Vasemmisto, islam ja sensuuri

JARNO ALANDER

–

Brittitoimittaja Nick Cohen (s. 1961) tunnetaan parhaiten Britannian vasemmiston pää-äänenkannattajan The Guardianin sisarjulkaisun, sunnuntailehti The Observerin kolumnistina. Cohen on kuitenkin julkaissut myös viisi kirjanmittaista teosta. Vuosina 2007 ja 2009 ilmestyneet What’s Left ja Waiting for the Etonians käsittelivät perinteisen brittivasemmiston henkistä alamäkeä – asiaa, jonka ympärillä Cohenin kolumnit myös usein pyörivät.

–

Vuonna 2012 ilmestynyt You Can’t Read This Book lähtee liikkeelle siitä, mihin Cohenin aiemmat teokset jäivät. Kirjan teema kuitenkin laajenee nopeasti brittivasemmiston kritiikistä sananvapauskysymyksiin kaikkialla länsimaissa. Tavoilleen uskollisena Cohen muistaa aina siellä täällä jäädä riepottelemaan myös muiden maiden vasemmiston hurskastelua ja tekopyhyyttä.

–

Cohen käyttää vasemmiston kognitiivista dissonanssia sananvapausasioissa astinlautana kahdelle muullekin näkökulmalle sensuuri- ja sananvapauskysymyksiin. Hän näkee yhteiskunnan ns. brasilifikaation, eli keskiluokan vajoamisen ja perinteisen työväestön kurjistumisen roskaväeksi, sekä pienen eliitin alati kasvavan rikkauden ja vaikutusvallan yhtenä tulevaisuuden suurimmista haasteista myös sananvapausnäkökulmasta. Kuten hän mieleenpainuvasti toteaa: kun saavut työpaikallesi, et enää ole demokratiassa.

–

Länsimaissa yhteiskunnan kahtiajakautuminen on edennyt pisimmälle Yhdysvalloissa ja sen 53. osavaltiossa eli Isossa-Britanniassa, mutta ilmiö ei ole tuntematon manner-Euroopassakaan eikä edes pohjoismaissa – sen osoittaa esimerkiksi jo muutama metromatka Itäkeskuksen tuolle puolen.

–

Teoksensa loppupuolella Cohen vielä varoittaa tuudittautumasta ajatukseen, että internet pelkällä olemassaolollaan takaisi sananvapauden toteutumisen. ”Kyber-utopioiden” vaikutus todelliseen elämään kun on loppujen lopuksi melko rajallinen.

–

Islaminuskolla ja islamin puolestapuhujiksi itsensä nimittäneillä liberaaleilla on tunnetusti tapana joutua toistuvasti törmäyskurssille länsimaisten poliitikkojen, taiteilijoiden, kirjailijoiden ja toimittajien kanssa. Tätäkään, nykymaailmassa ehkä kaikkein räjähdysaltteinta, aihetta Cohen ei ujostele (väliin mainittakoon kuitenkin, että briteissä islam-kritiikki ei ole koskaan ollut aivan niin verboten kuin esimerkiksi Suomessa nykyään). Hän käsittelee aluksi Salman Rushdien jo melko puhkikuluneen tapauksen nopeasti ja rutiininomaisesti ikään kuin pohjustuksena.

–

Ayaan Hirsi Alin tapaus ei myöskään ole enää uusi, mutta Cohenin selostus tapauksen vaiheista on kuitenkin paras ja selkein lukemani. Kun lukee Cohenin selostusta hollantilaisen vasemmiston henkeäsalpaavasta tekopyhyydestä ja älyllisestä pelkuruudesta sen katsellessa muualle kun muslimimaahanmuuttajat polkevat lokaan yhteisönsä naisten oikeuksia ja sen puukottaessa Hirsi Alia selkään hänen yrittäessään kiinnittää huomiota asiaan, on kuin katsoisi lääkärin puhkaisevan pahaksi päässeen mätäpaiseen.

Ns. tanskalaispilakuvajupakkaan kirjassa myös sivutaan, kuitenkaan tuomatta esiin suomalaislukijan näkökulmasta mitään erityisen uutta ja mielenkiintoista.

–

Suorastaan surkuhupaisia piirteitä kirjassa saa Sherry Jonesin ja hänen esikoisromaaninsa The Jewel of Medinan tapaus. Jones oli periamerikkalainen naapurintyttö, joka viehättyi islamin eksotiikasta ja tietenkin siitä, miten islamissa nainen saa olla nainen. Jones halusi kirjailijaksi, joten hän päätti kirjoittaa Muhammedin suosikkivaimon Aishan elämän pohjalta dramatisoidun historiallisen romaanin.

–

Islamilaisten lähteiden mukaan Muhammed ja Aisha vihittiin avioliittoon, kun Aisha oli kuusivuotias ja avioliitto ”pantiin täytäntöön” kolme vuotta myöhemmin. Aishan tarinan kertominen sellaisena kuin se islamilaisessa maailmassa tunnetaan ei tietenkään käynyt päinsä, koska sehän olisi kuin väittäisi profeetan olleen pedofiili! Niinpä Jones teki Aishasta ärhäkän, teini-ikäisen protofeministin, joka näyttää kaapin paikan profeetan teltassa. Jones sai Jewel of Medinasta 100 000 dollarin ennakkopalkkion ja kustannussopimus jatko-osasta tehtiin saman tien.

–

Kaikki näytti hyvältä, kunnes Jewel of Medinan ennakkokappale päätyi teksasilaisen naistutkimuksen professorin Denise Spellbergin työpöydälle. Naistutkimuksen professorina Spellberg oli luonnollisesti hyvin verkostoinut ääri-islamistien ja heitä lähellä olevien tahojen kanssa. Näille Spellberg alkoi välittömästi tiedottaa tulossa olevasta islamia rienaavasta ja profeetan ja kunniaa loukkaavasta saatanallisesta pornokirjasta. Ja sitten, kuten arvata saattaa, alkoi tapahtua.

–

Ilmestymisensä jälkeen You Can’t Read This Book sai osakseen kasapäin myönteistä huomiota ja ylistäviä arvosteluja – monessa niissä soviteltiin juuri ennen kirjan julkaisua menehtyneen Christopher Hitchensin viittaa Cohenin harteille. Kirjan kansiin painetuista ylistyksistä mieleenpainuvin tulee kuitenkin mielipiteitä ankarasti puolesta ja vastaan (enimmäkseen vastaan) herättävältä siionisti-räyhäfeministi Julie Burchilliltä, joka vertaa Cohenin kirjoja The Smithsin tuohtuneimpiin kappaleisiin, jotka samanaikaisesti sekä masentavat että vahvistavat uskoa elämään.

–

Jos Theodore Dalrymple on eräänlaisena 2000-luvun Henry Mayhew’na ottanut asiakseen dokumentoida alaluokan alennustilaa jälkiteollisessa Britanniassa, voitaisiin ehkä vain hieman väkinäisesti todeta Cohenin puolestaan muistuttavan 2000-luvun George Orwellia pyrkimyksessään toimia liberaalin keski- ja yläluokan omanatuntona. Ja aivan kuten Dalrymple, on Cohenkin Suomessa melko tuntematon suuruus, mikä on sinänsä ikävää, koska nähdäkseni juuri sananvapaus- ja monikulttuurikysymyksissä suomalainen vasemmisto on perinpohjaisen kurinpalautuksen ja kollektiivisen ryhtiliikkeen tarpeessa ennen kuin sen päänavauksiin voidaan jälleen suhtautua aikuismaisella vakavuudella.

–

Vaikka Suomessa yhteiskunnan atomisoituminen ja kurjistuminen ei olekaan vielä päässyt samaan pisteeseen kuin Britanniassa, brittien leveämpi ja monipuolisempi mediakenttä on ainakin tähän asti taannut sen, että edes jonkinasteinen selväjärkinen keskustelu on siellä ollut mahdollista. Suomessa sellainen taas ei tule kysymykseenkään, kuten kuka tahansa voi todeta esimerkiksi tutkimalla Helsingin sanomien pääkirjoitussivua tai Niklas Herlinin egoprojektin eli Uuden Suomen Puheenvuoro-palstaa.

Viiteryhmä, josta Cohen tietoisuuteemme ponnistaa, ei varmasti ole kaikkien mieleen (minkä lisäksi hänen sukunimensä saattaa joissakin piireissä aiheuttaa yskähtelyä), mutta sen ei soisi estävän ketään sananvapauskysymyksistä kiinnostunutta perehtymästä hänen tuotantoonsa. Hän vaatii itseltään ja omiltaan saman kuin muiltakin, eikä suostu tinkimään älyllisestä rehellisyydestä, vaikka se edellyttäisi ikävienkin tosiasioiden myöntämistä itselleen (ja myös itsestään). Tämä tekee hänestä pienen, mutta mielestäni huomionarvoisen järjen äänen englanninkielisestä maailmasta nousevassa, yhä typerämmäksi käyvässä kakofoniassa.

–

Nick Cohenin seitsemän käskyä sensoreille:*

–

1. Vaadi kunnioitusta, jota ei ole ansainnut

–

Uskontojen ja muiden ”pyhien” käsitteiden on oltava avoinna rakentavalle kritiikille siinä missä kaiken muunkin.

–

2. Pelko vie pitkälle

–

Sankarillisuutta ja kapinallisuutta oman julkisuuskuvansa hallinnassa tavoittelevien vasemmistolaisten (otetaan esimerkkinä Dan Koivulaakso tai vaikkapa nykyään jo kovin elähtänyt Saska Saarikoski) on helppoa väittää puolustavansa sananvapautta tarvittaessa hengellään – he kun tietävät etteivät he koskaan joudu niin oikeasti tekemään. On ilmiselvää, että aivan oikea ja todellinen mahdollisuus tulla ammutuksi, puukotetuksi tai räjäytetyksi (tai irtisanotuksi työstään, tai ystäväpiirinsä halveksimaksi) tukkii monen suun.

–

3. Go postal!

–

Sanonta ”go postal” tarkoittaa silmitöntä raivostumista mitättömistä asioista (sanonnan alkuperä on 80- ja 90-luvuilla yhdysvaltalaisissa postitoimistoissa tapahtuneissa ammuskeluissa, joissa postityöntekijät surmasivat työtovereitaan ilman ymmärrettäviä syitä).

–

Tällä Cohen tarkoittaa nykyään yleistä taipumusta tyhjästä nyhjäistyihin loukkaantumisiin, tyrmistymisiin ja raivostumisiin, jollaisia Suomessakin nähdään lähes viikoittain (ainutlaatuisena suomalaisena lisämausteena tahallinen ymmärtämättömyys – esimerkkinä tästä vaikkapa taannoinen ”hihamerkkikohu”, jossa satiirisesta blogimerkinnästä nousi viikkoja kestänyt, maan rajojen ulkopuolelle levinnyt, tietoiseen valehteluun ja tahalliseen väärinymmärtämiseen perustunut raivoaminen.).

–

4. Väitä, että kiihkoilun vastustaminen on kiihkoilua

–

Aivan kuten vanhempansa murhannut juutalainen esittää kuningas Salomon hovissa lieventävänä asianhaarana orpoutensa, väittävät erilaiset haasteelliset vähemmistöt olevansa rasismin uhreja aina kohdatessaan arvostelua.

–

5. Ihmiset eivät halua tietää

–

Ihmiset eivät halua todellakaan tietää. Sensori voi aina luottaa siihen, että kunhan on kaljaa kaapissa ja Big Brother televisiossa, lopulta monet sellaisetkin ihmiset, jotka pohjimmiltaan tietävät jonkin olevan vinossa, pysyvät hiljaisina.

–

6. Rahalla voit ostaa herrakansan jäsenyyden

–

Siviilikanteiden ja mielikuvituksellisten korvaussummien ympärillä pyörivää sirkusta ei Suomessa onneksi jouduta katselemaan.

–

7. Tutki menneisyyttä, mieti tulevaisuutta

–

1400-luvulla painokoneiden vastustajat halusivat mahdollisimman monen oppineen ja lukeneen miehen saavan tietää, millaisen uhan painokoneet sivistykselle muodostivat. Siksi he eivät kopioineet painokoneiden vastaisia kirjoituksiaan käsin, vaan tuottivat ne painokoneilla. Samoin on nykyään syytä pitää mielessä, että nettiä ja erilaisia mobiililaitteita voidaan käyttää paitsi sananvapauden edistämiseen, myös sen torppaamiseen.

–

*”Käskyt” ovat allekirjoittaneen vapaasti suomentamia, kommentit niiden perässä omiani.

–

–

Nick Cohen: You Can’t Read This Book (Fourth Estate, 2012)

–

–