukikohtiin. On hyvin mahdollista, että Isis on nyt hankkinut niin paljon vihollisia, ettei voi voittaa heitä edes fanaattisella päättäväisyydellään.

Joka tapauksessa Isis tuottaa ongelmia vielä pitkään, eivätkä nämä ongelmat koske pelkästään Lähi-Itää, vaan länsimaita yhtä lailla. Isis on joidenkin tietojen mukaan jo soluttanut jäseniään Eurooppaan pyrkivien pakolaisten joukkoon, ja perille päästyään nämä jäsenet saattavat muodostaa terrori-iskuja hautovia ”nukkuvia soluja”. Brittilehdet ovat uutisoineet järjestön suunnitelmista lähettää Libyan kautta puoli miljoonaa laitonta siirtolaista Euroopan maihin ”psykologisena aseena”. Vaikka se ei koskaan onnistuisikaan moisessa, on selvää että Isisin päästessä voitolle Irakissa ja Syyriassa jokainen järjissään oleva alueen asukas yrittäisi paeta lähialueen maihin tai Eurooppaan. Sellaiseen pakolaisaaltoon verrattuna jopa tämänhetkiset maahanmuuttajavirrat olisivat vähäpätöisiä. Lännellä ei siis ole varaa pestä käsiään ja antaa tilanteen edetä omalla painollaan.

Isisin vastaisia toimia pohdittaessa on syytä tiedostaa, ettemme ole tekemisissä minkään menneisyyden haamun, vaan modernin uudistusliikkeen kanssa. On syytä hylätä kuvitelmat, että islamilainen maailma kehittyy Euroopasta tuttuja linjoja myöten ja että islamin modernisaatio johtaisi välttämättä liberaaleille mieluisiin lopputuloksiin. Isis haluaa hävittää islamilaisen maailman vuosisataiset hallintoperinteet, muttei länsimaisen demokratian vaan ennennäkemättömän raa’an uskonnollisen totalitarismin nimissä. Modernisaatio ei ole missään päin maailmaa ollut yhtenäinen ja yksisuuntainen prosessi, vaan se on synnyttänyt keskitysleirejä ja kansanmurhia siinä missä demokratiaa ja hyvinvointivaltioitakin.

Syytä on pohtia sitäkin, kuinka paljon länsimaiden kannattaa vastaisuudessa puuttua islamilaisten maiden sisäiseen kehitykseen. Ilman Irakin sotaa ja Syyrian tilanteeseen sekaantumista Isis olisi tuskin saavuttanut nykyisen kaltaista asemaa. Hyvin aikomuksin suoritetut poliittiset ja sotilaalliset kokeet voivat poikia hirviöitä, joita on vaikea saada hengiltä.

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseeteos ”Hysterian maa” (2013) ja esseekokoelma ”Kunnia” (2015). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.