Otto Weininger (1880-1903)

MATTI SIMOLA

–

Otto Weininger oli vain vähän yli 22-vuotias julkaistessaan erittäin laajaa oppineisuutta osoittaneen, sittemmin kadonneen väitöskirjansa, joka noin vuotta myöhemmin, useilla luvuilla laajennettuna, tuli kaupalliseen levitykseen nimellä Geschlecht und Charakter – eine prinzipielle Untersuchung. Teos ei herättänyt suurta huomiota, mutta siihen reagoitiin, myös myönteisesti. Sitä pidettiin syvällisenä sekä tyylillisesti korkeatasoisena, ja valitettiin, että sen akateeminen ulkoasu (130 tiheätä sivua loppuviitteitä) karkottanee enimmät lukijat. Suuret nimet vaikenivat vielä tässä vaiheessa ja Weininger pettyi. Hän lähti ahdistuneena matkalle Italiaan ja sieltä palattuaan vuokrasi Beethovenin kuolintalosta huoneen, johon muutti vanhempiensa luota illalla 3. lokakuuta 1903. Aamulla hänet löydettiin huoneesta henkitoreissaan. Hän oli ampunut kuulan sydämeensä ja kuoli sairaalassa ennen puoltapäivää täsmälleen 23,5-vuotiaana.

Itsemurha oli sensaatio, ja Weiningerin teoksesta alettiin ottaa uusia painoksia muutaman kuukauden välein. Vuodenvaihteessa 1903/1904 ilmestyivät myös kaikki ne irralliset, osittain luonnosmaiset tekstit, jotka Weininger testamentissaan oli määrännyt julkaistaviksi, kokoelmana Über die letzten Dinge. Molemmista kirjoista ilmestyy edelleen uusia erikielisiä painoksia ja myös uusia käännöksiä.

Ne ”törkeydet” joita Weininger teoksissaan tarjoilee Naisesta ja Juutalaisesta, jotka tosin hänelle ovat vain tyyppejä, platonisia ideoita, joille ei ole täyttä vastinetta todellisuudessa, mutta joissa kaikki ihmiset ovat enemmän tai vähemmän osallisina, nämä törkeydet tekivät Weiningerista jo omana aikanaan underground-hahmon, jolle ei tahdo löytyä sijaa virallisessa filosofian historiassa. Ja myöhempi maailmanhistoria on mutkistanut Weininger-reseptiota vielä lisää, vaikka Weiningerin antisemitismi on aivan omalaatuista: ”Losungen wie ’Kauft nur bei Christen’ sind jüdisch,…” (Tunnukset kuten ’Ostakaa vain kristityiltä’ juuri ilmentävät juutalaisuutta). Weininger tarkoitti juutalaisella konformistia, tavallista pulliaista, joka ei tee selvää valintaa hyvän ja pahan välillä, ihmistä joka vain noudattaa hyvää (tai huonoa) tapaa, ihmistä joka pelkää menettävänsä arvonsa muiden silmissä sen sijaan että pelkäisi menettävänsä sen omissa silmissään.

Keskeisin käsite Weiningerin filosofiassa on tahto arvoon. Myös eläimillä on tahto mielihyvään ja jopa tahto valtaan, mutta ainoastaan ihminen saattaa tehdä jotakin vain siksi, että se on arvokasta. Tällaista tekoa ei voi mitenkään selittää eikä perustella. Siinä, että ihminen valitsee arvon eli että on looginen ja eettinen (mitkä ovat Weiningerille yksi ja sama asia), siinä, että ihminen perusteetta pahan sijasta valitsee hyvän, on kyse armosta.

Weiningerin filosofiaa on luonnehdittu myös kategorisen imperatiivin ankaraksi tulkinnaksi. Kant, Platon ja kristinusko ovat se perusta, jolle hän rakensi. Hän ei kiistänyt myöskään Nietzschen eikä Freudin (siihenastisia) ansioita, mutta hän uskoi ylittäneensä ne. Häntä kiinnosti ennen kaikkea se, mikä on vain inhimillistä eikä myös eläimellistä. Nietzsche ja Freud (Marxista ja Darwinista puhumattakaan) etsivät eläintä ihmisessä, Weininger etsi ihmistä tai pikemminkin Jumalaa ihmisessä.

Vaikka Weininger suuntautui transsendenttiin, hän ei ylenkatsonut myöskään empiiristä todellisuutta. Hän piti luonnontieteellistä tutkimusta suorastaan moraalisena velvollisuutena. Toisaalta hän tuomitsi myöhemmän, ”juutalaisen” luonnontieteen, joka ei halunnut tunnustaa, että on myös salaisuuksia.

Ylimielisyys esineitä kohtaan, joita ei edes hämärästi nähdä jonkin syvemmän symboleina, ”verecundian” (kainous, kunnioitus) puute myös luonnontapahtuman edessä, tämä johtaa juutalaiseen, materialistiseen tieteeseen, joka valitettavasti nykyään on vallalla ja joka on filosofialle vihamielistä.

Juutalaiselle tieteelle selkeys ei ollut keino vain rajata sitä arvokasta, mikä aina tulee jäämään hämäräksi, vaan se halusi jatkaa mellastustaan, kunnes voi nähdä koko maailmankaikkeuden yhtenä tympeänä itsestäänselvyytenä. Toisaalla Weininger kehitteli tätä ajatusta pitemmälle, mutta puhui silloin ”rikollisesta”, Baconin tyypistä tieteessä.

…hänen tiedonhalunsa ei ole koskaan puhdasta, toiveikasta, vajavaisuuden kokemuksesta syntynyttä kaipausta, mielen eheyttämiseen suuntautunutta sisäistä jatkuvuuden tarvetta, vaan hän haluaa alistaa kaiken ja vain tässä tarkoituksessa myös tietää.

Tällainen tiede ei edustanut järkeä Kantin merkityksessä, se ei tutkinut ymmärtääkseen vaan hallitakseen. Sitä ei kiinnostanut ihmisen intelligiibeli minä, josta kaikki luonnossa muistuttaa, ihminen mikrokosmoksena, vaan valta.

Otto Weiningerin hauta Wienissä.

Weininger asetti ihmisen kaiken toiminnan ohjenuoraksi tietoisuuden omasta intelligiibelistä minästä, koska ainoastaan se tekee hänet tietoiseksi myös sinästä ja saa hänet luopumaan pyrkimyksistä käyttää toista (tai itseään) välineenä mihinkään tarkoitukseen. Siis individualismi ja egoismi, jotka usein samastetaan, ovatkin toistensa vastakohdat. Kaikenlainen ihmisten välisten rajojen hämärtäminen (kommunismi) on epäsiveellistä, koska se tuhoaa tuon minä-tietoisuuden, joka siis on myös kaiken altruismin edellytys. Kaikki seksuaalisuus on epäsiveellistä, koska siinä toista aina käytetään välineenä. Epäsiveellistä on myös korkeampi erotiikka, madonnakultti, missä mies käyttää naista oman paremman minänsä projektioalustana, ja yleensä turvautuminen toiseen, joko ihmiseen tai johonkin kuvitteelliseen, ihmisen ulkopuolella olevaan jumalaan.

Ihminen on yksin maailmankaikkeudessa, ikuisessa, kauhistuttavassa yksinäisyydessä.

Hänellä ei ole mitään tarkoitusta itsensä ulkopuolella, ei mitään muuta mitä varten elää – enää hän ei tahdo, ei voi eikä hänen täydy olla orja: ihmisten yhteiskunta ja sen sosiaalietiikka eivät merkitse hänelle mitään; hän on yksin, yksin.

Hän on nyt yksi ja kaikki; ja siksi hänellä on laki itsessään, siksi hän on itse kaikki laki eikä mitään mielivaltaa. Ja hän vaatii itseltään, että seuraa tätä lakia itsessään, tätä itsensä lakia, että on vain lakia … Tässä tämä kauhistuttava suuruus: ei ole mitään muuta mikä velvoittaisi. … Sanoa kyllä tälle yksinäisyydelle on se, mikä Kantissa on ”dionyysistä”; vasta se on siveellisyyttä.

Empiirisen ihmisen on arvioitava tekojaan myös niiden vaikutuksen mukaan, eli hänen moraalinsa on aina enemmän tai vähemmän heteronomista. Tahto valtaan johtaa aina vain syvempään riippuvuuteen ympäristöstä; ”herralla” on vapautta yhtä vähän kuin ”orjalla”. Toisaalta nero, jolla on vain tahto arvoon ja jonka intelligiibeli olemus jo näyttäytyy kokonaan vapaana kausaliteetista, ei ole maan päällä mahdollinen. Siksi Weininger asettaa päämääräksi koko ihmiskunnan raukeamisen jumaluuteen, mikä siis tapahtuu, kun kaikista ihmisistä, myös naisista, on tullut täysin loogisia ja eettisiä. Ratkaisevaa on se, miten empiiriset miehet tulevat tässä valitsemaan.

Omin voimin nainen tuskin tähän päämäärään pääsee. Kipinä, joka hänessä on niin heikko, täytyisi aina uudelleen vahvistaa miehen tulessa: täytyisi antaa esimerkki. Kristus on antanut esimerkin. Hän on vapahtanut Magdalenan, hän on palannut tähän osaan menneisyyttään ja sovittanut myös sen. Wagner, suurin ihminen Kristuksen ajoista, on myös sydämessään ymmärtänyt tämän: niin kauan kuin mies suhtautuu naiseen kuin naiseen, ei nainen voi lakata olemasta nainen. Kundryn voi vain Parsifal, synnitön, tahraton mies lopullisesti vapauttaa Klingsorin lumouksesta.

On todistettu, että Ludwig Wittgenstein oli loppuun asti harras Weiningerin lukija. Vasta tämä on tehnyt perusteellisemman filosofisen Weininger-tutkimuksen mahdolliseksi myös akateemisella tasolla. Psykiatreilta Weininger on saanut määrättömästi huomiota, mikä on oireellista, olihan Weininger myös eräänlainen anti-Freud. Suomessa ovat vaikutteita saaneet V.A. Koskenniemi ja erityisesti Juhani Siljo, filosofeista eniten ehkä Erik Ahlman.

***

Nyt julkaistava Nainen ja ihmisyys on käännös Weiningerin pääteoksen viimeisestä luvusta Das Weib und die Menschheit. Mitä Weininger puolustuksekseen sanoo teoksensa alkulauseessa, soveltuu erityisesti tähän lukuun:

Kaikessa teoriassa on aina välttämättä jotakin julkeaa; niinpä sama sisältö, joka hyvin sopii taideteokseen, saattaa tässä, filosofisessa järjestelmässä, tiivistettynä väitteenä jostakin yleisestä, riittävän perusteen laille alistettuna todistettavana teesinä, vaikuttaa paljon karkeammalta ja suorastaan loukkaavalta. Missä esitys on antifeminististä – ja sitä se on lähes kauttaaltaan – siinä eivät myöskään miehet siihen koskaan mielellään ja täydestä vakaumuksesta tule yhtymään: heidän sukupuolinen omahyväisyytensä saa heidät aina näkemään naisen mieluummin sellaisena, jollaisena haluavat tämän omistaa ja jollaisena haluavat tätä rakastaa.

Että tutkimus lopussa kääntyy miestä vastaan ja, tosin syvemmässä merkityksessä kuin naisasianainen aavistaa, näkee hänet suurempana ja varsinaisena syyllisenä, se ei tekijää paljon hyödytä. Perustelut nimittäin ovat juuri sellaiset, joilla kaikkein vähiten voi odottaa arvonpalautusta naisten silmissä.

Ymmärrän hyvin, että filosofista lukijaa saattaa loukata, kun tässä kaikkein korkeimpien ja perimmäisten kysymysten käsittely on ikään kuin asetettu palvelemaan vähemmän arvokasta erityiskysymystä. Siksi haluan korostaa, että sukupuolikysymys on tässä pikemminkin lähtökohta kuin päämäärä. Sen käsittely tuo valoa myös loogisiin peruskysymyksiin arvostelmasta ja käsitteestä ja niiden suhteeseen ajattelun aksioomiin, koomisen, rakkauden, kauneuden ja arvon teorioihin ja probleemoihin kuten yksinäisyys ja etiikka sekä näiden välisiin suhteisiin sekä nerouden, kuolemattomuustarpeen ja juutalaisuuden ilmiöihin. Luonnollisesti nämä laajat selvittelyt, jotka aihealueen kasvaessa tuovat esiin yhä uusia yhteyksiä, tulevat vuorostaan auttamaan meitä erityiskysymyksemme ratkaisussa. Kun tässä laajemmassa yhteydessä käy ilmi, kuinka vähän kulttuuri voi naiselta odottaa, kun lopulliset tulokset todellakin merkitsevät naisellisuuden täydellistä kieltämistä, ei tämä tarkoita sitä, että olisin halunnut tehdä tyhjäksi mitään, mikä on, että olisin halunnut alentaa mitään, millä on arvo itsessään. Jos tekoni minua vähänkin kauhistuttaisi, olisin tässä todellakin vain tuhoaja, jolla ei ole mitään jättää jälkeensä! Kirjan myöntämiset ovat ehkä vähemmän voimakkaita, mutta jolla on kyky kuunnella, pystyy ne kyllä kaikesta erottamaan.

–

–

Matti Simola on tamperelainen diplomi-insinööri. Hänen tärkeimmät julkaisunsa ovat esseekokoelma Veri ja raha, Weininger-suomennos Perimmäisistä kysymyksistä sekä muistelmateos Äitiä ikävä.