Autolla Eurooppaan

SAKARI KAUHANEN

–

Lähtöselvitykseen on vielä aikaa, joten poikkeamme kaupassa ostamassa pähkinöitä ja kivennäisvettä. Tämä osoittautuu virheeksi, kun kassajonon keulilla oleva demaripariskunta aloittaa arpajaislapuillaan sekoilun. Vielä muutama Ässäarvan valitseminen, ja myöhästymme laivasta. Demari-isäntä katsoo ylpeästi tuskastuneen näköisiä jonossa seisojia, onhan hän kerrankin saanut jotain aikaan. Viimeinkin äkkirikastujat saavat asiansa toimitettua, ja jono liikkuu taas. Suorinta tietä satamaan jossa laiva jo odottaa. Muistan vielä Seawindin sekä korjaustelakalla tutuksi tulleet vanhemmat laivat perinteisine laivakoristeluineen. Sinistä plyyshiä ja messinkiä. Nyt meitä odottavassa laivassa niistä ei ole tietoakaan, ja laiva sisuksineen muistuttaa uivaa homobaaria. Laivaa odottava seurankipeä Ruotsiin vuosikymmeniä sitten muuttanut kainuulainen tulee jutuille ja ihastelee sitä, että isä ja tytär ovat lähteneet pakettiautolla Eurooppaan. Sotkamon mies kertoo mielellään saavutuksistaan ja menetyksistään Göteborgissa.

Tytär on ihme ja kumma malttanut mennä ajoissa nukkumaan, joten hän herää pirteänä. Pieni ihminen tarkkailee ympäröivää maailmaa ihailtavalla tarkkuudella. Mustalaiset hameineen ovat selkeästi tuottaneet miettimisen aihetta. Autot purkautuvat laivasta, ja tuntuu jotenkin jopa arvokkaalta ajaa mustalaismersujen saattueessa. Liikenne purkautuu hitaasti Stadsgårdenissa ja vaivun ajatuksiini. Havahdun tyttären intoiluun ja kysyn, että mitä hän on nyt nähnyt. Hän on aiemmin nähnyt meikatun miehen vain MTV:n mainoskatkolla, mutta nyt sellainen kävelee aivan automme edestä. Karoliinien suora perillinen kipittää Södermalmin bussiin, ja me hymyilemme tyttären kanssa toisillemme. August Strindbergin patsas sen ohitettuamme näyttää poikkeuksellisen yksinäiseltä.

Käymme ajelulla Värtanilla, jossa muistelen entistä työmaatani. Vanhalla varastoalueellamme ovat poliisit kohnaamassa latvialaista pakettiautoa. Kuningaskunnan poliisi pelaa varman päälle, ja vanhusta on ahdistelemassa kolme partiota. Naispoliisin kireisiin housuihin ei voi olla kiinnittämättä huomiota, ja Dressmann-mainosten miehet vaikuttavat resupekoilta näihin Ruotsiin poliisimiehiin verrattuina.

Porhallamme eteenpäin ja vilkutamme Salemin kunnan mainoskyltille, jossa neekeripojat riemuitsevat. Korkea elintaso näkyy kaikkialla, eli kuulalaakerikauppa natsi-Saksan kanssa kantaa edelleen hedelmää. Kuuma on ja Hiacen ilmastointi hajosi aikoja sitten, joten nestettä kuluu. Poikkeamme Ruotsin viimeisillä kolkilla huoltoasemalle vesiostoksille. Yritän flirttailla myyjättärelle, mutta hän ei vaikuta kovin ilahtuneelta. Ehkä se johtuu suomalaisesta aksentistani ja FIN-merkistä automme rekisterikilvessä. Mukavaa jos tämä johtuu siitä sivistyksellisestä perinnöstä, jonka Uppsalan rotutieteellinen instituutti jätti jälkeensä. Me mongolit jätämme Muumimaailman ja jatkamme Tanskan sillalle. Jätämme snusfrökenin pitämään mainiota pikku myymäläänsä, ja mietin että toista se oli viisitoistavuotta sitten Västeråsissa, jossa kaupanmyyjinä olivat Hilkka ja Sinikka. On niin kuuma, etten voi olla ajattelematta metsäpaloja. Saavatkohan mongolit jälleen tulla sammuttamaan kuningaskunnan metsäpalot, kun karoliinien perilliset lomailevat?

Tytär hämmästelee sitä tilaa ja skaalaa, jota Juutinrauman silta tarjoaa, ja niin hämmästelen itsekin. Kööpenhaminaan täytyy tulla oikein ajan kanssa, mutta nyt etsimme mahdollisimman syrjäisen leirintäalueen. Tanskalaiseen mutkattomuuteen kuuluu kaiken hyysäämisen loistaminen poissaolollaan. Respassa toimii myös leipomo, jos sierettyneen näköinen juuttimies paistaa leipää. Respan rouva laskuttaa 150 tanskankruunua eikä mitään lappuja täytellä. Lähdemme tutustumaan ympäristöön, tytär ajaa pyörällä ja itse juoksen perässä. Kymmenen kilometriä tanskalaista maaseutua kaikkine yksityiskohtineen saa hyvälle tuulelle, ja ehkä tyttärellekin jää jotain muistijälkiä.

Tytär ei kiittele sitä, että joutuu taas konserttiin, mutta Aarhusin musiikkitalo on vaikuttava näky hänellekin. Kuten on vaikuttavaa se huomiokin, että nämä ovat viimeisiä paikkoja, joissa kaikki yleisö on valkoista ja iäkkäämpää väkeä. Kiitän mielessäni Rimski-Korsakovia, ja suuntaamme hotelliin.

Karvainen, karvaisempi, Turkki. Se tulee hyvin nopeasti mieleen, kun Saksan puolella on ajettu muutamia kilometrejä. Ruokakaupan parkkipaikalla ensimmäinen turkis iskee silmänsä tyttäreeni, koska onhan hän jo kymmenvuotias. Keinovalikoimaani kuuluu myös alkeellisempi kommunikointitaito, jonka turkis tuntee ennestään, joten tuijottelu loppuu hyvässä ajassa.

Autobaana vilisee Hiacen renkaiden alla, mutta en ole ollenkaan varma, kestääkö kulkineemme koko matkaamme. Vastaan tulee VW:n vanhempi pakettiauto, ja tajuan yhtäkkiä, etten ole koko matkalla nähnyt vielä muita hienoja autoja. Koskahan täällä on viimeksi ajettu todella hienoilla autoilla? Erich Honeckeria ainakin kyydittiin Citroën CX:ssä. Niin sitä käyttivät myös Elena Ceausescu, Idi Amin, Manuel Noriega, Pinochet ym., joten ehkä automalliin tykästymisessä kyse oli jostain syvällisemmästä kuin vain tyylitajusta. Nyt kadut ovat täynnä valkoisia, mustia ja harmaita autoja, ja näennäiseen kotimaisuuteen luotetaan. Aikanaan kohtalaisen laadukkaita autoja valmistanut MB on esillä, mutta niin ovat myös vielä mauttomammat Audi ja BMW. Teknologista imperatiivia velaksi tai omaksi autistiseen makuun.

Olemme koko matkan aikana olleet ainoat, jotka valmistavat ateriansa levähdyspaikoilla, mutta nyt Hampurissa käymme oikein ravintolassa. Pääsen juttuihin paikallisen eläkeläispariskunnan kanssa. Herrarotu suo meille mongoleille aikaansa. Herrenrasse on säästäväistä väkeä, joten he sullovat servettejä rouvan veskaan. Johdan keskustelun hyvin nopeasti lopulliseen ratkaisuun ja Molotov-Ribbentrop -sopimukseen, eivätkä yli-ihmiset ole valmistautuneet tähän mitenkään. Frau haisee jo ennestään pistävästi hieltä, eikä rupatteluni ainakaan paranna asiaa. Keskustelumme muuttuu monologikseni, jossa koitan mahdollisimman seikkaperäisesti kerrata asevelivaltiomme vaiheita. Rosvoretkeä Puolaan, oman kansan vainoamista Stasin nimeen, ja nyt maan täyttämistä kehittyvien maiden tunneälykkäämmillä ihmisillä. Kun annan suuret suosionosoitukset Merkelille, Übermensch-pariskunta kiirehtii maksamaan laskunsa. Kun tytär tämän jälkeen kysyy mistä puhuimme, kerron ihailevani artisti Heinoa ja soittaneeni aikoinani Edelweissia nokkahuilulla. Ilta on tuloillaan, ja koditon tekee makuupaikkaansa hylätyn talon edustalle. Pyydän tytärtä antamaan kodittomalle perunalastupussin, jonka olen varta vasten ostanut kioskista. Koditon on kiitollinen ja osoittaa sen eleillään tyttärelleni. Tytär on mielissään hyvästä teostaan.

Ajonopeudet ovat edelleen samat, mutta tienposkeen ilmestyy ristejä ja kukkia. Saavumme siis lopultakin Puolaan. Kun vertaan Itä-Saksaa ja Puolaa en voi olla ajattelematta, että puolalaiset neuvostoromantikot käyvät nostalgiamielessä Itä-Saksassa muistelemassa sitä lämmintä surkeutta. Löydämme motellin, jota pitää varmaan satavuotias puolalaismummo. Mummo kirjoittaa jotain muistikirjaansa, ja koitan epätoivoisesti kurkkia nähdäkseni hänen käsialansa. Vanhan ihmisen puolaksi kirjoittama kaunokirjoitus on taidetta. Krakovaan saapuminen jo aamupäivällä on onnistunut suoritus. Edelleen ovat mummot läsnä, kun tytär haluaa päästä vessaan. Yleisen vessan edustalla on Itä-Euroopan tapaan rahastajamummo, jonka kanssa ryhdyn jutuille. Sanavarastoni on todella suppea, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Mummo jaarittelee minulle ja minä hänelle, tyttärelleni hän sanoo jotain kannustavaa, ja sitten hyvästelemme toisemme. Lounaalla tytär arvelee, että pierogi on parasta ruokaa, jota hän on maistanut. Vastaan sen varmasti pitävän paikkansa.

Pitää hyväksyä se tosiasia, että Hiace alkaa vaatia pikaisia säätötoimenpiteitä, ja näyttää siltä, ettemme välttämättä pääse sillä kotiin asti. Viat ovat sähkövikoja, eikä mitään miestenvikoja, joten huoltoaseman pihalla saa totisesti miettiä mitä muutoksia niihin tekee seuraavaksi. Tytärtä asia ei huoleta pätkääkään, eikä oikeastaan enää itseänikään, kun seuraan tuota lapsen huolettomuutta. Jäämme huoltoaseman pihalle yöksi, ja saamme jälleen vähän oudoksuvia katseita satojen tuhansien eurojen arvoisien asuntoautojen omistajilta. Viereen ajaa kroatialainen eläkeikää lähestyvä mies, joka on matkalla kotimaahansa, ja varmasti uskoo sinne autollaan pääsevänsä, toisin kuin me. Siinä vaiheessa kun leviävä sumu ja auringonlasku ovat saavuttaneet täydellisyytensä, ja huomaan meidän molempien huomanneen sen, totean miehelle ”Nije nas ostavio Bog”, ”Jumala ei hylännyt meitä.”

–

–