Nainen ja ihmisyys

 

OTTO WEININGER   (suomentanut Matti Simola)

–

Kirjoitus on viimeinen luku Otto Weiningerin pääteoksesta ”Sukupuoli ja luonne” (Geschlecht und Charakter).

–

Vasta nyt olemme valmiit muotoilemaan lopullisen vastauksemme kysymykseen naisen emansipaatiosta. Oppainamme lujat teoreettiset käsitteet ja vakaa eettinen katsomus olemme löytäneet tiemme ohi tavanomaisten kiistojen, korkealle yläpuolelle erityisprobleemien, jopa ohi kysymyksen lahjakkuuseroista, huipuille, joilla mitkään monimielisyyksien sääsket eivät enää ole katsettamme sumentamassa ja joilta vasta voimme arvioida naisen merkitystä koko maailmankaikkeudessa. Siksi jätämme kaikki erityisluontoisemmat kysymykset tarkastelun ulkopuolelle – olisikin aivan liian optimistista odottaa, että tutkimuksellamme tulisi olemaan jotakin vaikutusta käytännön politiikkaan. Siksi luovumme kaikista yksityiskohtiin menevistä sosiaalihygieenisistä aloitteista, ja tarkastelemme kysymystä aivan yleisesti, sen ihmisyysaatteen valossa, joka häilyy Immanuel Kantin filosofian yllä.

Tälle aatteelle juuri naisellisuus on pahin uhka. Naisilla on suuri tarve ja erinomainen kyky synnyttää vaikutelma kuin he olisivat pohjimmiltaan epäseksuaalisia ja heidän seksuaalisuutensa vain myönnytys miehelle. Sillä jos tämä harha poistuisi, olisiko silloin myöskään kilpailua, monen kilpailua yhdestä? Joidenkin hyväuskoisten miesten tukemina ovat nykyajan naiset melkein onnistuneet syöttämään koko vastakkaiselle sukupuolelle käsityksen, että miehen tärkein ja varsinaisin tarve on seksuaalisuus, että vasta naiselta hän voi odottaa totisimpien ja syvimpien toiveittensa täyttymystä ja että siveys olisi miehelle jotakin luonnotonta ja mahdotonta. Kuinka usein joutuvatkaan nuoret miehet, jotka saavat tyydytystä vakavasta työstä, kuulemaan naisilta, jotka eivät pidä heitä aivan liian rumina rakastajiksi tai mahdottomina vävyiksi, että heidän ei tulisi vain ylenmäärin opiskella, vaan myös ”nauttia elämästä”. Näihin ystävällisiin kehotuksiin kätkeytyy, tietenkin aivan tiedottomana, naisen huoli siitä, että hänen yksinomaan paritteluun suuntautunutta kutsumustaan laiminlyödään, että hän ei ole enää mitään, että hän ja koko hänen sukupuolensa menettävät kaiken arvonsa heti, kun mies alkaa kiinnostua muistakin kuin seksuaalisista asioista.

On kyseenalaista, tulevatko naiset tässä suhteessa koskaan muuttumaan. Ei pidä myöskään luulla, että he olisivat joskus aikaisemmin olleet toisenlaisia. Nykyään tosin saattaa asian aistillinen puoli olla korostuneempi kuin ennen, sillä suurimmaksi osaksi ”liike” on vain liikettä äitiydestä prostituutioon; kokonaisuutena se on enemmän huoraemansipaatiota kuin naisemansipaatiota ja varmasti, päätellen sen todellisista tuloksista, rohkeata naisessa olevan kokottielementin esiintulemista. Mutta mikä varsinaisesti on uutta on sittenkin miesten suhtautuminen. Juutalaisuuden vaikutuksesta he ovat alkaneet sopeutua naisten arvomaailmaan, jotkut jopa omistautua sille. Miehen siveydelle nauretaan, sitä ei enää lainkaan ymmärretä; mies on lakannut näkemästä naisen syntinä, kohtalona ja oma halu herättämästä mitään häpeää.

Nyt näemme, mistä tämä velvollisuus elostella alunperin juontaa, tämä kahvilakäytössä kulunut dionyysisen käsite, Goethe-kultti, joka näkee Goethessa vain toisen Ovidiuksen, mistä tämä koko moderni koituskulttuuri. Sillä se on jo niin pitkällä, että tuskin kukaan enää uskaltaa tunnustautua siveäksi, ja melkein jokainen haluaisi mieluummin käydä heittiöstä. Sukupuolihurjastelut ovat suosituin kerskailun aihe. Seksuaalisuus arvostetaan niin korkealle, että kerskailija on valmis näkemään suurtakin vaivaa vain tullakseen uskotuksi. Siveys sitä vastoin on jotakin niin halveksittavaa, että usein juuri sellainen, joka tosiasiassa on siveä, naamioituu mieluummin irstailijaksi. On varmaa, että häveliäs häpeää myös häpeäntunnettaan; mutta tuo toinen, nykyajan häpeä ei ole erotiikan aiheuttamaa häpeää, vaan naisen häpeää siitä, että ei vielä ole löytänyt miestä, että ei vielä ole saanut arvoa toiselta sukupuolelta. Siksi on nyt miesten tehtävä toisilleen tarkka tili siitä, millä täsmällisyydellä ja velvollisuudentunnon täyttämällä riemulla he omistautuvat erilaisille sukupuolisille askareilleen. Nykyään on siis juuri nainen, joka luontonsa mukaisesti voi arvostaa miehessä vain tämän seksuaalista puolta, se joka määrää, mikä on miehekästä; juuri naisen kädestä ottavat miehet miehekkyytensä mitan. Näin on yhdyntöjen ja suhteiden määrä tullut ratkaisevaksi myös kun miehet arvioivat toisiaan. Tai ei sittenkään. Sillä silloinhan ei mitään miehiä enää ole.

Kaikki neitseellisyyden arvostus on alun perin miehestä lähtöisin, ja tätä arvostusta tulee olemaan täsmälleen niin kauan kuin vielä on miehiä: siinä on kyse miehelle immanentin, tahrattoman puhtauden ihanteen projisoimisesta rakkauden kohteeseen. Ei siis pidä antaa sen ahdistuksen ja pelon hämätä, jolla nainen suhtautuu kosketukseen ja joka niin helposti muuttuu äärimmäiseksi tuttavallisuudeksi, ei myöskään hysteriana ilmenevän seksuaalisten toiveiden tukahduttamisen eikä sen ulkoisen pakon, jolla mies vaatii naiselta puhtautta ja joka määrää naisen avioliittomahdollisuudet, ei sen pitkän odotuksen eli tarpeen saada arvoa juuri siltä mieheltä, joka sitä eniten pystyy lahjoittamaan (mikä tarve yleensä aivan nurinkurisesti tulkitaan tytön korkeaksi itsekunnioitukseksi). Ei ole epäilystä siitä, mitä naiset neitsyydestä ajattelevat. Onhan naisen päämäärä juuri koitus yleensä. Vasta sen kautta hän voi olla olemassa. Vaikka saattaa näyttää siltä, että juuri henkilökohtaisesti kaikki naiset eivät kaipaisikaan sukupuolinautintoa, on kuitenkin muuten ilmeistä, että nainen haluaa koitusta, ja vain koitusta. Tästä todistaa se, mitä jo aikaisemmin olen sanonut parituksen yleisyydestä.

Varmemmaksi vakuudeksi voimme vielä tarkastella kuinka naiset suhtautuvat toistensa neitsyyteen.

On ilmeistä, että naimattomuus arvostetaan hyvin alas. Naisen kohdalla se voi olla pelkästään negatiivista. Nainen voi arvostaa naista vasta sitten, kun tämä on naimisissa. Olkoon aviomies millainen tahansa: ruma, heikko, köyhä, arkipäiväinen, tyrannimainen, vähäpätöinen, ja vaikka avioliitto on kuinka onneton, on nainen kuitenkin naimisissa eli saavuttanut arvon, olemassaolon. Ja vaikka joku vain lyhyenkin aikaa on saanut maistaa elämän ihanuutta rakastajattarena ja tämän jälkeen vajonnut katutytöksi, on hän kuitenkin korkeammalla asteikossa kuin vanhapiika, joka yksin kamarissaan ompelee ja parsii eikä ole koskaan kuulunut miehelle, ei laillisesti eikä muuten, ei kokenut edes lyhyttä hurmiota.

Nainen ei myöskään koskaan voi arvostaa nuorta hyvin muodostunutta tyttöä tämän kauneuden vuoksi – naiselta puuttuu kauneuden taju, koska hänellä ei ole mitään arvoa, minkä hän kohteeseensa projisoisi – vaan ainoastaan siksi, että tällaisella tytöllä on paremmat mahdollisuudet saada hyvä mies. Mitä kauniimpi neitsyt, sitä varmempi lupaus se on muille naisille, sitä arvokkaampi se on naiselle parittajana, jollaisena hän uskoo olevansa koko yhteisön johtaja. Vain tämä tiedoton ajatus on se, joka ilahduttaa naista, kun hän näkee kauniin tytön. Tämä piirre naisessa tulee selvästi esiin vasta kun hän on itse saavuttanut olemassaolon (koska muuten kateus kilpailijaa kohtaan ja pelko siitä, että omat mahdollisuudet taistelussa arvosta ovat heikommat, helposti tukahduttavat nämä ilonilmaukset), tästä jo oli aikaisemmin puhe. Naisen täytyy toki parittaa ensin itsensä, ennen kuin muut voivat odottaa häneltä huomiota.

Valitettavan yleiseksi tullut ”ikäneidon” vähättely on niin muodoin kokonaan naisesta lähtöisin. Miesten kuulee usein puhuvan kunnioittavasti ikääntyneistä, naimattomista naisista. Sen sijaan jokainen nainen ja jokainen tyttö, naimisissa oleva tai naimaton, pitää tällaista naista äärimmäisen halveksittavana, olkoonkin että tämä tunne jää useimmille heistä aivan tiedottomaksi. Erään naimisissa olevan naisen, jota voitiin pitää henkevänä ja monipuolisesti lahjakkaana ja jolla kauneutensa vuoksi oli niin paljon ihailijoita, että minkäänlainen kateus ei voinut olla vaikuttimena, kuulin kerran pitävän hauskaa vähemmän kauniin ja jo vanhemman italialaisen opettajattaren kustannuksella, joka oli painottaen toistanut: Sono ancora vergine (Olen yhä neitsyt).

Tosin on myönnettävä, edellyttäen että ilmaisu oli oikein toistettu, että vanha nainen oli vain tehnyt välttämättömyydestä hyveen ja olisi ollut heti valmis luopumaan neitsyydestään millä tahansa tavalla, joka vain ei olisi vähentänyt hänen yhteiskunnallista arvostustaan.

Sillä mikä tärkeintä: Naiset eivät halveksi ja pilkkaa ainostaan toistensa neitsyyttä vaan pitävät myös omaansa sellaisenaan äärimmäisen vähäarvoisena. Heille se voi olla arvokas vain tavarana, jolle on kysyntää miesten puolelta. Siksi he katsovat jokaista naitua naista kuin jotakin korkeampaa olentoa. Miten paljon naiselle pohjimmiltaan juuri sukupuoliakti merkitsee, sen voi nähdä siitä totisesta kunnioituksesta, jota vasta aivan hiljattain naidut naiset nauttivat nuorten tyttöjen keskuudessa. Ovathan jälkimmäisetkin jo päässeet selvyyteen oman olemassaolonsa tarkoituksesta, tulla joskus itse ohjatuiksi tähän lakipisteeseen. Itseään ja kaltaisiaan pitää jokainen nuori tyttö epätäydellisinä olentoina, joilla on vielä päämäärä saavuttamatta.

Näin katson osoitetuksi kuinka täydellisesti parituksesta tehty johtopäätös, että neitsyysihanne olisi miehestä eikä naisesta lähtöisin, sopii yhteen kokemuksen kanssa. Mies vaatii siveyttä itseltään ja muilta, eniten siltä olennolta, jota rakastaa. Nainen haluaa voida olla epäsiveellinen ja haluaa myös mieheltä aistillisuutta eikä suinkaan hyvettä. ”Kunnollisia poikia” ei nainen voi lainkaan ymmärtää. Toisaalta on tunnettua, että nainen aina lentää sen syliin, jonka edellä jo kaukana kulkee Don Juanin maine. Nainen haluaa miestä seksuaalisesti, koska hän vain seksuaalisuutensa kautta voi olla olemassa. Naisella ei ole edes erotiikan tajua; naista ei kiinnosta mies etäisilmiönä. Nainen ymmärtää miehessä vain sitä puolta, joka käy suoraan asiaan ja anastaa naisen itselleen. Miehet, joilta brutaliteettivaistot kokonaan puuttuvat tai joilla ne ovat vain heikosti kehittyneet, eivät tee naiseen mitään vaikutusta. Ei myöskään miehen korkeampi platoninen rakkaus ole heille pohjimmiltaan tervetullutta. Se imartelee heitä, mutta se ei sano heille mitään. Ja jos polvirukous naiselle kestää kovin kauan, tulee Beatricesta yhtä kärsimätön kuin Messalinasta.

Koituksessa on naisen syvin alennus, rakkaudessa korkein ylennys. Että nainen haluaa koitusta eikä rakkautta, merkitsee, että nainen haluaa tulla alennetuksi eikä ylennetyksi. Perimmäinen naisemansipaation vastustaja on nainen.

Koitus ei ole epäsiveellistä siksi, että se on miellyttävää, ei siksi, että se on kaiken alemman elämän autuuden perikuva. Askeesi, joka pitää kaikkea mielihyvää jo sellaisenaan epäsiveellisenä, on itse epäsiveellistä, sillä se etsii vääryyden mittaa seurauksista, siis itse toiminnan ulkopuolelta, ei sen omasta luonteesta: askeesi on heteronomista. Ihminen saa pyrkiä mielihyvään, hän voi yrittää muovata elämäänsä maan päällä aina helpommaksi ja iloisemmaksi. Hänen vain ei pidä uhrata tälle mitään siveellistä käskyä. Askeesissa ihminen haluaa pusertaa siveellisen arvon omasta lihastaan, hän haluaa sitä jollakin perusteella, omaa siveellisyyttään tuloksena ja palkintona siitä, että on kieltänyt itseltään niin paljon. Askeesi onkin periaatteellisena kantana kuten myös taipumuksena tuomittava, sillä se ei pyri hyveeseen sellaisenaan, välittömänä itsetarkoituksena. Askeesi on vaarallinen viettelijätär. Sen uhriksi joutuu niin helposti niin moni, koska mielihyvä on yleisin vaikutin, joka saa poikkeamaan lain polulta, ja lähellä onkin erehdys, että varmin tapa pysyä oikealla tiellä olisi karttaa mielihyvää ja pyrkiä kärsimykseen. Sellaisenaan ei mielihyvä ole siveellistä eikä epäsiveellistä. Ainoastaan jos tahto mielihyvään voittaa tahdon arvoon, ainoastaan silloin on ihminen langennut.

Koitus on siksi epämoraalista, että ei ole yhtäkään miestä, joka ei sellaisena hetkenä käyttäisi naista välineenä ja joka siis ei silloin antaisi halun syrjäyttää ihmisarvoa, sekä naisen että omaansa. Koituksessa mies unohtaa itsensä halun vuoksi, ja hän unohtaa naisen. Tätä ei ole hänelle enää sielullisesti olemassa, vaan ainoastaan ruumiillisesti. Hän haluaa naiselta joko lasta tai halunsa tyydytystä. Kummassakaan tapauksessa hän ei kohtele naista itsetarkoituksena vaan ainoastaan välineenä vieraisiin tarkoituksiin. Vain tästä eikä mistään muusta syystä on koitus epämoraalista.

On selvää, että nainen juuri on koitusaatteen lähetyssaarnaajatar ja käyttää itseään kuten kaikkea muutakin maailmassa aina vain välineenä tähän tarkoitukseen. Hän haluaa miehestä välineen mielihyvään tai lapseen, hän haluaa itse olla miehelle väline, kuin mikä tahansa miehen omistama esine, jota tämä mielensä mukaan voi muuttaa ja muovailla. Mutta kenenkään ei pidä antaa käyttää itseään välineenä. Myöskään miehen kantaa naiseen ei saa määrätä se, että tämä haluaa koitusta, ja todellakin, vaikkei sitä miehelle eikä itselleenkään kokonaan myönnä, vain koitusta. Kundry tosin vetoaa Parsifalin sääliin kaipuunsa vuoksi: mutta tässä juuri ilmeneekin säälimoraalin koko surkeus, moraalin, jonka mukaan pitäisi täyttää jokainen lähimmäisen toive, vaikka kuinka epäoikeutettu. Johdonmukainen sympatiamoraali ja johdonmukainen sosiaalietiikka ovat molemmat täysin absurdeja, sillä ne tekevät pitämisen (Sollen) riippuvaiseksi haluamisesta (Wollen) (omasta, vieraasta tai yhteiskunnallisesta, se on samantekevää), sen sijaan että haluaminen riippuisi pitämisestä. Ne valitsevat siveellisyyden mitaksi konkreettisen ihmiskohtalon, konkreettisen ihmisonnen, konkreettisen inhimillisen silmänräpäyksen, idean sijasta.

Kysymys kuuluu: Miten miehen tulee kohdella naista? Kuten tämä itse haluaa vai kuten siveellisyyden idea edellyttää? Jos miehen on kohdeltava naista kuten tämä haluaa, on miehen yhdyttävä häneen, sillä nainen haluaa yhdyntää, lyötävä häntä, sillä nainen haluaa tulla lyödyksi, hypnotisoitava hänet, sillä nainen haluaa tulla hypnotisoiduksi, mielistelevällä kohteliaisuudella osoitettava, miten vähäiseksi hän noteeraa naisen oman arvon; sillä nainen haluaa juuri kohteliaisuuksia eikä tulla arvostetuksi omana itsenään. Jos mies taas haluaa kohdella naista kuten siveellisyyden idea vaatii, täytyy hänen nähdä naisessa ihminen ja pyrkiä sitä kunnioittamaan. Nainen on, nimittäin, miehen funktio, ja naiset eivät haluakaan olla muuta kuin tätä. Lesket Intiassa antavat mielellään polttaa itsensä ja suorastaan vaativat sitä. Kuitenkaan ei tämä tapa ole muuta kuin hirveintä barbariaa.

Naisten emansipaatiosta pätee sama kuin juutalaisten ja neekerien emansipaatiosta. Varmasti pääsyy siihen, että näitä kansoja kohdellaan orjina ja vähempiarvoisina, on heidän omissa orjamaisissa taipumuksissaan. Heillä ei ole lainkaan niin voimakasta vapaudentarvetta kuin indogermaaneilla. Vaikka valkoiset Amerikassa sittemmin ovat nähneet välttämättömäksi kokonaan eristäytyä neekereistä, koska nämä ovat käyttäneet vapauttaan arvottomalla tavalla, oli Pohjoisvaltioiden ja Etelävaltioiden välisessä sodassa, joka antoi mustille vapauden, kuitenkin edellisillä oikeus puolellaan. Vaikka ihmisyyden tainta juutalaisessa, vielä enemmän neekerissä ja vielä paljon enemmän naisessa varjostavat erilaiset amoraaliset vietit, siis vaikka sillä näiden kohdalla on paljon enemmän vastuksia voitettavanaan kuin arjalaisessa miehessä, täytyy myös heitä kunnioittaa ihmisinä, olkoon tuo taimi jäänyt vaikka kuinka kehittymättömäksi. Myös heissä meidän on kunnioitettava ihmisyyden ideaa (ihmisenä olemista, sielua osana ylimaallista maailmaa). Paatuneimpaankaan rikolliseen ei saa kohdistaa väkivaltaa, ei laillista eikä laitonta. Kenelläkään ei ole oikeutta lynkata häntä.

Naisen probleema ja juutalaisen probleema ovat täysin identtiset orjuuden probleeman kanssa. Ratkaisu jälkimmäiseen on myös ratkaisu edellisiin. Ketään ei saa alistaa, ei sellaistakaan, joka viihtyy hyvin vain alistettuna. Kotieläimeltä, jota käytän hyväkseni, en riistä vapautta, koska sillä ei sitä ole koskaan ollutkaan; mutta naisissa on vielä aavistus sisäisestä pakosta viimeisenä vaikkakin vielä heikkona jälkenä henkisestä vapaudesta, koska yhtään absoluuttista naista ei ole olemassa. Naiset ovat ihmisiä ja heitä täytyy sellaisina kohdella, vaikka he eivät itse koskaan tulevaisuudessakaan tätä haluaisi. Naisella ja miehellä on samat oikeudet.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että naisille tulisi antaa poliittista valtaa. Tämä myönnytys ei olisi varmasti nyt eikä ehkä koskaan tarkoituksenmukainen. Uudessa Seelannissa, missä eettinen periaatteemme on viety niin pitkälle, että naisille on annettu äänioikeus, on saatu hyvin huonoja kokemuksia. Aivan kuten katsomme parhaaksi pitää lapset, heikkomieliset ja rikolliset erossa yhteisten asioiden hoidosta, vaikka heistä jonakin päivänä tulisi enemmistö, samoin pitää naista estää vahingoittamasta omaakin asiaansa. Kuten tieteen tulokset ovat riippumattomia siitä, ovatko kaikki niistä samaa mieltä, samoin voidaan naisten oikeudet selvittää aivan tarkasti ilman naisten osallistumista päätöksentekoon. Heidän ei tarvitse olla huolissaan siitä, että tulisivat petkutetuiksi, kun päätöksiä eivät määrää valtanäkökohdat vaan juuri oikeusnäkökohdat.

Oikeus on yksi ja sama miehelle ja naiselle. Kukaan ei saa kieltää naiselta mitään ”epänaisellisena”. Aivan alhainen on tuomio, joka vapauttaa miehen, joka on tappanut uskottoman vaimonsa muka laillisena omaisuutenaan. Naista on tarkasteltava yksityisolentona ja vapauden idean kannalta, ei lajiolentona eikä mistään kokemuksesta tai miehen rakkaustarpeista johdetusta näkökulmasta, ei vaikka nainen ei koskaan itse osoittaisi ansaitsevansa näin ylevää suhtautumista.

Siksi tämä kirja on korkein kunnianosoitus, mikä naisen osaksi voi tulla. Myös naista kohtaan on miehelle vain yksi siveellinen suhtautumistapa mahdollinen. Se ei ole seksuaalisuus eikä rakkaus, sillä ne molemmat käyttävät naista välineenä vieraisiin tarkoituksiin. Mies voi vain yrittää ymmärtää naista. Useimmat ihmiset ilmoittavat teoreettisena kantanaan, että naista tulee kunnioittaa, voidakseen sitten käytännössä sitäkin perusteellisemmin halveksia häntä. Tässä asia on täsmälleen päinvastoin. Emme voi ylistää naista mutta emme myöskään sulkea alusta asti ja ikuisesti kaiken kunnioituksen ulkopuolelle.

Valitettavasti ovat hyvin kuuluisat ja merkittävät miehet ajatelleet tässä kysymyksessä varsin alhaisesti. Muistelkaamme vain Schopenhauerin ja Demostheneen kantaa naisemansipaatioon. Eikä Goethe:

Hiljaisena, ahkerasti kotiaskareita tehden valmistautuu nuori tyttö tekemään jostakin viisaasta miehestä onnellisen. Jos hän joskus haluaa lukea, valitsee hän keittokirjan.

jää yhtään jälkeen Molieresta:

Une femme en sait toujours assez,/ quand la capacité de son esprit se hausse/ a connaître un pourpoint d’avec un haut-de-chausse.

Miehen on voitettava vastenmielisyytensä miesmäistä naista kohtaan. Sillä tämä vastenmielisyys ei ole mitään muuta kuin alhaista egoismia. Jos nainen muuttuisikin miehekkääksi, jolloin hänestä tulisi looginen ja eettinen, silloin hän ei enää soveltuisi niin hyvin minkään projektion passiiviseksi substraatiksi; mutta tämä ei ole mikään riittävä peruste sille, että nainen, kuten nykyään tapahtuu, kasvatetaan vain miestä ja lasta varten, soveltamalla normia, joka kieltää häneltä jotakin siksi, että se on miehekästä.

Että absoluuttisella naisella ei ole mitään mahdollisuutta siveellisyyteen, ei tarkoita, että miehen tulisi suhtautua empiiriseen naiseen tämän pelkän idean mukaisesti. Elävässä naisessa on teoriamme mukaan, käyttääksemme Kantin termiä, aina vielä ”hyvän itu” (ein Keim des Guten). Se on tuo vapaan olennon jäännös, joka antaa naisen hämärästi aavistaa kohtalonsa. Teoreettisesti ei ole täysin mahdotonta, että tähän taimeen voisi oksastaa lisää hyvän versoja, vaikka se varmasti ei vielä koskaan ole käytännössä onnistunut ja vaikka se ei koskaan tulevaisuudessakaan onnistuisi.

Maailmankaikkeuden syvin perusta ja tarkoitus on hyvä. Siveellisyysidean piiriin kuuluu koko maailma. Vieläpä eläimiä arviodaan ilmiöinä (Phänomene), elefantti arvostetaan siveellisesti korkeammalle kuin käärme, vaikkakaan niitä ei persoonina pidetä vastuullisina esimerkiksi toisen eläimen tappamisesta. Mutta naisesta vastuu on miehellä, ja tähän perustuu vaatimuksemme, että naisen täytyy muuttua. Koska kaikki naisellisuus on epäsiveellisyyttä, täytyy naisen lakata olemasta nainen ja tulla mieheksi.

Tosin on tarkasti varottava kaikkea naisen ulkoista samanarvoiseksi tekemistä, sillä se juuri tekee naisesta varmimmin taas naisen. Mahdollisuudet naisen todelliseen emansipaatioon ja vapauteen, joka ei olisi mielivaltaa vaan tahtoa, näyttävät todella vähäisiltä. Todennäköisemmin on naisilla vain kaksi vaihtoehtoa: hyväksyä valheellisesti kaikki se, mitä mies on luonut, uskotella itselleen haluavansa sitä, mikä on kokonaan vastaan heidän vielä heikentymätöntä luontoaan, tiedottomasti valheellinen siveellinen närkästys, ikään kuin he olisivat siveellisiä, aistillisuuden torjunta, ikään kuin he haluaisivat epäaistillista rakkautta; tai sitten avoin tunnustus (Laura Marholm), että naisen sisältö olisi mies ja lapsi, ilman vähäisintäkään aavistusta siitä, mihin tällöin myönnytään, mikä tappio tällöin myönnetään, mikä häpeämättömyys tähän sisältyy. Tiedoton teeskentely tai kyyninen samastuminen luonnonviettiin, muu ei näytä olevan naiselle mahdollista.

Ratkaisevaa merkitystä ei ole sillä, myönnetäänkö naisellisuus vai salataan, vaan ainoastaan sillä, voidaanko se joskus kokonaan voittaa. Jos joku nainen todella haluaisi miehen siveellisyyttä, olisi hän myös kukistanut naisen itsessään, sillä koitus ei olisikaan hänelle enää korkein arvo ja perimmäinen päämäärä. Käytännössä tällaisten vaatimusten aitouteen ei kuitenkaan voi uskoa. Sillä nainen, joka odottaa mieheltä siveyttä, on joko hysteerinen tai vain niin autuaan yksinkertainen, ettei enää edes hämärästi aavista, että tulee näin kieltäneeksi itsensä, tehneeksi itsensä ehdottoman ja auttamattoman arvottomaksi, olemattomaksi. Tässä tuskin enää tietää, kumpaa pitäisi parempana, rajatonta valheellisuutta, joka voi ottaa kilvekseen jopa sille kaikkein vieraimman, askeettisen ihanteen, vai julkeaa maineikkaan irstailijan ihailua ja konstailematonta antautumista tälle.

Koska kuitenkin kaikki naisen todellinen haluaminen molemmissa tapauksissa suuntautuu miehen tekemiseen syylliseksi, on tässä juuri naiskysymyksen pääprobleema, ja sikäli se lankeaa yhteen ihmisyyskysymyksen kanssa.

Friedrich Nietzsche sanoo eräässä kohdassa kirjoituksiaan: ”Erehtyä peruskysymyksessä ’mies ja nainen’, kieltää jyrkin vastakkaisuus ja ikuisesti vihamielinen jännitys, uneksia tässä ehkä samoista oikeuksista, samasta kasvatuksesta, samoista vaatimuksista ja velvollisuuksista: tämä on tyypillinen lattapäisyyden merkki, ja ajattelijaa, joka tässä vaarallisimmassa kohdassa on osoittautunut latteaksi – latteaksi vaistoissa! – on pidettävä epäilyttävänä, tai pikemminkin petollisena ja petoksesta paljastuneena. Todennäköisesti hän tulee olemaan kaikkiin elämän peruskysymyksiin nähden, myös tulevan elämän, liian ’lyhyt’ ja kaikkeen syvyyteen kykenemätön. Sitä vastoin mies, jolla on syvyyttä hengessään ja haluissaan, tuota syvyyttä myös hyvänsuopuudessa, joka helposti muuttuu ankaruudeksi ja kovuudeksi, tällainen mies voi ajatella naisesta ainoastaan orientaalisesti: – hänen täytyy ymmärtää nainen omistuksena, lukittavana omaisuutena, alamaisuuteen määrättynä, – hänen täytyy tunnustaa Aasian suunnaton ymmärrys, sen ylemmyys vaistoissa, kuten tekivät kerran kreikkalaiset, nuo Aasian parhaat oppilaat ja perijät – jotka, kuten tunnettua, Homeroksesta Perikleen aikoihin, voimistuvan kulttuurin myötä, tulivat vähitellen myös ankarammiksi naista kohtaan, siis lyhyesti orientaalisemmiksi. Kuinka välttämätöntä, kuinka loogista, kuinka suorastaan inhimillisesti toivottavaa tämä oli, sitä sietää pohtia.”

Individualisti ajattelee tässä kokonaan sosiaalieettisesti: hänen kasti- ja ryhmä-, hänen eristämisteoriansa rikkoo, kuten niin usein, hänen moraalioppinsa autonomian. Sillä hän haluaa, palvellakseen yhteiskuntaa ja miesten häiriötöntä rauhaa, saattaa naiset kurinalaisuuteen, joka varmasti lopettaa kaikki puheet naisemansipaatiosta ja kaikki valheelliset ja epäaidot vapausvaatimukset, joita nykyiset naisasianaiset ovat esittäneet kun eivät lainkaan aavista, missä naisen epävapaus oikeastaan on ja mitkä ovat sen syyt. En ole lainannut Nietzscheä syyttääkseni häntä epäjohdonmukaisuudesta, vaan puolustaakseni hänenkin suullaan näkemystä, että ihmisyyden probleema ei ratkea ennen kuin naisen probleema on ratkaistu. Kenestä näyttää tarpeettoman korkeaviritteiseltä, että mies kunnioittaa naista idean, noumeenin vuoksi, eikä käytä häntä välineenä tarkoituksiin, jotka ovat hänen ulkopuolellaan, että mies myöntää naiselle samat oikeudet ja myös samat velvollisuudet (siveelliseen ja henkiseen itsekasvatukseen) kuin itselleenkin, hänen sopii muistaa, että mies ei voi ratkaista omaa eettistä probleemaansa, jos hän aina uudestaan kieltää ihmisyyden idean naisessa käyttämällä tätä nautintovälineenä. Koitus on kaikessa aasialaisuudessaan maksu, joka miehen on naiselle suoritettava tämän alistamisesta. Ja vaikka naiselle onkin juuri luonteenomaista, että hän tästä hinnasta varmasti aina mielellään alistuu surkeimpaan orjuuteen, ei miehen pidä kauppaan suostua, koska muuten myös hän itse kokee siveellisen tappion.

Siis teknisestikään ei mies voi ratkaista ihmisyysprobleemaa yksin; hänen täytyy ottaa nainen mukaan, vaikka hän haluaisi vapauttaa vain itsensä, hänen siis täytyy yrittää saada nainen luopumaan epäsiveellisistä aikomuksistaan miehen suhteen. Naisen täytyy sisäisesti ja totuudellisesti, omasta vapaasta tahdostaan luopua koituksesta. Tämä tarkoittaa, että naisen sellaisenaan täytyy tuhoutua ja että ennen kuin tämä on tapahtunut, ei ole mitään mahdollisuutta pystyttää Jumalan Valtakuntaa maan päälle. Siksi ovat Pythagoras, Platon,kristinusko (vastakohtana juutalaisuudelle), Tertullianus, Swift, Wagner, Ibsen olleet naisen vapauttamisen puolesta, eivät sen puolesta, että nainen emansipoituisi miehestä, vaan sen puolesta, että nainen emansipoituisi naisesta. Tällaisessa seurassa on Nietzschen pannajulistus kevyt kantaa.

Omin voimin nainen tuskin tähän päämäärään pääsee. Kipinä, joka hänessä on niin heikko, pitäisi aina uudelleen vahvistaa miehen tulessa: täytyisi antaa esimerkki. Kristus on antanut esimerkin. Hän on vapahtanut Magdaleenan, hän on palannut tähän osaan menneisyyttään ja sovittanut myös sen. Wagner, suurin ihminen Kristuksen ajoista, on myös sydämessään ymmärtänyt tämän: niin kauan kuin mies suhtautuu naiseen kuin naiseen, ei nainen voi lakata olemasta nainen. Kundryn voi vain Parsifal, synnitön, tahraton mies lopullisesti vapauttaa Klingsorin lumouksesta. Näin on tämä maailmankirjallisuuden syvällisin psykologinen runoelma täysin sopusoinnussa filosofisen deduktiomme kanssa. Vasta miehen seksuaalisuus tekee naisesta naisen. Materiaa on olemassa juuri sen verran kuin on universumin velkasumma: myös nainen elää vain niin kauan kunnes mies on velkansa kokonaan maksanut, kunnes hän on lopullisesti voittanut oman seksuaalisuutensa.

Vain siten lakkaa kaikkien antifeminististen pyrkimysten vastustus: nainen muka vain on sellainen kuin on eikä muutettavissa, ja täytyisi vain oppia elämään hänen kanssaan; taistelu ei hyödyttäisi mitään, koska muutosta ei kuitenkaan tapahdu. Mutta on osoitettu, että nainen ei ole ja kuolee heti, kun mies haluaa kokonaan vain olla. Se, mitä vastaan taistelua käydään, ei ole mitään, millä olisi ikuisesti muuttumaton olemassaolo ja olemus: se on jotakin, mikä voidaan lakkauttaa ja mikä pitää lakkauttaa.

Vanhapiika on juuri se nainen, jota mies, joka tämän luo, ei enää kohtaa, sillä silloin sekin tuhoutuu. Vanha nainen on aina sitä pahempi, mitä enemmän hän on vanhapiika. Jos mies ja hänen luomansa nainen uudelleen kohtaavat pahassa, täytyy molempien kuolla, mutta jos he kohtaavat uudelleen hyvässä, tapahtuu ihme.

Vain siten voi naiskysymyksen ratkaista se, joka sen on ymmärtänyt. Ratkaisua tullaan pitämään mahdottomana, sen henkeä yltiöpäisenä, sen vaatimusta liioiteltuna ja sietämättömänä. Ja todellakin: naiskysymyksestä, josta naiset puhuvat, ei tässä ole enää lainkaan kyse. Tässä käsitellään juuri sitä, mistä naiset vaikenevat ja josta heidän ikuisesti täytyy vaieta, epävapautta, joka liittyy sukupuolisuuteen. Tämä naiskysymys on yhtä vanha kuin sukupuolet eikä nuorempi kuin ihmiskunta. Vastaus tähän kysymykseen kuuluu: miehen täytyy vapauttaa itsensä sukupuolisuudesta ja siten, vain siten hän vapauttaa naisen. Ainoastaan miehen siveellisyys, ei epäsiveellisyys, kuten nainen luulee, voi pelastaa naisen. Tosin hän tuhoutuu tällöin naisena: mutta vain noustakseen tuhkasta uutena, nuorentuneena, puhtaana ihmisenä

Niinpä naiskysymys pysyy niin kauan kuin on kaksi sukupuolta ja aikaisemmin ei raukea myöskään ihmisyyskysymys. Tässä merkityksessä, kirkkoisä Clemensin todistuksen mukaan, on Kristus puhunut Salomelle, siis ilman sitä optimistista kaunistelua, minkä Paavali ja Luther sukupuolisuudelle myöhemmin keksivät. Niin kauan kestää kuolemaa kuin naiset synnyttävät, ja totuutta ei nähdä ennen kuin kahdesta on tullut yksi, miehestä ja naisesta kolmas, ei mies eikä nainen.

***

Vasta näin, nais- ja ihmisyysprobleeman korkeimmasta näkökohdasta, on pidättyvyyden vaatimus molemmille sukupuolille kokonaan perusteltu. Sen johtaminen sukupuolisen kanssakäymisen terveyshaitoista on latteaa, ja niistä tullevat kehon asianajajat ikuisesti kiistelemään; sen perusteleminen mielihyvän epäsiveellisyydellä on virheellistä, sillä näin tulee etiikkaan ujutetuksi heteronominen motiivi. Jo Augustinuksen, kun hän vaati siveellisyyttä kaikilta ihmisiltä, on täytynyt kuulla vastaväite, että silloinhan lyhyen ajan sisällä maan päältä häviäisi koko ihmiskunta. Tässä omituisessa pelossa, jossa kauhistuttavin ajatus näyttää olevan se, että laji kuolee sukupuuttoon, ei ilmene ainoastaan äärimmäinen epäusko yksilölliseen kuolemattomuuteen ja siveellisen yksilöllisyyden ikuiseen elämään; se ei ole ainoastaan epätoivoisen epäuskonnollinen, vaan kertoo myös arkamaisuudesta, kyvyttömyydestä elää lauman ulkopuolella. Joka siten ajattelee, ei voi kuvitella maata ilman tungosta ja ihmisvilinää sen pinnalla. Hän ei pelkää varsinaisesti kuolemaa, vaan yksinäisyyttä. Jos kuolemattomalla moraalisella persoonallisuudella olisi riittävästi voimaa, olisi hänellä rohkeutta kohdata tämä johtopäätös. Hän ei pelkäisi ruumiillista kuolemaa eikä etsisi puuttuvalle uskolleen ikuiseen elämään viheliäistä korviketta lajin jatkuvuudesta. Seksuaalisuuden kieltäminen tappaa vain ruumiillisen ihmisen, ja vain siksi, että henkinen ihminen pääsisi täysin toteutumaan.

Siksi ei voi myöskään olla siveellistä velvollisuutta jatkaa sukua, kuten usein kuulee väitettävän. Se on vain veruke tuolle aivan poikkeuksellisen paksunahkaiselle valheellisuudelle; tämä on niin ilmiselvää, että pelkään tekeväni itseni naurunalaiseksi, kun kysyn, tokko yksikään ihminen vielä koskaan on ryhtynyt sukupuoliaktiin torjuakseen vaaraa, että ihmiskunta tuhoutuu, tai onko kukaan koskaan todella uskonut olevansa oikeutettu huomauttamaan siveälle henkilölle, että tämä menettelee epämoraalisesti. Kaikki hedelmällisyys on pelkästään vastenmielistä, eikä kukaan varmaankaan vilpittömästi tunne velvollisuudekseen huolehtia ihmissuvun jatkumisesta. Ja mitä ei velvollisuudekseen tunne, se ei myöskään ole velvollisuus. Päinvastoin, on epämoraalista tehdä ihmisolento syyn seuraukseksi, ehdonalaiseksi, kuten vanhemmuudessa tapahtuu. Ihminen on pohjimmiltaan vain siksi determinoitu pois vapaudesta ja spontaanisuudesta, että hän on saanut alkunsa tällä epäsiveellisellä tavalla. Että ihmiskunta jatkuu ikuisesti, ei ole lainkaan järjen intressi. Joka haluaa ikuistaa ihmiskunnan, se haluaa ikuistaa ongelman ja synnin, ainoan ongelman ja ainoan synnin, joka on olemassa. Päämäärähän on juuri jumaluus ja ihmiskunnan raukeaminen jumaluuteen. Päämääränä on selvä ero hyvän ja pahan välillä, jonkin ja ei-minkään välillä. Moraalinen pyhitys, joka sukupuolisuudelle aina toisinaan on yritetty antaa olettamalla ihanteellinen yhdyntä, joka tapahtuisi vain lisääntymistarkoituksessa – tämä hienotunteinen kaunistelu ei osoittaudu muuksi kuin tyynnyttäväksi puolusteluksi, sillä tämä sille suotu luulotellusti pyhittävä motiivi ei ole mikään käsky eikä sitä voi löytää ihmisestä imperatiivina vaan pikemmin juuri siveellisesti hylättävänä vaikuttimena, koska siltä ihmiseltä, jonka isäksi ja äidiksi tullaan, ei kysytä suostumusta. Yhdyntää, jossa lisääntyminen pyritään ehkäisemään, ei voi tietenkään puolustella näillä horjuvillakaan perusteilla.

Siis koitus on kaikissa tapauksissa vastoin ihmisyyden ideaa; ei siksi, että askeesi olisi velvollisuus, vaan ennen kaikkea siksi, että nainen haluaa siinä tulla objektiksi, ja mies todellakin tekee tässä hänen mielikseen ja kohtelee häntä esineenä eikä elävänä ihmisenä, jossa tapahtuu myös psyykkisiä ilmiöitä. Siksi myös mies heti naisen omistettuaan halveksii häntä, ja nainen tuntee tämän, vaikka hän vielä kaksi minuuttia aikaisemmin uskoi olevansa miehen jumaloima.

Ihminen voi kunnioittaa toisessa vain ideaa, ihmisyyden ideaa. Naisen halveksunnassa (ja itsehalveksunnassa), joka seuraa yhdynnän jälkeen, on varmin osoitus siitä, että ideaa vastaan on tässä rikottu. Jos joku ei pysty käsittämään, mitä tällä Kantin ihmisyysidealla tarkoitetaan, hän kai ainakin huomaa, että on kyse myös hänen siskoistaan, hänen äidistään, hänen naispuolisista sukulaisistaan. Oman itsemme vuoksi tulisi meidän kohdella naista ihmisenä, pitää arvossa eikä nöyryyttää, kuten kaikessa seksuaalisuudessa tapahtuu.

Mies voi oikeutetusti kunnioittaa naista vasta sitten, kun tämä itse lakkaa haluamastaolla miehelle esine ja materiaa, vasta kun emansipaatio merkitsee hänelle muuta kuin huoraemansipaatiota. Vielä ei ole koskaan avoimesti sanottu, mistä yksinomainen syy naisen orjuuteen on löydettävissä: siitä suvereenista vallasta, joka miehen falloksella on naiseen. Siksi ovat naisemansipaatiota vilpittömästi aina halunneet miehet, eivät kovin seksuaaliset, eivät kovin lemmenkipeät, eivät kovin teräväkatseiset, mutta jalot ja kiihkeästi oikeamieliset miehet, siitä ei voi olla epäilystä. En halua kaunistella miehen eroottisia motiiveja enkä kuvata hänen antipatiaansa ”emansipoitunutta naista” kohtaan vähäisemmäksi kuin se on: on helpompi antaa naisellisen vetää puoleensa, kuten Goethe, kuin yksin nousta ja alati vain nousta, kuten Kant. Tosin paljon siitä, mikä tulkitaan miehen vihamielisyydeksi emansipaatiota kohtaan, on todellisuudessa vain epäuskoa sen mahdollisuuteen. Mies ei halua naista orjattareksi, hän etsii pikemmin toveria, joka ymmärtäisi häntä.

Kasvatus, jonka naiset nykyään saavat, ei sovellu näiden valmistamiseen tielle kohti tuota todellista vapautumista. Viimeinen äidillinen kasvatuskonsti saada tytär tottelemaan on pelotella häntä mahdollisuudella, että hän ei tule saamaan miestä. Kasvatus, joka tulee naisten osaksi, ei tähtää muuhun kuin heidän parittamiseensa, joka vasta kruunaa heidät. Mieheen voidaan vastaavilla keinoilla tuskin vaikuttaa, mutta naisen naisellisuutta, epäitsenäisyyttä ja epävapautta voidaan näin entisestään syventää.

Naisen kasvatus on otettava pois naiselta, koko ihmiskunnan kasvatus äidiltä.

Tämä on ensimmäinen ehto, jonka on täytyttävä, jotta nainen saadaan palvelemaan ihmisyysideaa, jota alusta asti juuri hän, enemmän kuin kukaan, on vastustanut.

***

Nainen, joka todellakin olisi luopunut maailmasta ja etsisi rauhaa sisimmästään, ei olisi enää mikään nainen. Hän olisi ulkoisen kasteen lisäksi vihdoin saanut myös sisäisen kasteen.

Voiko tämä tapahtua?

Ei ole olemassa absoluuttista naista, mutta kuitenkin myöntäminen tässä merkitsee ihmeen myöntämistä.

Onnellisemmaksi ei tällainen emansipaatio naista tee: autuutta se ei voi hänelle luvata ja Jumalan luokse on tie vielä pitkä. Yksikään olento vapauden ja epävapauden välillä ei tunne onnea. Voiko nainen siis päättää luopua orjuudesta, tullakseen onnettomaksi?

Naisen tekemisestä pyhäksi, siitä ei nyt voi olla kysymys. Vaan ainoastaan siitä: voiko nainen vilpittömästi päätyä olemassaolonsa probleemaan, syyllisyyden käsitteeseen? Tuleeko nainen ainakin haluamaan vapautta? Kaikki riippuu ihanteen toteuttamisesta, johtotähden havaitsemisesta. Vain siitä: voiko naisessa kategorinen imperatiivi tulla eläväksi? Tuleeko nainen asettumaan siveellisen idean, ihmisyysidean piiriin?

Sillä yksin tämä olisi naisemansipaatiota.