Mestarin uskonkriisi

TENHO KIISKINEN

–

Jos joku on vielä sadan vuoden kuluttua lukemassa tämän päivän suomalaisia poliitikkoelämäkertoja, hän saattaa paheksua niiden vähäistä taustatyötä. Markku Heikkilän auktorisoidun elämäkerran Jussi Halla-aho on meille tuttu, mutta ilman lukijan omaa käsikirjoitusta voi olla vaikea hahmottaa mikä teki hänestä aikansa ideologisen opposition keulakuvan. Kerturin ajatus on ilmeisesti kulkenut niin, ettei Halla-ahon ura ole ohi ja luvassa on vielä kootut teokset – tai ainakin manifesti.

Kilpailu siitä, kuka saa kirjoittaa Mestarista on varmasti ollut kova. Jos ihminen on aina sama eikä muutu, ”toimitustyön veteraani” Heikkilä on valittu siksi, ettei kunnia tuo harmittomalle vanhalle miehelle yhtä paljon kadehtijoita kuin nuorelle. Tietysti kyse on myös rahasta ja siitä, ettei suosi ketään lähipiiristä. Lupa on silti lupa, ja epävirallisen osaa kirjoittaa vaikka sieluton jätesäkki.

Veteraanin mutkaton asiaproosa ei sisällä turhia syvällisyyksiä, mutta tavoite kuvata Jussi Halla-aho ihmisenä oikeastaan ylittyy. Nuoren Jussin tiessä koulukiusatusta alkoholistiperheen pojasta kunnon kansalaiseksi ei ole mitään poikkeuksellista, kuten hän itsekin ymmärtää. Poikkeuksellista on ollut blogin jälkeinen elämä. Menestys selitetään poliittisella tilauksella ja aidolla osaamisella, mutta myös ”olalla istuvalla pienellä aspergerilla”, josta voi saada kaverin:

Epämääräisyys, epäjohdonmukaisuus ja ristiriitaisuus tuottavat minulle suurta epämukavuutta. En luultavasti olisi ryhtynyt analysoimaan yhteiskunnallisia ongelmia enkä lähtenyt politiikkaan ajamaan asioihin muutosta, elleivät vallinneisiin totuuksiin sisältyvät ristiriidat ja epäloogisuudet olisi riivanneet järjestystä ja johdonmukaisuutta kaipaavaa luonnettani… En ehkä pärjää siinä pelissä, jota muut pelaavat, mutta olen pärjännyt ja kohtuullisesti menestynyt pelaamalla omaa peliäni.

Luonne on kohtalo. Kaveri ei toisaalta ole auttanut naisasioissa:

Nainen, jonka kanssa minulla oli sivusuhde ja johon tässä viittaan lyhenteellä E, kertoi keväällä 2015 olevansa raskaana. Hän oli käyttänyt ehkäisyä, ja kun kysyin, miten raskaus oli mahdollinen, hän sanoi iloisesti, että se on jonkinlainen ihme. Minun on vaikea kuvailla silloisia tunnetilojani. Tunsin olevani ansassa ja umpikujassa, josta ei ole minkäänlaista ulospääsyä. Ei minua ahdistanut se, mitä asiasta julkisuudessa minulle seuraisi, vaan kaikki se kärsimys ja häpeä, jota koituisi tilanteeseen syyttömille vaimolleni, lapsilleni ja läheisilleni. Yritin kartoittaa kaikkia ratkaisuja, epätoivoisiakin kuten itsemurhaa, mutta ymmärsin sitten, että sekin olisi vain keino paeta omaa häpeääni, eikä todennäköisesti lohduttaisi ketään muuta asianomaista.

Julkisuudessa on naureskeltu sille, ettei Halla-aho ”vieläkään” myönnä tavoitelleensa politiikassa omaa etuaan, vaan esittää itsensä yhä vilpittömänä. Liittolaisesta viholliseksi kääntynyt Timo Soini on aina oikeuttanut kyynisyytensä sillä, ettei kukaan ole rehellinen, mutta salainen tiedote vuodelta 2021 puhuu toista. Siinä Halla-aho kertoo, miksi ei lähtenyt ehdolle perussuomalaisten puheenjohtajakisaan neljän vuoden rääkin jälkeen. Taistelu unettomuuden ja masennuksen kanssa olisi riittävä syy kenelle tahansa, mutta mies oli pahassa uskonkriisissä. Hänet oli vallannut epäilys koko kansanliikkeestä, jonka ukkosenjohdatin hän oli:

Vaikka suurin osa suomalaisista halusi tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa, yli neljä viidesosaa äänestäjistä äänesti puolueita, jotka kannattivat ja toteuttivat löysempää maahanmuuttopolitiikkaa. – Miksi näin oli, oli mielenkiintoinen mutta lopulta irrelevantti kysymys. Se oli tosiasia, joka ei näyttänyt muuttumisen merkkejä. Aloin miettiä, miten paljon kannattaa pilata omaa elämäänsä yrittämällä pelastaa maata, joka selvästi ei halua pelastua.

Huijarisyndrooma on sikäli väistynyt, että Halla-ahon mielestä perussuomalaiset on saanut hallituksessa aikaan paljon hyvää, mutta kirja jättää avoimeksi kysymyksen, voisiko hän yhä olla persujen työmies Matti Putkosen sanoin ”tulevaisuuden mies”. Kokoomuksen synneistä vastaamaan joutunut puolue on uponnut hitaasti mutta varmasti, eikä pelastavaa enkeliä ole näköpiirissä.

Minä en usko, että vika on ainakaan Riikka Purrassa, joka on kulissien takana sydämellinen. Vika ei myöskään ole kehnossa mediasuhteessa, sillä ihmiset kyllä tuntevat valtamedian. Ehkä mukavuudenhaluiset ja pelkoon kasvaneet suomalaiset eivät vain vielä ole kokeneet pahinta. Monet järkevät ihmiset perustelevat tekemättä jättämistään sillä, että kaikki haluavat säilyttää pohjoismaisen hyvinvointivaltion. Toimivan yhteiskunnan ja hyvinvoinnin ehto on kuitenkin solidaarisuus. Passiivisuus johtaa ennen pitkää sirpaloitumiseen ja Suomesta tulee köyhä Ruotsi. Tätä eivät käsitä sen paremmin toimittajat, luokanopettajat kuin demarieläkeläiset, jotka välittävät vain itsestään. Jos Jussi Halla-ahosta tulee vielä kerran tulevaisuuden mies, sen täytyy tapahtua viimeisenä hetkenä.

–

Markku Heikkilä: Jussi Halla-aho. Elämäkerta. Readme.fi, 2025, 448 s.

–

–