Konservatiivit ja liberaali media

MARKKU STENHOLM

–

Liberaalin median tapa käsitellä katolista kirkkoa antaa lukemattomia esimerkkejä siitä, miten nykyinen tiedonvälitys toimii. Kuva ei ole kovin kaunis, mutta ikävää kyllä niin kiihkeän viekotteleva, että monet konservatiivitkin menevät mukaan median orkestroimiin taisteluihin.

Kirkon tehtävä on tietenkin pelastaa sieluja politiikasta riippumatta. Se ei ole syvimmältä olemukseltaan tämän maailman laitos. Nykymaailmalle, joka älyllisellä tasollaan on lähes pelkkää politiikkaa, kirkko on vieras. Kulttuurisodaksi kutsuttu ilmiö, joka konservatiivien ja liberaalien välillä on ollut valloillaan viimeistään 1960-luvulta alkaen, koskettaa kuitenkin niitä elämän keskeisiä kysymyksiä, jotka kuuluvat kirkon moraalioppiin, ja koska kirkko edelleenkin on merkittävä tekijä myös maallisesti ajatellen, media käyttää sitä tämän sodan yhtenä instrumenttina.

Äskettäin Vatikaanissa vietettiin ylimääräistä piispainsynodia, jonka tarkoituksena oli valmistella ensi syksyn varsinaista, perhettä ja avioliittoa koskevaa piispainsynodia. Keskeisimpiä kysymyksiä ovat, miten suhtautua uudelleen avioituneisiin ja miten aviopuolisoihin, joista toinen on katolinen ja toinen kuuluu johonkin prostestanttiseen kirkkoon tai suuntaukseen. Nykyisin ensimmäiset on suljettu kokonaan ehtoollisyhteyden ulkopuolelle ja jälkimmäisiltä on suljettu mahdollisuus yhteiseen ehtoolliseen. Liberaali media kuitenkin onnistui näkemään synodin poliittisena taisteluna, jossa paavi Franciscuksen johtama liberaali kanta homoihin koki tappion konservatiivisten piispojen taantumuksellisen vastustuksen vuoksi. Näin ei tietenkään ollut, vaan liberaali media vain laittoi peliin kaksi omaa poliittista instrumenttiaan, homot ja kirkon, luodakseen omaa poliittista narratiiviaan ja edistääkseen omia poliittisia päämääriään. Todellisuus saa silloin aina väistyä politiikan tieltä. Mikäli liberaali media kirjoittaisi kriittisen kielteisesti mutta totuudenmukaisesti ja kirkon perustelut huomioiden katolisen kirkon kannasta homoavioliittoihin, tulisi kaikille selväksi, että mitään homoavioliittoja ei kirkkoon koskaan tule. Siksi on parempi pitää yllä valheellista illuusiota kirkon sisällä olevasta liberaalien ja konservatiivien kamppailusta puolesta ja vastaan.

Nuo kaksi mainittua keskeistä kysymystä ovat kokonaan toinen juttu. Katolinen kirkko tunnustaa ortodoksisen kirkon sakramentit ja ortodokseilla uudelleenavioituminen on mahdollista, joten asia voitaisiin opillisesti perustella. Eri kirkon jäsenen päästäminen ehtoolliselle on jo hankalampi pulma. Kysymykset ovat nivoutuneita toisiinsa, koska kyse on avioliitosta, joka siis on yksi kirkon seitsemästä sakramentista. Näistä kirjoittaminen ei kuitenkaan nopealle, Helsingin Sanomien kaltaiselle päivittäismedialle, tai edes Yleisradiolle, ole tarpeeksi kiinnostavaa, ja niiden taustoittaminen vaatisi liikaa tietoa. Voikin sanoa, että koko synodista kirjoitettiin suomalaisessa mediassa vain, koska homoavioliitto on suomalaisella poliittisella agendalla ja liberaalin median kanta sitä kohtaan on myönteinen. Yritettiin kirjoittaa synodista juttuja, jotka edes jotenkin tukisivat median kantaa.

Katolinen kirkko onkin ollut monenmoisessa myllerryksessä Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeen, mutta voidaan sanoa, että sen opin ydin ei ole horjunut mihinkään suuntaan edes niissä moraaliopillisissa kysymyksissä, joita liberaali media pitää poliittisimpina. Siitä huolimatta media jaksaa edelleen rummuttaa. Ja tässä konservatiiveilla ja traditionalisteilla on kenties itsetutkiskelun paikka. Vain lievästi kärjistäen voi sanoa, että Benedictus XVI:n tullessa paaviksi vain harva oli kuullut hänestä. Median sanottua taikasanan “konservatiivi” alkoivat liberaalit vihata ja konservatiivit rakastaa vastavalittua paavia, joka vielä seisoi parvekkeella. Paavi Franciscuksesta tiedettiin ennen valintaa vielä vähemmän. Hänen kohdallaan media taas sanoi taikasanan “liberaali”, ja välittömästi oli konservatiivi / liberaali – asetelma päinvastaisena valmis. Perusteet sille, että Benedictus XVI ja Franciscus edustaisivat vastaikkaisia kantoja ja olisivat johtamassa kirkkoa erilaisiin suuntiin ovat kuitenkin lähes olemattomat.

Kirkko on tietenkin oma kokonaisuutensa. Se ei ole periaatteessa poliittinen, eikä media ohjaa sen päätöksiä. Jotain tästä kirkkoa koskevan uutisoinnin luonteesta voi kuitenkin yleistää koskemaan koko yhteiskuntaa ja yhteiskunnallista keskustelua.

Tärkeä kysymys on, miksi median esittämät näkemykset menevät läpi. Ehkä kyse on vain siitä, että ihmisillä on taipumus uskoa omia ennakkoasenteitaan tukevia näkemyksiä. Esimerkiksi hyvinkin mediakriittisellä Hommafoorumilla on ollut useita kirjoittajia, jotka eivät purematta niele mitään mitä media kirjoittaa maahanmuuttokriittisistä, mutta uskovat välittömästi kaiken kielteisen mitä media kirjoittaa niistä, joita he pitävät vastustajinaan tai asialleen haitallisina henkilöinä tai instituutioina.

Toinen esimerkki: nykyisessä keskustelussa Venäjää pidetään laajastikin konservatiivisena, kristillisiä arvoja edustavana maana, vaikka tosiasiassa se mitä perinteisesti on pidetty hyveellisyytenä on siellä vielä paljon surkeammassa jamassa kuin läntisessä Euroopassa. Mutta Venäjän konservatiivisuuteen uskotaan, koska media sanoo Venäjän olevan konservatiivinen. Ja koska se sanoo sen kielteisessä sävyssä, ryhtyvät konservatiivit puolustamaan valtiota, joka on hajottanut kaikki perinteiset instituutiot, jossa abortti on käytännössä ehkäisykeino, jossa avioeroja on enemmän kuin läntisessä Euroopassa, jossa syntyvyys on vielä matalamalla tasolla ja joka käytännössä pyrkii alistamaan monia muita kansoja venäläisyyteen. Kaikki asioita, joita konservatiivit pitävät lännen rappion merkkeinä. Heille toivo siitä, että Venäjä olisi paremman tulevaisuuden airut, johtuu vain valheellisesta kuvasta, jonka liberaali media on Venäjästä antanut.

Näyttää siis siltä, että mediassa aloite on kokonaan liberaalien käsissä. Kaikki, myös konservatiivit, hätkähtävät toimimaan liberaalin median käskystä. Eivät siksi, että he olisivat kiinnostuneita asioista ja haluaisivat ottaa niistä selvää, vaan siksi, että he haistavat poliittisen taistelun. Konservatiivien kannalta taistelussa on se ikävä puoli, että heidän on hyvin vaikea voittaa sitä noudattamalla omia periaatteitaan, jotka vaativat hidasta tutkimista ja todellista tietoa. Ja he ovatkin koko ajan puolustusasemissa erilaisissa median virittämissä taisteluissa. Liberaalilla medialla on jatkuva etulyöntiasema ja se juoksuttaa konservatiiveja valheellisesta uutisesta toiseen.

Se, miksi liberaali media toimii kuten toimii, ei ole täysin yksiselitteistä. Taustalta ei löydy mitään kokonaisvaltaista suunnitelmaa tai kokonaisnäkemystä. Ja median poliittisuudesta huolimatta sillä ei edes ole varsinaista maailmankuvaa, mikä tekeekin taistelun konservatiiveille vaikeaksi. Media haluaa luonnollisesti tuottaa rahaa ja miellyttää ihmisiä. Se on huomannut, että jälkimmäisellä saa ensimmäistä. Lukuisia kertoja jopa vastuu kirjoituksista on siirretty lukijoille: “Emmehän me, mutta kun lukijat haluavat ja vaativat tätä.” Tätä voi pitää jo järjettömänä, kun kyse on journalismista, jonka ensisijaisesti pitäisi olla tiedonvälitystä. Nykyään tiedonvälitystä tapahtuu lähinnä silloin, kun keskustelupalstoilla korjataan median ensimmäisiä uutisia eri aiheista. Totuuden saa kaivettua esiin keskusteluketjuista sitten, kun varsinainen asia on jo unohtunut ja julkista keskustelua hallitsevat uudet aiheet. Julkisen keskustelun ollessa kuumimmillaan on liberaali näkemys mediassa lähes poikkeuksetta päällimmäisenä.

Miten konservatiivien ja traditionalistien sitten pitäisi tehdä? Ottaa rauhallisesti, poltella piippua ja ylenkatsoa mediaa? Toki myös niin. On tärkeää olla ottamatta yhteiskunnallista mediaa liian vakavasti ja pitää sitä lähinnä osana viihdeteollisuutta. Kuitenkin myös uutisten uuttera oikaisu, joka voi olla hyvinkin uuvuttavaa, on tärkeää ja arvokasta. Totuuden toistaminen ei koskaan ole turhaa.

Konservatiivien kannattaa myös oppia sietämään keskuudessaan olevaa monimuotoisuutta, koska liberaali media erittäin mielellään iskee heidän keskinäisiin erimielisyyksiinsä, olivat ne sitten kuviteltuja tai todellisia. Keskinäisiä väittelyitä voi käydä tukeutumatta valtamediaan lainkaan.

Ennen kaikkea pitäisi poliittisessa toiminnassa keskittyä niihin asioihin, jotka valtiollisesti tai kunnallisesti todella ovat yhteisiä. Liberaalien koko poliittisen näkemyksen voisi supistaa tunnettuun iskulauseeseen “henkilökohtainen on poliittista.” Se, että kaiken suvaitseva liberaalisuus on muuttumassa totalitaarisuudeksi, johtuu juuri siitä. Vaikka konservatiivien ei kannatakaan olla vain liberaalien vastavoima, niin tässä asiassa he voisivat tyynen rauhallisesti todeta, että henkilökohtainen ei ole poliittista.

–

–

Markku Stenholm on katolilainen, kymiläinen, perussuomalainen konservatiivi.