Silmäkulmien venyttäminen ja kollektiivinen koprolalia

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Tämän vuoden luultavasti kajahtanein mediakohu sai alkunsa, kun puoliksi kosovolaistaustainen Miss Suomi Sarah Dzafce venytti silmäkulmiaan ollessaan lounaalla. Dzafcen kaveri otti tästä valokuvan, jonka julkaisi sosiaalisessa mediassa varustettuna tekstillä ”Kiinalaisenkaa syömäs”. Julkaisun seurauksena Dzafce pantiin luopumaan tittelistään ja esittämään julkinen anteeksipyyntö paitsi suomeksi, myös kiinaksi. Dzafcen lounaskaveri ei koskaan tullut julkisuuteen selittämään, miksi hän oli ottanut ja julkaissut kuvan, ja Dzafce itse joutui kantamaan seuraukset. Aivan ensimmäiseksi tapauksesta voikin päätellä, että jos Dzafcella on tällaisia ystäviä, on vaikea edes kuvitella millaisia hänen vihollisensa ovat.

Lumivyöryefektin tapaus saavutti kiinalaisen hybridivaikuttamisen, perussuomalaisten kansanedustajien provokaatioiden ja kaikesta arkitodellisuudesta vieraantuneiden toimittajien takia. Se levisi Aasian maiden sanomalehtiin ja hallituspiireihin saakka, tuotti julkisen anteeksipyynnön aina yhtä orjamaiselta pääministeriltämme ja herätti laajaa huolta Suomen kansainvälisestä maineesta. Koska kohu laantuu, sitä ei tiedä vielä kukaan.

Mistä tässä kaikessa lopulta onkaan kyse, niin ei ainakaan rasismista. Rasismi on vain kömpelö kiertoilmaus sille, että on olemassa yksilö- ja ryhmäkohtaisia sympatioita ja antipatioita. Tällaisten mieltymysten ja epämieltymysten syyt voivat olla hyvät tai huonot, mutta jokin syy niille aina on – ne eivät johdu epämääräisestä, irrationaalisesta ja myöntäsyntyisestä ”rasismista”. Dzafcen tapaukseen ne eivät myöskään mitenkään liittyneet. Suomessa kukaan ei vihaa aasialaisia, jotka ovat pääosin hyvin käyttäytyvä, työteliäs ja itsestään suurta ääntä pitämätön maahanmuuttajaryhmä. Monella virallisen rasistipuolueen leimaa kantavan perussuomalaistenkin aktiivilla on esimerkiksi Thaimaasta haettu puoliso.

Kohun alkupiste oli se, kun missi matki huumorimielessä toisen etnisen ryhmän ulkoisia piirteitä. Tästä moralistit pillastuivat, minkä jälkeen perussuomalaiset tekivät pillastumisesta pilaa, mikä puolestaan johti suurempaan pillastumiseen… Sekä ”suvaitsevaisto” että ”rasistit” siis käyttäytyivät juuri niin kuin heiltä olisi voinut odottaakin, odottamatonta oli vain kohun valtava mittakaava. Ainoa tapauksesta hyötynyt taho oli Kiinan totalitaarinen hallinto, joka masinoi suuren osan alkuperäisestä paheksuvasta palautevyörystä ja pääsi näyttämään valtansa. Se onnistui järjestämään Dzafcelle potkut ja sai hallituksen matelemaan edessään. Kiina ei pyri maailman johtavaksi mahdiksi ensisijaisesti alueellisella laajentumisella, vaan vähemmän näkyvällä vaikuttamisella, jonka myötä muut tunnustavat sen ylivallan. Tämänkin kohun myötä se laajentaa vähä vähältä omaa sosiaalista luottoluokitusjärjestelmäänsä muuhun maailmaan.

Ymmärrän hyvin perussuomalaisten reaktion Dzafcen erottamiseen. Kun he julkaisivat omia silmänvenytyskuviaan, he vastasivat lapselliseen ja idioottimaiseen kohuun lapsellisella ja idioottimaisella tavalla. Tämänhetkinen julkinen ilmapiiri tuottaa ilmiön, jota voi nimittää kollektiiviseksi koprolaliaksi. Aikamme palvoo mitättömistä asioista loukkaantumista, marttyyriksi heittäytymistä, keskinkertaista narsismia, ja lankeaa polvilleen kenen tahansa kiukkukohtauksen saavan eteen. Tuskin missään tämä näkyy yhtä selvästi kuin suhtautumisessa ”rasismiin”, jonka vähäpätöisimmätkin ilmentymät johtavat kansallisen hätätilan julistuksiin.

Tällainen ilmapiiri herättää halun esiintyä mahdollisimman törkeänä junttirasistina, vain näyttääkseen keskisormea koko teatteriesitykselle. Mitä alkeellisempi provokaatio on, sitä paremmin se toimii. Se, joka ei koskaan ole tuntenut jäytävää kiusausta puhua mutakuonoista, savulihoista, vinosilmistä, hiekkaneekereistä, tunturiapasseista, kyömynenistä, karvakäsistä, greippinaamoista, rättipäistä, rullahuulista ja värivammaisista, heittäköön ensimmäisen kiven. Jos oikea käsi ei ala nousta yläviistoon edes kossupullon jälkeen, sisäistetty herruus on edennyt niin pitkälle että ihminen on käytännössä muuttunut kellopeliappelsiiniksi.

Edellä sanottu ei tietenkään muuta sitä tosiasiaa, että selkäydinreaktiot harvemmin tuottavat mitään hyvää. Useimmiten niistä seuraa ennalta-arvattavia ja yhdentekeviä päällehuutamiskonsertteja, joiden alle kaikki punnitut puheenvuorot peittyvät ja joiden lopputuloksena on vain poteroiden kaivaminen syvemmiksi. Kaikkia taisteluja ei yksinkertaisesti kannata käydä.

Suomen kansainvälisen maineen puolesta pelkäävät voivat olla huoleti, sillä muutaman viikon kuluttua tämänhetkistäkään kohua ei muista enää kukaan. Kohun leviäminen kansainväliseksi johtuu vain siitä, että täkäläinen media pitää sitä yllä, eikä mitään skandaalia voida lypsää loputtomiin. Paljon huolestuttavampaa on se, mitä tapaus on taas kerran paljastanut suomalaisesta yhteiskunnasta. Poliittiset leirit, perinteikkäät instituutiot ja media ovat vajonneet niin reaktiiviselle tasolle, että niiden manipuloiminen kansainvälisen valtapelin tarkoitusperiin on helppoa kuin lapsen lyöminen.

–

–